Kesäkuun 11. päivä. Lauantai-ilta. Ope on lomalla. Melkein. Tai no, palkkatyöstä kyllä (työttömänä juuri nyt), mutta opinnoista ei. Tänään päättyi luentojen osalta tämä lukuvuosi avoimessa yliopistossa englannin kieltä opiskellen, mutta vielä on yksi kotitentti jäljellä. Fiksu ihminen ryhtyisi heti raapustamaan sen kotitentin, jotta se olisi sitten tehty. Yritän olla fiksu ihminen, heti ensi viikolla.
Hanko jäi taakse viikko sitten. Viimeisen viikon ajan siivosin kämppää hiki hatussa, tai pikemminkin hiusrajassa, tarkistin viimeisiä kokeita, ynnä muuta pientä kivaa. Siinä ei hirveästi ehtinyt ajatella sitä, mistä oikeastaan on kyse. Sitä, että yksi elämänvaihe jää taas taakse. Yksi työpaikka, yksi kodin virkaa toimittanut asunto, yhdet ihanat työkaverit. Tekemistä riitti, joten en ehtinyt toisaalta hirveästi ikävöidä myöskään lapsia ja lemmikkejä, vaikka välillä hiljaista ja yksinäistä olikin. Mutta viikko kului nopeasti.
Viime viikon lauantai oli upea päivä. Sää oli kaunis, ja ainakin Hangossa suhteellisen lämmin. Sain Tetris-mestarin varmuudella auton pakattua, jonka jälkeen heitin hyvästit asunnolle ja juhlatamineissa kurvasin auto täyteen tungettuna pääkallopaikalle lakkiaisjuhlaan. Oli huikean hienoa katsella ylpeitä ja onnellisia uusia ylioppilaita. Ajatella, että minäkin osallistuin pienellä panoksellani joidenkin urakkaan. Heidän onnittelemisensa oli päivän kohokohta. Pääsin lopultakin kertomaan opettamilleni ylioppilaille henkilökohtaisesti, kuinka ylpeä heistä olin. Vuosi oli opettavainen ja hieno, heidän ilonsa onnistumisistaan yksi parhaista palkinnoista.
Mutta kuten nämä uudet ylioppilaat jatkavat tietään uusiin haasteisiin, niin teen myös minä. Minäkään en ihan täysin vielä tiedä, mitä haasteita edes ensi lukuvuosi tuo tullessaan, ja missä. Varmaa on se, että Hanko jäi taakse. Ja vaikka olin melkein varma, etten juurikaan haikeutta tuntisi, kun niin kovin odotin kotiinpaluuta, olin väärässä. Ihminenhän minäkin vain olen. Vaikka vuosi oli rankka ja vaikka asennoiduin alusta asti siten, että kyseessä on vain tilapäinen järjestely, en onnekseni osaa torjua kaikkia tunteita. Koimme Hangossa paljon kaikkea ihanaa ja hienoa, vaikkei kaikki tietenkään tanssien sujunut. Loppujen lopuksi mielessä ovat päällimmäisinä ne kauniit muistot. Niin sen pitäisikin mennä.
Nyt on viikko vierähtänyt lomalla. Kunnolla lomamoodiin ei ole vielä päästy, kun edessä oli vielä viimeinen yliopistoviikonloppu tälle lukuvuotta, kuten on jo käynyt ilmi. Työhaastatteluunkin sain ajella heti maanantain ratoksi. Saa nähdä, asustammeko ensi syksystä alkaen Savonlinnan seudulla. Kuulemma se olisi melko varmaa, mutta varmaa se on mielestäni siinä kohtaa, kun on nimet paperissa. Vaikka olisi todella hienoa tietää nyt, missä syksyllä on, aiheutti tuo tieto hetkiseksi ahdistusta. Juuri kun on selvinnyt yhdestä yksinäisestä vuodesta vieraalla paikkakunnalla ja on päässyt takaisin kotiin tuttuihin kuvioihin, pitäisikin alkaa asennoitua siihen, että toinen samanlainen vuosi on edessä. Mutta näin se tuppaa menemään tällä alalla nykyään. Ja nautitaan nyt ensin kesästä.
Syksy on vielä kaukana edessä. Kesä on nyt, vaikka sää ei tällä viikolla ole oikein suosinutkaan. Silti minulla on loma, ja kaikenlaista mukavaa on edessä. Seuraava lukuvuosi ollaan ehkä taas jossain "mailla vierahilla", mutta sentään lyhyemmän matkan päässä niin Joensuusta kuin Jyväskylästäkin. Ja ehkä sitten on tarkemman pohdiskelun paikka. Sillä en taida olla valmis viettämään tällaista elämää, muuttaen harva se vuosi uudelle paikkakunnalle. Minä haluan juurtua, ehkäpä siis vuoden päästä teen sen ratkaisun, että kaivaudun asemiin haluamalleni seudulle, kurotan juureni niin syvälle maahan, ettei minua ihan helposti sieltä kaiveta ylös ja annan tuulen riepottaa, jos on riepottaakseen. Jos opettajana työskenteleminen vaatii sen, että on jatkuvasti revittävä itsensä ja lapsensa maasta juuri, kun juuret ovat alkaneet levittäytyä, ei se ole minulle sen arvoista. Jos jonnekin kotiutuminen vaatii sen, että vaihdan alaa, mikä voi tarkoittaa tiukempia aikoja perheelleni joksikin aikaa, niin sitten se on kai tehtävä. On minusta muuhunkin, onhan?
Mutta nyt on kesä. Loma. Lauantai-ilta. Nyt ei ole murehtimisen ja arvuuttelun aika. Nyt on unelmoinnin ja parhaista asioista nauttimisen aika. Aikaa perheelle, aikaa itselle. Nyt minä suljen silmäni ja hymyilen. Ja kuvitelmissani olen päässyt juuri sinne, jonne koko ajan teen matkaa.
