Olen ollut jonkin aikaa hiljaa. Muutenkin kuin vain blogini suhteen. Kai olen vetäytynyt vähän syrjään, selittänyt itselleni, että keskityn vain nauttimaan elämän pienistä iloista ja arjesta oman perheeni kanssa. Samalla kuitenkin tiennyt, että valehtelen. Vuoden aloitus on ollut vähän hankala mielialan suhteen. Monella varmaan menee huonomminkin, ihan takuulla, juu, juu. Itseäni ei tällä hetkellä niinkään vaivaa masennus vaan alistuminen. Kohtalooniko?
Pienistä puroista kasvaa yhdessä suuri virta. Niin hyvässä kuin pahassa. Jos antaa itsensä keskittyä pieniin negatiivisiin asioihin, niin tokihan kokonaisuus tuntuu silloin musertavalta. Vuoden vaihtumisen tienoilla oli vain vaikeita hetkiä: lapset olivat poissa, uudenvuoden aattoa juhlimme äitini kanssa kahden, mikä oli varsin ankeaa. Taisimme molemmat ikävöidä lapsia ja olla melko väsyneitä. No, paskemminkin olisi voinut mennä, että sikäli.
Monet kirjoittivat silloin viime vuodesta, mitä upeaa tai aivan kamalaa se sisälsi. Minä en oikein osannut sanoa mitään. Tuntui kuin edellisestä vuodesta ei olisi jäänyt käteen mitään erityisen hyvää ainakaan. Sehän ei ole totta. Paljonkin hyvää tapahtui viime vuonna, pieniä hyviä hetkiä. Edelleen minulla on monta asiaa, joista olla kiitollinen. Mutta päällimmäinen tunne vuoden vaihtuessa oli varmaankin väsymys. Se aika pitkälti vaikuttaa mielialaan ja siihen, missä valossa asiat näyttäytyvät.
Oloni on jollain tapaa irrallinen. En osaa oikein ankkuroitua tähän hetkeen. Onko tässä hetkessä sitten jotain vialla? On ja ei ole. Tilanne Suomessa ja maailmalla on epävarma. Tilanne minun pienessä maailmassani on epävarma. Se johtuu siitä, että toivon tilanteeseeni muutoksia, mutta en tiedä, onnistunko tekemään niitä. Kaikkeen en koe voivani edes itse vaikuttaa. Välillä tunnen oivaltaneeni jotain, mikä ei ole kovin mukavaa. Että joltain osin elämäni ei tule paranemaan, koska joitain osia itsestäni en vain voi muuttaa. On vain alistuttava, että näin on nyt ja näin tulee jatkossakin olemaan. Yritettävä keskittyä niihin osa-alueisiin, joihin voin vaikuttaa.
Sää Pohjois-Karjalan Joensuussa on kaunis. Pikkupakkanen ja auringon paiste. Se voisi piristää, mutta se tekeekin minut haikeaksi. Ihan kuin hetken ajan taas olisin päässyt kurkistamaan siihen, mitä olisi voinut olla. Kyllä, olen edelleen sitä mieltä, että positiivinen asenne auttaa paljon. Se ei silti, edelleenkään, tarkoita sitä, etteikö joskus saisi vaipua sinne pohjamutiin. On tervettä sallia itselleen ne tunteet, jotka tulevat kohdalle. Silloin ne ehkä jossain kohtaa menevätkin.
Ja voihan olla, että olen sittenkin väärässä. Ei kai vielä toinna heittää kirvestä kaivoon?
