"Kyllä suomalaisten pitäisi olla tyytyväisiä, Suomessa on sentään asiat niin hyvin. Miettikää nyt vaikka kehitysmaita. Siellä on ihmisillä asiat paljon huonommin." Jos erehdyt kritisoimaan jotain epäkohtaa Suomessa, löytyy aina joku, joka on sitä mieltä, ettei sinulla ole mitään syytä valittaa, koska jossain jollain on aina asiat huonommin. Tämä "ole tyytyväinen siihen, mitä sinulla jo on" -suhtautuminen on kaunis ajatus ja toimii jossain kohtaa. Vaikka olisit maailman onnekkain ihminen, jolla oikeasti on ihan kaikki hyvin, niin jos et näe sitä, et ole onnellinen. Mutta kun puhutaan yhteiskunnan epäkohdista, olen kurkkuani myöten täynnä tuota puppua.
Köyhempi kansanosa ei saisi valittaa, kun heiltä jälleen leikataan, koska "Suomessa on asiat sentään verrattain hyvin". Naiset eivät saisi vaatia samaa palkkaa samasta työstä, koska "kyllähän Suomessa naisilla on asiat hyvin". Koulutuksen puolesta ei saisi olla huolissaan, koska "Suomessa sentään kaikki ovat lukutaitoisia". (Niin no, senkin kanssa on vähän niin ja näin, itse asiassa.) Vähemmistöjen puolesta on turha kampanjoida, olivatpa nämä sitten seksuaalivähemmistöjä tai maahanmuuttajataustaisia, koska "Suomi on sentään sivistysvaltio".
Usein ne, joiden mielestä suomalaisilla ei ole syytä "valittaa", ovat niitä, joilla menee sitä puolustettavaa ryhmää paremmin. Jos oma talous on vakaalla pohjalla, asuntolaina maksettu ja vakituinen työ tuottaa tilille joka kuukausi riittävän summan rahaa, niin mikäs siinä on arvostella niitä, jotka huomauttavat, etteivät hallituksen leikkaukset kohdistu oikein. Jos jokin epäkohta ei suoraan kosketa omaa elämää, ei se silti tarkoita sitä, etteikö se olisi todellisuutta. Jos omalla alalla naiset ja miehet saavat samaa palkkaa, on helppo unohtaa, ettei joka alalla ja jokaisella työpaikalla näin ole. Kun ei itse kuulu seksuaalivähemmistöön, on vaikeampi nähdä, miksi nämä "vouhottavat" tasa-arvoisesta avioliittolaista.
Suomi on hyvä maa. Meillä on täällä paljon asioita, joista olla ylpeä. On näitä hienoja listauksia, joissa Suomi loistaa ensimmäisellä sijalla tai ainakin varsin korkealla. Se on hienoa. Meillä on hieno maa. Meidän hienossa maassamme on kuitenkin myös vaurioita. Meidän hieno maamme ei kohtele kaikkia tasapuolisesti. Onko se edes täysin mahdollista? Ehkä ei, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö siihen pitäisi pyrkiä.
Nykyisen hallituksen politiikka jakaa kansaa selkeämmin kahteen osaan. Tietenkään hyväosaiset eivät halua luopua jo saavuttamistaan eduista. Mutta onko köyhemmiltä pakko leikata? Monet näistä leikkauksista osuvat kaikista kovimmin samaan ryhmään, onko se oikein? Hallitus esittää, että nämä ratkaisut ovat muka vaikeita. Paskapuhetta. Nämä ovat helppoja ratkaisuja: jatketaan vain samaa linjaa! Vaikeampaa olisi kokeilla vaihtaa suuntaa. Tässä kohtaa on muuten pakko huomauttaa: persujen radiomainonta on helvetin ärsyttävää ja naurettavaakin. "Politiikka on rikki." Perussuomalaiset on hallituspuolue. Se tiivistää minusta tämän mainonnan uskottavuusongelman. (Ei, persut eivät ole yksin vastuussa. Vahvasti mukana tässä politiikassa kuitenkin.)
Suomessa sukupuolten välinen tasa-arvo ei vielä kaikilta osin toteudu. Tietenkään emme voi saavuttaa koko yhteiskunnassa täysin tasapuolista 50-50 tilannetta. Johtajistamme puolet eivät voi olla naisia, jos naiset eivät siihen asemaan pyri yhtä usein kuin miehet. Kaikkea ei voida ratkaista ulkoa päin. Mutta epäkohtiin on puututtava. Valinnan vapaus on tasa-arvoa. Sukupuoli ei ratkaise sitä, onko joku kykenevä tiettyyn työtehtävään vai ei. Se on ihan henkilökohtaisista ominaisuuksista kiinni.
Tasa-arvo kuuluu kaikille. Sukupuolesta, ihonväristä, kansallisuudesta ja sukupuolisesta suhtautumisesta riippumatta. Se, että jossain asiat ovat vielä huonommin kuin Suomessa, ei tarkoita sitä, etteikö täällä näkyviin epäkohtiin pitäisi puuttua. Se ei ole oikeus, se on velvollisuus. Emme me voi odottaa, että koko muu maailma pääsee samalle tasolle vähemmistöjen tasa-arvoisuuden suhteen, ennen kuin ryhdymme toimiin omien epäkohtiemme korjaamiseksi. Jos täällä ihmiset voivat huonosti, emme me voi odottaa, että muussa maailmassa köyhyys vähenee, ja vasta sitten ryhtyä rakentamaan yhteiskuntaa, jossa eriarvoisuus vähenee. Milloin se edes tapahtuisi? Voimmeko luottaa siihen, että niin joskus tapahtuu?
Onko meillä tässä hienossa Suomen maassamme varaa menettää sukupolvi toisensa perään odotellessamme? Osa tulevaisuuden rakentajista karkaa ulkomaille, osa syrjäytyy jo varhaisessa vaiheessa. Minä haluaisin omille lapsilleni ja heidän mahdollisesti tuleville lapsilleen Suomen, jossa heillä on yhä samat mahdollisuudet kuin muillakin. Tällä hetkellä pelkään, ettei niin ole. Mutta en aio luovuttaa. Sisu ei yksin riitä, mutta siihen pitää turvautua, jos ei muuta ole.
