Onpahan tullut oltua hiljaa. Ehkä muissakin elämäni osasissa kuin tässä blogissa. Mutta sellaistahan se elämä on. Tämä on kyllä tavallaan ollut aika kummallinen vuosi. (Tässä kohtaa on hyvä huomauttaa, että lasken vuosia kouluvuosissa, sattuneesta syystä...) Tulin vain juuri ajatelleeksi, että tänä vuonna on taas jäänyt vähemmälle huomiolle sellaiset asiat, jotka ovat selkeitä palasia minun arjestani. Kuten kirjoittaminen ja neulominen.
Jossain määrin minä hengitän tarinoita. Olen pienestä asti rakastanut kirjoja, lukemista ja kirjoittamista. Haaveilua. Mitäpä muuta haaveileminen on kuin tarinoiden kehittämistä omassa päässä? Tämän lukuvuoden aikana olen lukenut vähemmän kuin yleensä, kirjoittanut vähemmän, ehkä haaveillutkin vähemmän. Mainitsemani neulominenkin on jäänyt varsin vähälle. Mitä olen saanut valmiiksi tämän vuoden aikana? Hmm... En edes muista. Ainakin yhden villasukan, jonka pari on vielä kesken. Saatoin jotain syksyllä saada neulotuksi valmiiksi asti, ainakin lasten villasukat! Peräti kaksi paria! Olenko minä muuttunut? En usko. Olenko antamassa periksi? Ajoittain, mutta vielä olen jaksanut nousta ylös. Toivon, että kyse on vain siitä, ettei minulla ihan oikeasti ole aikaa kaikelle haluamalleni. Samalla tiedän, että osin se johtuu myös siitä, ettei energiaa riitä. Uuvuttaa...
Tämä viikko on tähän asti ollut hirveä. Meillä on kaikkien kolmen osalta sairastettu mahatautia. Jep. Huikea viikko. Huikea. Hui... yök. Itse selvisin vähemmällä kuin tyttäreni (kop, kop), ainakin toistaiseksi. Mutta on rankkaa katsoa, kun pienet sairastavat. Meillä tuo tauti iski kaikista kovimpana pienimpään. :( Tänään on Kiira ensimmäistä päivää hoidossa, toivottavasti menee hyvin siellä! Kova oli tytöillä jo halu päästä päiväkotiin oltuaan ensin kaksi viikkoa lomalla ja sitten heti perään sairauden takia poissa.
Noh... Sellaistakin kuuluu elämään. Kylläpähän tämä (lähes tulkoon) normaali olo tuntuu nyt hyvältä! Viikonloppumissiomme on olla tartuttamatta tätä tautia äitiini. :D Aina voi yrittää. Minulla on kuitenkin parin rakkaan ystävän kanssa kauan odotettu keikkaelämys lauantaina edessä, joten Joensuuhun on lähdettävä! Ja on sinne menoon toinenkin syy...
Nimittäin kissanpennut! Meillä on kissanpentuja! Sijoituskodissa Martalla (Kiia, oikealta nimeltään Sydänyön Jo Vain!). :) Pieniä huomenna 9 viikkoa täyttäviä birmapentusia. Liia ja Kiira odottavat innoissaan, että pennut kolmen viikon päästä muuttavat hetkeksi meille. Yksi pennuista jääkin meille, on kivaa saada pitkästä aikaa pentu taloon. Lapset ovat tietysti innoissaan. Eiköhän se tuo piristystä minullekin. :)
Välillä tuppaa kyllä vähän tai vähän enemmän ahdistamaan tämä oma tilanne. Kun alkaa pikkuhiljaa tajuta, että voidakseen toteuttaa unelmiaan tässä maassa, pitäisi olla parisuhteessa. Ainakin jos on lapsia. Tai sitten pitäisi vaihtoehtoisesti olla varakkaasta perheestä tai itse hyväpalkkaisessa työssä. Mielellään erittäin hyväpalkkaisessa. Totuushan on se, että näillä tuloilla lasten kanssa minä en pääse ikinä ostamaan meille omaa kotia. No, ikinä on ehkä aika vahva sana, mutta en vuosikymmeniin. Kuulostaako paremmalta? Minusta ei. Ne tuntuvat samalta asialta. **ttu. Välillä pieni katkeruus uhkaa puskea päälle: miten juuri minulle saattoi käydä näin?
Niin. Kaikenlaista mukavaa ja ikävää on tullut jälleen päässä pyöriteltyä. Sellainen minä olen. Periksi en silti anna. Aion muuttaa kurssia, kun kerran tämä ei toimi. Missähän tutkimuksessa tai artikkelissa oli jälleen mainittu se, miten yksinhuoltajien lapsilla on yleensä ongelmia koulussa. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi näin on, mutta teen silti parhaani, jotta lapseni voivat hyvin. Eiköhän jokainen lapsiaan rakastava vanhempi tee niin. Mutta jotta omat lapseni eivät kärsisi yksinhuoltajuudestani, minun pitää itseni voida hyvin. Minä en voi hyvin, jos en voi edes kokea saavuttavani unelmiani. Niitä arkisimpia niistä edes. Oma koti minulle ja tytöille. Ihan oma. Eikä vasta sitten, kun lapset jo muuttavat pois.
Eilen paistoi kauniisti kevätaurinko, juuri tällä hetkellä sataa joko lunta tai räntää tuolla ulkona. Mielestäni hyvin kuvaavaa tässä tilanteessa. Mutta minähän tarvon vaikka vastatuuleen niin kauan, kuin on tarve!
Mutta jottei tärkein unohtuisi, niin loppuun... Sylvi! (Sydänyön Kyl Mieki Oisin Miun Kaa)
