Kesää vietellen

Kyllä sitä taas tämäkin opettaja odotti kesää "ihan kohtalaisen paljon". Ja nyt se on täällä. Aurinkoakin on ollut jonkin verran, vaikka juhannussää taas vähän vilpoisampi olikin. Mutta ope on lomalla. Työt on joksikin aikaa jätetty taakse, paitsi ettei aina ajatuksen tasolla. Lomamoodiin hyppääminen ei tänä vuonna ollut ihan niin helppoa kuin yleensä, mutta tässä kohtaa se on jo mukavasti löytynyt. :)

Olen lopultakin päässyt liikkumaan, kunnolla! Juokseminen on taas asialistalla, jes! Liikunta on alkanut taas maistua hyvin, ja vaikka tehot eivät ole vielä ihan entisellä tasolla, niin mieli on aika hyvä. Yksi pieni kesäflunssa yritti jo kiusata, mutta onneksi se meni aika pienellä ohi. Toivotaan, että loppukesän saa olla terveenä.

Toisella lomaviikolla osallistuin neljän päivän estekurssille. Pieniä esteitä, mutta rutiinia ja itseluottamuksen palautumista lähdin sieltä hakemaan. Ensimmäinen päivä oli melkoista räpellystä: minä ja estejalustimet... Eh, sanotaanko näin, että jalat eivät toimi ihan yhtä hyvin kuin koulujalustimilla. :D Mutta loput päivät sujuivat oikein mukavasti, ja kurssista jäi erittäin hyvä fiilis. Sain kurssilta juuri sitä, mitä halusin: uskon siihen, että osaan. Ainakaan pienillä esteillä ei tarvitse enää jännittää. Tästä innostuneena olen ilmoittautunut muillekin kesän estetunneille, jotta ei pääsisi taas taantumaan ennen syksyä.

Lasten kanssa on ulkona touhuttu paljon kaikenlaista. On ollut hauskaa heitellä frisbeetä, pelata mölkkyä tai sulkapalloa, kokeilla pesäpallomailalla palloon osumista. ;) Kaikki me kolme. Ystäviä on ehtinyt nähdä vähän, toivottavasti kesän mittaan vielä paljon lisää. Kyllä minä olen kesästä nauttinut jo, aion nauttia vielä paljon lisääkin.

Kaikki suunnitelmat eivät ole vielä toteutuneet. Kuvaaminen on jäänyt melko lailla olemattomiin, puhelimella kuvaamista ei tässä kohtaa lasketa. Ennättäähän tässä vielä. :) Samoin kirjoitaminen on ollut hyvin vähäistä. Ehkä pitäisi potkia itseään persuksiin riittävän napakasti, jotta pääsisi alkuun. Minulla olisi niin paljon ideoita. Osa hyviäkin. ;) 

Syksyllä odottaa taas paluu arkeen. Se tarkoittaa minun kohdallani sitä, että opetustunteja on enemmän kuin päättyneenä lukuvuonna ja opiskeltavaakin on enemmän. Jos opinnot vain toteutuvat, sen yllä lienee tällä hetkellä pieni kysymysmerkki. Töitä siis riittää, toivottavasti pää kestää. Mutta siksi en halua ajatella niitä juurikaan vielä. Tarvitsen tämän tauon, todellakin. Toisaalta, kukapa ei. :) Nyt on kesä ja minulla loma. Tyttäret nauttivat tästä, minä nautin. Aika hyötykäyttöön! :D Mutta ei liian ahtaasti. ;)

Sekavaa? Mahdollisesti. Sellaista se on, elämä. :) Toivon jokaiselle lempeitä onnen hippusia kesään ja energiaa arkeen. Eespäin! 

P.S. Loppuun liitän vielä lyhyen kirjoituksen, jota olen suunnitellut talvesta asti. Ehkä oli lopultakin sen aika. 

Maisema on silmissäni hetken aikaa pelkkä valkea lakana. Hiljaisuus helisee ilmassa. On kuin aikaa ei olisikaan. On kuin mitään ei olisikaan. Ehkei minuakaan. Hiljaista. Valkoista. Ei tyhjää vaan olematonta.

Hengitän sisään. Yksityiskohdat palaavat. Aika valuu eteenpäin sormenpäistäni, puiden oksilta ja rinnettä alas. On tyyntä. Lumi leijuu hiljalleen alas valkealta taivaalta. Se kutittelee puiden runkoja, mutta ne eivät naurahdakaan. Kuuset, männyt, vaiteliaat koivut. Kaikki jatkavat majesteettista hiljaisuuttaan. Eivät epäystävällisyyttään vaan kunnioitustaan.

Minä kävelen polkua eteenpäin. Sen peittona on kevyttä lunta, jossa ei näy edes oravan pieniä jälkiä. Minun jälkeni, kuin ensimmäiset koko maailmassa. Tässä hetkessä olen yksin ja rauhassa. Vaikka toivoisin toisin.

Muistini on täytetty elämän hennoilla katkelmilla. Ne ovat vain yhtä vahvoja kuin mieleni. Yhtä hauraita kuin toivoni. Siellä olet sinä. Sinun naurusi, naljailusi ja samankaltaisina toistuvat horjuvat vitsisi. Sinä olet sanonut minulle, olet sanonut ”älä anna periksi”. En ole antanut. Tässä minä astelen valkeassa maailmassa, eteenpäin. Mutta sinä olet jossain muualla.

Ei siitä niin kauan ole, kun olit lähellä ja läsnä. Kun saatoin tukeutua sinuun, pyytää sinulta neuvoa, hakea lohdutusta. Siitä on vuosia. Onko siitä jo niin kauan?

Yllättävä tuulenpuuska puraisee poskeani. Tunnen sen viillon, mutten sen jälkeensä jättämää turtumusta. Se vajoaa muiden kaltaistensa joukkoon, hajoaa ja häviää. Unohtuu. Kuljen kuusten välistä ja ajattelen sinua. Haluaisin sinut vielä tänne, vierelleni. Sitä minä vain ajattelen.

Askeleeni seisahtuvat. Lasken katseeni, mutta en ryhtiäni. Täällä voin lausua sinulle hyvästit, aina uudelleen. Vaikka et sinä täällä ole.

”Isä.” Särkyvä ääneni tuntuu heijastavan valoa, ehkä sittenkin sinusta? Sytytän mukanani tuomani kynttilän ja lasken sen maahan. Pyyhin lumet pois hautakiven päältä. Täältä en sinua löydä. Tänne minä kannan sinut mukanani joka kerta. Jos tässä suljen silmät, näen vain mustaa. Se ei ole olematonta, se on tyhjää. 

Mustaa, kaikuvaa hiljaisuutta.