Kuukausi on aika sopiva aika ajatusten muhia, vai? Sen verran aikaa näiden minun turhien jorinoideni välillä on ainakin nyt kulunut. Mutta minähän olenkin ollut lomalla. Loman tarkoituksena on kuitenkin nollata päätä niin, että jaksaa tehdä töitä taas sen päätyttyä, joten siinä on kai nyt onnistuttu. Enpä kyllä silti ihan hirveän innolla vielä ajattele elokuun puoliväliä, mutta... Pikkujuttuja! Ja tiedänhän minä itseni: hymy liimataan kasvoille ja töppöstä asetellaan vaan toisen eteen, vaikka kuinka kehtuuttaisi. Tästäkin syksystä tulen selviämään.
En kuitenkaan ajatellut nyt jauhaa vain omista tuntemuksistani kesälomaan liittyen. On ollut kivaa, on ollut tylsää, on ollut iloa, on ollut harmia. Kaikkea mitä elämässä kuuluukin olla. En valita. Eli se siitä tällä erää. ;) Nyt minä haluan puhua itsekkyydestä. Erityisesti, mutta en pelkästään, siltä osin, mitä tulee itsemurhaan. Syykin lienee selvä useimmille: Linkin Parkin laulajan kuolema. Itsemurhaan yhdistetään aina itsekkyys, joten puhutaanpa siitä.
Chester Benningtonin kuolema on tragedia. Minun sympatiani ovat kaikkien niiden puolella, joita hänen kuolemansa kosketti. Tarkoitukseni ei ole tässä puida tähän tapahtumaan johtaneita syitä, ihan ensinnäkään siitä syystä, että mitäpä minä hänen elämästään oikeasti tiedän. Sanon vain, että surullista se on. Hänelle itselleen, hänen perheelleen, läheisilleen. Ja se siitä. Asiasta uutisointi on vain omassakin lähipiirissä aiheuttanut keskustelua, nostanut esiin muistoja ja tuntemuksia. Siitä silta tähän kirjoitukseeni.
"Itsemurha on itsekäs teko." Tottahan se on. Siinä mielessä, että loppujen lopuksi itsemurhan seurauksista kärsivät kaikki muut paitsi itsemurhan tehnyt henkilö. Hänen osaltaanhan kaikki on loppu. Muut surevat, pohtivat syitä, potevat hyvin todennäköisesti syyllisyyttä. Miksi en huomannut mitään? Miksi en tehnyt enemmän? Muut hoitavat käytännön järjestelyt kuoleman jälkeen, niin sanotusti (tai kirjaimellisestikin) siivoavat sotkun. Mutta. Kuinka moni itsemurhaan päätynyt on ajatellut tekevänsä nyt vielä viimeisen kerran kiusaa muille jättämällä nämä selvittelemään ajatuksiaan hänen kuolemansa jälkeen? Ehkä joku, mutta tuskinpa valtaosa kuitenkaan.
Minä en usko, että terve mieli sallii ihmisen tehdä itsemurhaa. Jos ihminen päätyy riistämään itseltään hengen, ei hän ainakaan sillä hetkellä ole henkisesti tasapainossa ja kunnossa. Hän on sairas, sillä hetkellä ainakin, ja yleensä varmasti ollut jo pidemmän aikaa. Osa ei vain voi ymmärtää, miten joku voi tehdä sellaisen "tempun" läheisilleen. En minäkään usko, että voisin itse tehdä rakkailleni niin, mutta voin silti ymmärtää, miksi joku ajautuu sellaiseen tilanteeseen. "Aina saa apua, kun sitä vain pyytää." Jos et pysty pyytämään? Jos et koe olevasi sen arvoinen? Jos et osaa ilmaista sitä niin, että muut ymmärtävät? Jos ei ole itse läpikäynyt sitä, ei varmasti voi tietää, millaisia tunteita toinen siinä käy läpi.
Minäkin olen menettänyt läheisen hänen tehtyään itsemurhan. Se ei tehnyt minua vihaisesti, se teki minut todella surulliseksi. Vieläkin mietin joskus, olisinko voinut tehdä jotain toisin. Turhaa, mutta aina ei itsekään voi ajatuksilleen mitään. Jotkut vain kokevat elämän hankalampana kuin toiset. Joidenkin elämä ihan oikeasti on hankalampaa kuin toisten. Eivätkä kaikki ole henkisesti niin vahvoja kuin toiset. Toiset sairastuvat herkemmin masennukseen kuin toiset. Voiko tällaisista asioista oikeasti syyttää toista ihmistä?
Elämä on valintoja. On kyllä. Minunkin läheiseni olisi voinut olla käyttämättä alkoholia ja lääkkeitä siinä määrin, kuin käytti. Onko minulla kuitenkaan oikeutta arvostella häntä siitä? Tiedän jotain niistä syistä, miksi hän koki niitä tarvitsevansa. Mutta kukaan toinen ei ole ollut hänen päänsä sisällä. Onneksi minullekin on jäänyt mukavia muistoja hänestä. Toivon, että sellaiset muistot kantavat myös hänen perhettään eteenpäin.
Mutta ei minun pelkästään itsemurhan itsekkyydestä pitänyt puhua. Joten aion vielä kirjoittaa vähän lisää turhaa tekstiä, vaikka tällä jo pituutta alkaa ollakin. Ehkä vähän positiivisempia ajatuksia lopuksi. Nimittäin siitä itsekkyydestä. Termi 'terve itsekkyys' on kuitenkin viime vuosina tullut esille siellä täällä. Olenhan minäkin siitä joskus vähän puhunut.
Kun nyt unohdetaan itsemurha tässä yhteydessä (joohan?), niin voiko oma paras olla hyväksi muillekin? Eiköhän jokaisen pitäisi jo tietää, että voi. Aika harvassa loppujen lopuksi ovat ne ihmiset, joiden elämä ei millään tavalla kietoutuisi kenenkään muun elämään. Jos voimme itse hyvin, pystymme antamaan itsestämme enemmän myös niille, jotka ovat meille tärkeitä. Välillä on pakko ajatella itseään. Terveellä tavalla itsekäs ihminen on sellainen, joka arvostaa itseään. Joka ajattelee muiden lisäksi myös itseään. Mitä minä jaksan, mihin minä pystyn. Ja ehkä kaikkein tärkein: mikä tekee minut onnelliseksi. Minä, kuten myös sinä, ansaitsen olla onnellinen.
Minä olen oppinut (uskomatonta, mutta totta!) antamaan itsellenikin vähän "ohjia", jotta jaksan. Kun minä voin hyvin fyysisesti, niin mielikin on parempi ja jaksan olla parempi äiti tyttärilleni. Olen ymmärtänyt senkin, että onnellisuuteni ei voi olla vain heidän varassaan. En voi elää elämääni vain heitä varten. Se olisi liian raskas taakka heille. Minun pitää pyrkiä tekemään elämästäni sellainen, että voin olla onnellinen muutenkin kuin heidän takiaan. Silloin hekin saavat enemmän. Terve itsekkyys on oikeasti olemassa. Suomalaisille tässä voi olla vaikeaa se kuuluisa kultainen keskitie: mikä on sopivasti. ;) Tsemppiä meille kaikille sen löytämiseen! Aina joskus meistä jokainen horjuu askeleen tai useammankin jompaa kumpaa äärilaitaa kohti, mutta aina on mahdollista palata takaisin keskelle. Toivotaan kauniita kesäpäiviä vielä jokaisen kesään, olipa sitä lomaa enää tai ei. :)
