Marraskuun 11. päivä kello 18.49. Olen Jyväskylässä jälleen yhden opiskelupäivän jälkeen. Viikko tuntuu pitkältä, kun viiden työpäivän lisäksi vielä vietät perjantai-illan ja lauantain opiskellen. Vapaa-aika on vähissä. Nyt istun hetken tietokoneen ääressä näin isänpäivän aattona ja kirjoitan. Mistähän aloittaisi.
Mielessä on pyörinyt kaikenlaista viime aikoina. Siinä nyt ei tokikaan ole mitään uutta, kun kyse on minusta. Minulla olisi puhuttavaa vanhemmuudesta, äitiydestä (mielessäni ne ovat kaksi eri kirjoitusta, siksi mainitsen ne erikseen tässä), kirjoittamisesta, omista haaveista ja unelmista. Noin muun muassa. Ehkä näin isänpäivän kynnyksellä puhun vanhemmuudesta ja äitiydestä. Yhdistän nuo kaksi tähän. Toki isyyttä sivuten, muu ei tuntuisi sopivalta juuri nyt. Mutta oma isänihän kuoli n. 6,5 vuotta sitten, joten hänelle tuntuu turhalta osoittaa kirjoitusta. Hänelle en voi enää asioita sanoa.
Katsotaan, mitä tästä kirjoituksesta tulee. Syysloman jälkeen orientoituminen töihin ja opiskeluun on ollut todella vaikeaa. Tuntuu, että tarvitsisin kuukauden loman palautuakseni tästä syksystä. Ei siis ole mitään takeita, että seuraavassa tulee olemaan päätä saati häntää, mutta yritetään.
Opettajana toimiessa tulee aina silloin tällöin ihmetelleeksi nuorten puheita. Eräs minua kovasti häiritsevä asia, joka useiden oppilaitteni puheissa toistuu, on kännykän käyttö iltamyöhällä. Oppilaat eivät tahtoisi millään jaksaa herätä kouluun aamulla. Meidän koulussa päivän ensimmäinen tunti alkaa 9.00. Vain yksi saksan ryhmäni aloittaa päivänsä kerran viikossa jo kello 8.00. Oppilaat valittavat väsymystä, ja kun kysyt, miksi heitä väsyttää, he kertovat usein, että ovat taas snäppäilleet pitkälle yöhön. Minä olen ihmetellyt jo lukuisat kerrat, miten se on mahdollista? Eivätkö vanhemmat valvo nuorten puhelimen käyttöä? Liian lyhyet yöunet eivät ainakaan auta nuoria ja lapsia jaksamaan koulupäivää. Siellä koulussa kun pitäisi malttaa keskittyäkin. On minun oppilaistani yksi kertonut, että hänen vanhempansa ovat tiukkoja älyluurin käytön suhteen. Puhelinta ei illalla tietyn kellon ajan jälkeen käytetä. Piste. Jos tämä on "natsimutsi"-toimintaa, niin tarvitsemme enemmän tällaisia tiukkisvanhempia. Aion itsekin olla sellainen, kun pääsemme tuohon älyluuri-ikään tytärten kanssa.
Miksihän varsinkin äideistä, jotka pitävät jonkinlaista kuria lapsilleen, edes käytetään nimitystä "natsimutsi"? Eikö rajojen asettaminen olekaan vanhempien tehtävä? Eihän se tarkoita sitä, että kaikesta tarvitsee nillitää ja olla ylettömän tiukka. Kunhan vanhempi luo lapselle turvallisen ympäristön kasvaa. Turvallisuus tarkoittaa myös sitä, ettei lapsen itse tarvitse päättää kaikesta, vaan vanhempi pitää huolen siitä, että lapsi voi hyvin.
Mistä tietää, millaisia rajoja pitäisi asettaa? Miten voi tietää, toimiiko oikein? Ovatko jotkin asiat enemmän oikein kuin toiset? Onko siinä vain kaksi vaihtoehtoa, oikea ja väärä, vai onko se kenties jonkinlainen asteikko, jonka ääripäistä nuo kaksi löytyvät?
Minä olen ainakin hyväksynyt sen, etten ole täydellinen vanhempi. Kukaan ei ole eikä kenenkään tarvitse olla. Siihen on turha edes pyrkiä. Ei täydellistä ole olemassakaan. Jokainen meistä tekee virheitä, ja se on ihan ok. Vaikka ne virheet joskus aiheuttavat itselle "paskamutsi" tai "paskafaija" -fiiliksiä, ovat ne silti valitettavasti asiaan kuuluvia. Lapsemme eivät onneksemme kuitenkaan tule kasvettuaan muistamaan joka ikistä tekemäämme virhettä. He eivät välttämättä edes ole huomanneet niitä. Hermostuitko joskus lapselle tilanteessa, jossa sinulla oli kiire eikä syy siten varsinaisesti ollut lapsessa? Annoitko joskus periksi tilanteessa, jossa löperyytesi johti lopulta pieneen epämukavuuteen lapsella? (Esimerkiksi märät vaatteet, kun et pakottanutkaan pukemaan niitä kurahousuja ulos.) Olitko ehkä luvannut itsellesi, ettet tekisi moisia virheitä? No, nyt voisit minun mielestäni antaa itsellesi anteeksi. Lapsesikin antaa.
Jos me vanhempina vaadimme itseltämme täydellisyyttä, tulemme lopulta vain uuvuttamaan itsemme yrittäessämme saavuttaa saavuttamatonta. Ja väsyessämme teemme lopulta ehkä jopa enemmän virheitä, kuin jos vähän hölläisimme ja sallisimme itsellemme inhimillisyyden. Jos poltamme itsemme piippuun, miten se on hyväksi lapselle?
Lapsi saattaa hetkeksi pahoittaa mielensä, jos korotat hänelle ääntäsi. Mutta sitä sattuu jokaiselle. Minun mielestäni lapsenkin on hyvä nähdä, että aikuinenkin joskus toimii väärin. Että aikuinenkin hermostuu ja suuttuu ja näyttää sen. Mitä teet purkauksen jälkeen, on mielestäni ratkaisevampaa. Osaatko pyytää anteeksi? Selitätkö lapselle, mitä juuri tapahtui ja miksi? Ettei se ollut hänen syytään? Jos vastasit kyllä, niin onneksi olkoon. Lapsesi on antanut sinulle anteeksi. Isompi lapsi ei sitä välttämättä vielä itse tiedä, mutta kyllä hän on.
Mietipä itse, millaista olisi olla täydellisen vanhemman lapsi. Ihmisen, joka ei koskaan tee virheitä. Joka aina osaa toimia oikein ja viisaasti. Ei hermostu, ei ahdistu, ei arvioi tilanteita väärin. Olisiko oma lapsuutesi ollut onnellinen sellaisen vanhemman kasvattamana? Olisitko nyt aikuisena hyvinvoiva? Minusta se olisi aika karmeaa. Jos vanhempi näyttää lapselle täydellistä julkisivua aina, pyrkii lapsikin sitten täydellisyyteen. Ja emmekös me jo todenneet, ettei siihen todellisuudessa pysty kukaan? Ei millään. Ei joka hetki. Millaiseksi kasvaa se lapsi, joka tällaisen mallin kanssa kasvaa? Millainen taakka se on hänelle? Vanhempi, tee lapsellesi palvelus ja ole inhimillinen. Tee virheitä, myönnä ne ja näytä, että niistä voi pyrkiä oppimaan jotain.
Minun isäni ei ollut täydellinen. Hän teki joitain virheitä ja jätti jotkin muut taas tekemättä. Hän ei kovin usein pyytänyt anteeksi, mutta en kyllä minäkään häneltä. Jotenkin olen silti itse oppinut pyytämään anteeksi. Temperamenttini hallitsemisessa on vielä tekemistä. Saanko syyttää siitä isääni? Hänhän ei ole täällä puolustautumassa. Tai ehkä kiitän häntä. Hyvä, että minussakin on joskus vähän potkua. ;)
Isä. Juuri sinä. Jos olet läsnä lapsesi elämässä, eikä läsnäoleminen aina tarkoita fyysistä samassa tilassa olemista, niin olet hänelle tärkeä. Omana itsenäsi. Juuri sinä voit opettaa lapsellesi jotain todella tärkeää ihmisenä olemisesta. Lieneeköhän sen tärkeämpää oppia olemassakaan. Hyvää huomista isänpäivää kaikki isukit! Tehkää virheitä ja antakaa lastenne oppia niistä! ;)
