Sisäistä valoa

Oi ei. Vasta eilen kirjoitin blogiini ja nyt olen taas samassa puuhassa. Mikä järkyttävä poikkeama aiempaan rytmiin! Koittakaa kestää, epäsäännöllisen säännöllinen on monessakin kohtaa hyvin kuvaava termi. Mutta minulla on syyni, miksi kirjoitan taas. Oivalsin nimittäin tänään aamulenkillä koiran kanssa kulkiessani jotain, josta haluan puhua. Ja ei, minulla ei ole tarvetta niin sanotusti oksentaa mitään ulos. Minulla ei ole paha olo, minulla on hyvä olo. Kummallista. Tavallaan.

Olen mielestäni selvinnyt tästä Hangon ajasta varsin hyvin. Alkukankeuden jälkeen olen mielestäni saanut lepoa tarpeeksi, mieli on pysynyt positiivisena ja töissäkin on huomattu, miten hymyilevä olen. Olen siis luullut olleeni ihan oma itseni, mutta onko se ollutkin vain selviytymiskeino? No, sinänsä sillä ei ole väliä, olenhan selviytynyt, mutta voihan sitä silti pohtia.

En nimittäin kuitenkaan ole ollut ihan oma itseni. Harmikseni jouduin jo jokin aikaa sitten toteamaan, että muutama ylimääräinen kilo on päässyt tarttumaan tiukasti vyötäisille. Shit. Eihän se nyt ennestään kohtalaisen kepoisessa varressa mikään katastrofi ole, kun kunto on kuitenkin kohtalainen. Ja tiedän kyllä, etten edelleenkään ole pituisekseni iso. En hauku itseäni läskiksi. Mutta jostain syystä painoa on tullut. Olen kyllä tiedostanut, että taustalla on takuulla stressi. Sillä vaikka olen pärjännyt ihan mukavasti, on se vaatinut veronsa. Liikunnalle on jäänyt vähemmän aikaa ja kun on päässyt väsähtämään, ei sitä aikaa ole tullut käyttäneeksi liikuntaan. Ikävä kierre.

Kipeänäkin olen ollut tämän lukuvuoden aikana enemmän kuin yleensä. Stressi on takuulla vaikuttanut siihenkin, mutta voihan tämä osin selittyä uusilla pöpökannoilla sekä sillä, että tänä vuonna on oikeasti ollut paljon ärhäköitä tauteja ollut liikkeellä. Kummasti lapset ovat pysyneet kuitenkin terveempinä. Wonder why... Töistä en sen parin viikon jälkeen ole joutunut olemaan poissa, mutta ikävä pikkuflunssa on ollut riesana on-off-periaatteella jo viikkoja. Juuri kun pääsin taas juoksemisen makuun, alkoi tämä flunssainen olo. Kuumetta ei nosta, mutta olo on sellainen, etten lähde riskeeraamaan terveyttäni rehkimällä liikaa.

Viikonloppunakin nuha on ollut riesana. Ja inhottava tunne kitalaessa, joka minulla liittyy yleensä flunssan alkamiseen. Mutta eilen lähdimme kuitenkin lasten kanssa luontoon seikkailemaan. Lasten kanssa kävelytahti on aika rauhallinen, mikä luontoa ihmetellessä ja ihastellessa ei haittaa minuakaan, vaikka muuten tykkäisin "hiihtää" reippaammin. Ajattelin, ettei siitä haittaa olisi. Saisi raitista ilmaa ja nuhanenänkin voisi olla helpompi hengittää. Siitä tuli niin hyvä olo, sekä fyysisesti että henkisesti, että kannatti kyllä. Siksipä tänäänkin auringon paistaessa lähdin kunnon reippaalle kävelylenkille Hillan kanssa.

Ja siitä tuli niin hyvä mieli. Nuha on edelleen ja illalla varmasti taas hitusen ikävämpi olo flunssan suhteen. Mutta muutoin. En ole koko talvena käynyt ratsastamassa, vaikka niin kovasti aioin. Nyt alkoi sitten tuntua siltä, että hevosen selkään pitäisi päästä. Ehkä jo tänä viikonloppuna, kun taas Jyväskylään suuntaamme opiskelujeni takia. Pitkin talvea olen harmitellut sitä, että miten sitä taas pystyy aloittamaan ratsastuksen, kun kunto on rapistunut ja taidotkin ruostuneet. Miten sitä enää kehtaa? Silloin en ymmärtänyt, mistä nuo mietteet kumpusivat, nyt ymmärrän. Sillä tänään en enää miettinyt moisia. Ajattelin toisinpäin: miten saan taas itseni kuntoon ja taidot muistuteltua lihaksiin asti. 

Ja miksi näin? Huolimatta positiivisesta asenteestani, sinnikkyydestäni ja selkärangastani taisin olla talvella lievästi masentunut. Pinnani on ollut kotona kireämmällä kuin normaalisti, liikunta ei ole maistunut yhtä hyvin kuin ennen, ratsaille paluukin tuntui työläältä. Asiat, joita rakastan, tuntuivat työläiltä! What? Näköjään minullekin voi käydä näin. Minäkin voin masentua, enkä minäkään kaiken analysoimiseni keskellä sitä välttämättä huomaa kuin jälkeenpäin. 

Tällaista pientä, lievää masennusta esiintyy varmasti huomattavan monella, kun moni kärsii siitä pahemminkin. Ehkä positiivinen suhtautuminen, hymyileminen ja sinnikkäästi eteenpäin katsominen auttoivat minut sen yli. Olen kyllä mielestäni ystävilleni ja perheelleni puhunut näistä asioista varsin suoraan, mutta jos itse ei näe koko totuutta, ei sitä voi toisillekaan kertoa. Mutta nyt se on jo taakse jäänyttä elämää. Olen täynnä intoa ja toivoa, tämä nyt ei tarkoita sitä, etteikö yhtenäkään päivänä enää väsyttäisi tai puuttuisi motivaatio tehdä jotain, mutta se on sentään sitä ihan tavallista elämää. Sisäinen valo loistaa taas omalla energiallaan, varageneraattorin käyttö on voitu lopettaa. Tsemppiä etenkin niille, jotka taistelevat syvemmän masennuksen kanssa. Toivottavasti jokin auttaa teidät taas elämään täysillä.

 

 

Kevät keikkuen tulevi

Tänään on huhtikuun kymmenes, eikä Hangossa ole lunta enää juuri missään. Ovat ne nietokset saamani tiedon perusteella huvenneet kummasti muussakin Suomessa. Joten kevät se on! Joku pessimisti voisi todeta, että vielä se takatalvi tulee, mutta vaikka tulisikin, niin ei se sitä tosiasiaa muuta miksikään, että nyt on kevät. Kevät on sellaista oikullista aikaa. Mutta kesärenkaat on autossa alla, joten talvi on takana. Selvä kevään merkki.

Lapset ovat ihmeellisiä otuksia. Niillä on sellainen voima, että ne voivat saada aikuisetkin näkemään kauneutta pienissä asioissa, jotka aikuisiällä olemme usein ohittaneet kiinnittämättä niihin sen kummempaa huomiota. Minä olen ainakin alkanut taas ihan uudella innolla seuraamaan esimerkiksi kevään etenemistä. Vanhempi tyttäreni on kovin tiedonjanoinen ja etsii kevään merkkejä hyvin innokkaasti. Ja äidin pitäisi tietenkin osata vastaukset kaikkiin kysymyksiin, mitä hänelle kulloinkin tulee mieleen esittää. Onneksi on Internet. Mutta niinpä vain tässä on tullut muutaman vuoden ajan opeteltua kummasti Suomen luonnossa esiintyviä kasveja ja elukoita, jos jonkinlaista. 

 Muistan joskus ennen Liian syntymää harmitelleeni, kun en jotain tuttua kukkaa osannut nimetä, mutta en vain ottanut siltikään asiakseni täyttää tuota sivistyksen aukkoa. Nyt meillä on luontokirja, josta voidaan etsiä tuttuja ja tuntemattomia kasveja ja ötököitä. Olemme Liian kanssa tehneet yhdessä omaa kasvivihkoa, johon olemme keränneet kasveja ja Liia on saanut kirjoittaa niille nimet. Pientä puuhaa, josta on yllättävää iloa myös äidille ja suuri merkitys lapselle. Kiirakin varmaan tänä kesänä osallistuu jo ihan eri tavalla, hän haluaa niin kovasti tehdä samoja asioita kuin isosisko. 

Viime aikoina on ollut keskustelua suomalaisten luonnosta vieraantumisesta. Miten lapsetkin leikkivät vähemmän ulkona. Eivät minunkaan tyttäreni pääse joka ikinen päivä ulos leikkimään. Pihalla pistäydytään toki edes lyhyen koiranpissatuslenkin verran. Mutta kyllä he ulkoilemaan pääsevät, myös ihan metsään asti. Olen itse lapsena leikkinyt paljon metsissä, ja monet kerrat on käyty retkeilemässä koko perheen voimin lähellä tai kauempana. Marjastaminen ja sienestäminenkin tulivat toki tutuiksi. Minulle luonto ja metsä on tärkeä osa elämääni, ja haluan saman opettaa tytöillenikin. Ehdollistaminen, tiedättehän.

Pienet lapset ovat luonnostaan uteliaita, vaikka toki toiset ovat rohkeampia, toiset arempia. Liia ja Kiira viihtyvät molemmat hyvin metsässä. Heitä kiinnostavat kaikki erilaiset kasvit, ötökät, kivet ja kannot. Metsä on täynnä kiipeily- ja leikkipaikkoja, evästäkin sieltä saa sopivina vuodenaikoina. Liia etenkin rakastaa luontopolkuja, joilla on infotauluja. Jokainen kyltti pitää lukea. Ihana tiedonhalu. Mielelläni luen kaikki tiedot tyttärilleni, sillä mukava on itsekin palautella mieliin vanhaa ja oppia uutta. Metsä on minulle ihana rentoutumisen ja rauhoittumisen paikka. Luonto pitää huolta minusta, joten minunkin pitää pitää huolta siitä. Ja lasteni myös. Mitä paremmin sitä ymmärrämme, sitä paremmin sitä toivoakseni kohtelemme.

Tänään seikkailimme Teijon kansallispuistossa. Kevät on vasta alkutekijöissään, mitä kasvillisuuteen tulee, mutta kyllähän siellä jo joitain kukkasia kukki. Ja muutaman perhosenkin näimme. Reissussa meni yhteensä viisi tuntia automatkoineen kaikkineen, mutta lyhyemmältä ajalta se tuntui. Kukaan ei valittanut väsymystä ja ulkoilua saatiin. Hyvästä reissusta kertoo se, että kotiin päästyä oma olo oli ainakin rättiväsynyt. :D Nyt luulisi unen maittavan illalla! Ihana seikkailupäivä. Kaunis keli, uudet kiehtovat maisemat ja kevään ekat jätskit lopuksi! Kannatti siivota aamupäivällä, nyt voi loppuillan tehdä jotain rentoa OMAA juttua, työt odottavat vielä huomennakin.

Tsemppiä kevääseen! Enää kahdeksan viikkoa koululaisten kesälomaan. ;)

On se helppoo olla työtön

Kevät on Hangossa. Toki se tietää, että kesäkin on lähempänä, mutta se tarkoittaa myös sitä, että pääsen taas sen homman pariin, jota niin moni rakastaa intohimoisesti. Tarkoitan tietenkin työhakemusten kirjoittamista. Lukuvuoden loputtua olen taas työtön, ja toivon toki, että se kestäisi vain kesän yli, ja pääsisin taas seuraavan lukuvuoden alusta tekemään töitä jossain koulussa.

Mutta tässä kohtaa kevättä ei ole vielä tietoa, saako töitä jostain vai jatkuuko työttömyys pidempään. Se mahdollisuus vähän jo pelottaa. Onhan minulla lapset ja lemmikitkin, jotka pitää itsensä lisäksi elättää. Työttömyys ei ole herkkua, olen senkin kokenut. Ja koskapa tämä aihe jaksaa niin kuohuttaa, halusin kirjoittaa siitä. Ottaa vähän kupoliin, kun työttömiä mollaavat ihmiset, jotka eivät ole itse sitä kokeneet. Heillä ei ole mitään hajua siitä epätoivosta, joka siihen suurimmalla osalla liittyy. Harvassa ovat ne loisijat, jotka eivät edes yritä saada töitä. Mutta tokihan muut tietävät aina paremmin.

Tämä aihe kirvoitti mieleni synkän osan perukoilta tällaisen "räpin". :D Runojahan olen rustaillut minäkin riittämiin joskus, mutta nyt tuli mieleen tällainen lähestymistapa. Tämä on aika alkutekijöissään vielä, eikä tätä varmaan koskaan tulla esittämään biisimuodossa missään, älkää huoliko, mutta jotenkin tästä nyt tuli tällainen. Saa kommentoida, jos tahtoo, tätä voisi vielä viilata terävämmäksi. ;) Tämä on vasta aihio. Ja muistakaa, aikuinenkin on terveempi, jos joskus heittäytyy lapselliseksi.

Työtön perkele

On tällainenkin asia, josta mielellään vaikenee

jos oot työtön, sitä tietoo ei lähe levittelee

tuntuu, et kaikil on joku mielipide jo susta

ne muka tuntee sut jostain tilaston luvuista

Jos yksi perseilee kotona tuil edes yrittämättä

on loputkin porukasta tietty sohval lepäämässä

työttömät ne muiden verorahoilla elää ja rellestää

ei huolii, murheita, kun ei tarvii työllä itteensä elättää

On se helppoo, kun ei tarvii kelloo tuijottaa

ei oo kiire, voi vaik koko päivän koton murjottaa

kato ei se työnteko onnelliseks tee

mut ei se työttömälläkään kyl kovin hyvin mee

Mut kyllä se on vaan, et...

Jos oot työtön, ne sanoo, et jousta, jousta

se on sust itestäs kii, et jaksat töihin taas nousta

oma vika, jos oot pidempään työtön

kyllä kaikki pystyy monenlaiseen työhön!

Miks niin moni unohtaa, et työttömälkin voi olla perhe

minkä tahansa työn vastaanottaminen voi olla iso virhe

jos työmatkat syö ison osan sun koko päivästä

ei siinä lapsille aikaa säästä kummastakaan päästä

Kyllä töitä tekevälle löytyy, jaksaa moni mussuttaa

mut ei ne mieti, kuin paljon se taas tulee heillekin maksaan

jos oma terveys työssä jostain syystä pahastikin kärsii

voi olla, et työkyvyn se sust kokonaan pois järsii

Ja ne sanoo, et sul on niin vitun paljon vapaa-aikaa

mut mitä sä sil teet, kun varattomuus ei oo taikaa

mitä sit jos ei voi enää harrastaa

no lähipiiri kapenee, kun et pysty lähtee mukaan

Mut niin se menee et...

Jos oot työtön, ne sanoo, et jousta, jousta!

Se on sust itestäs kii, et jaksat suosta taas nousta

oma vika, jos oot pidempään työtön

mee jumalauta nyt jo johonkin työhön!

Se on niin helppoo tuomita

sieltä paremmalta paikalta

kun oma talous on turvattu

yötkin makeasti nukuttu

Kun ei tiedä, mitä on

kun olo on turvaton

kun tuntuu ettei kelpaa

ei töihin, ei niiden seuraan

niiden, joilla menee paremmin

jotka sit näkeekin selvemmin

mitä on työttömän elämä

sitä itse elämättä

Saa astuu remmiin ja kokeilla

elää hetki näis saappaissa

Ai oot sä joku työtön perkele?

Ai ei oo muka helppoo, älä valehtele!

Ai oot sä joku työtön perkele?

Ai ei oo muka helppoo, älä valehtele!

Koti on siellä

Katselimme eilen tyttöjen kanssa Elastinen Feat. -ohjelmaa. Eilisessä jaksossa Elastisen vieraana oli Hector, joten kaksi stadilaista yhdisti voimansa tehdäkseen laulun stadista. Kodista. Minulle eilisestä jaksosta jäi päällimmäisenä mieleen ajatus kodista. Siitä tämä tämänpäiväinen kirjoitus. Koti, paras paikka maailmassa.

Koti tarkoittaa eri ihmisille jokseenkin eri asiaa. Toiset tuntevat olonsa kotoisaksi helpommin kuin toiset, joillekin koti merkitsee juuria ja juurtumista. Omasta mielestäni koti on loppujen lopuksi se tunne, mielentila, että olet kotona. Ja kyllä se minulle on silloin joku paikka, jossa se tunne valtaa sydämen. Luultavasti suurimmalle osalle ihmisistä. Ei sitä turhaan sanota, että koti on siellä, missä sydän on. 

Jännä paikka se koti. Sieltä on kiva välillä lähteä reissuun, mutta vielä parempaa on palata sinne aina takaisin. Kodista haluaa tehdä oman näköisensä, siellä on tarkoitus viihtyä. Moni murehtii, näyttääkö koti tarpeeksi siistiltä, kun joku on tulossa sinne kylään. Joku saattaa hävetäkin kotiaan. Koti herättää kaikenlaisia tunteita meissä ihmisissä, silti koti on aina koti. Kullan kallis.

Minä asun tytärteni ja lemmikkien kanssa nyt Hangossa, mutta en voi sanoa, että tuntisin tämän kodikseni. En tokikaan ole täällä mitenkään ahdistunut tai odota vain koko ajan sitä, että pääsisin täältä pois. Se ei ole minun tapani elää. Viihdyn kyllä täällä, koska täällä nyt ollaan. Pitää nauttia kokemuksesta. Mutta vaikka lapsia hoidosta hakiessani sanonkin "lähdetään kotiin", ei tämä oikein tunnu kodilta. Tämä on väliaikaista. Senkään vuoksi täällä ei tunnu kodilta. Minulle koti merkitsee pysyvyyttä.

Meillä on toki täällä "koti". Meillä on asunto, jossa vietämme aikaamme, jonne palaamme viikonloppureissuiltamme, jonka ilmoitamme osoitteeksemme. Mutta koska tämä ei ole koti, en ole panostanut tähän. En ole laittanut omia taulujani esille, en tehnyt sisustuksesta omanlaistani. Koska tiedän, että tämä on tilapäistä. Ja minä kaipaisin jo kotiin. Tahtoisin sen oman paikan, josta tehdä meidän näköinen. Jonne juurtua. Vaikka olenkin saanut vaihtaa asuinpaikkaa useammin kuin ystäväni, en siltikään ole luonteeltani mikään muuttolintu. Minä sopeudun kyllä. Mutta. Siinä on se mutta.

 Kuitenkaan koti ei ole pelkkä paikka. Myös sen asukkailla on merkitystä. Perhe on tärkeä. Lasteni ansiosta minulla on kuitenkin aina pala kodin tuntua mukanani. Ja lapsilleni paikka ei ole vielä tärkeä. He eivät ole vielä juurtuneet minnekään. Heille koti on yhdessä oloa perheen kanssa. Tuttuja kuvioita, turvaa ja lämpöä. Heitä ei vielä ole haitannut, että kotipaikkamme vaihtuu. He ovat kuitenkin minun lapsiani, joten jossain kohtaa se voi ruveta haittaamaan. Toivottavasti pääsemme aloittamaan juurtumisprosessin ennen sitä.

Kotia kohti. Ehkä siinä on suurin syy, miksi jaksan elää näin, vaikka tämä onkin vähän luontoni vastaista. Uskon, että näin pääsen lopulta askel askeleelta lähemmäksi kotia. Ja toki toivon, että jo pian pääsisin rakentamaan sitä pysyvää kotia maalle. Tässä kohtaa rakentaminen voi olla konkreettista tai kuvaannollista. Molemmat käyvät. Mutta antakaa minun muuttaa perheineni maalle, synnyinseudulleni tai edes lähemmäs. Siellä voin hengittää vapaasti, siellä sydämessä tuntuu aina, että olen tullut kotiin. Se lienee perintöä isältä. Koti on siellä, missä sydämen valtaa syvä rauha.

Ystäville

Se on ystävänpäivä. Siinä riittävästi syytä puhua ystävistä ja ystävyydestä. Toki tästä aiheesta voisi puhua koska tahansa, ovathan ystävät tärkeä osa jokaista päivää, vaikka eivät siinä läsnä tavalla tai toisellakaan olisi. Ystävät ovat tärkeä voimavara, joiden kanssa on helpottavaa jakaa niin elon ala- kuin ylämäetkin. Tosiystävä on kallio, jokainen meistä tarvitsee joskus jonkun toisen kalliokseen. Jokainen meistä voi joskus olla toiselle se kallio.

Istun tätä kirjoittaessani jälleen Hangossa kerrostaloasuntomme keittiössä ja katselen samaa maisemaa kuin kuluneiden kuuden kuukauden aikana useimmiten blogitekstiä kirjoittaessani. Eri korkeuksille kohoavien kattojen tilkkutäkkiä, harmaata taivasta, paljaita puiden oksia, valoa lisäävää lunta laikuittain joka puolella. Kukapa nyt yhdenkään suomalaisen kaupungin ajattelisi olevan parhaimmillaan tällaisella säällä, mutta silti maisemassa on jotain ystävällistä. Se on jo tuttu, ja vaikka päivät ovat erilaisia, maisema pysyy silti tietyiltä osin samana. Sama tilkkutäkki, jos ei muuta. 

Istun tässä yksin, tyttäreni ovat katsomassa Pikkukakkosta olohuoneessa. Yksin, mutta en yksinäisenä, en juuri nyt. Se ero on merkittävä, eikö totta? Sillä vaikka ystäväni, joka ikinen heistä, ovat satojen kilometrien päässä täältä, ovat he silti kuitenkin kanssani. He ovat siellä jossain, tekemässä omia juttujaan, joista osa ehkä liittyy ystävänpäivään, suurempi osa todennäköisesti ei. Eivätkä he ajattele siellä minua, eivät ainakaan koko aikaa. ;) Mutta tiedän olevani heidän sydämessään, kuten hekin ovat minun. Siellä he ovat aina lähellä. Ja sen takia tiedän, että jos tarvitsisin, voisin tarttua puhelimeeni ja soittaa heille. He vastaisivat. He ovat minulle tavoitettavissa, ja se on tällä hetkellä tärkeintä. Olen jo useamman vuoden asunut eri seudulla kuin useimmat ystäväni, emmekä ole nähneet kovin usein, silti ystävyys ei häviä minnekään. Jos se yhteys on kerran ollut, ei se kovin helposti katoa. Kiitos siitä, ystävät. Olette rakkaita kaikki.

Ystävyys on uskomaton asia. Se on rakkautta, syvää sellaista. Oikeat ystävät pysyvät rinnalla niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Kun ajattelen omia ystäviäni, en keksi yhtään syytä, miksi välimme menisivät poikki. Miksi suuttuisimme toisiimme niin, ettei ystävyyttä saisi enää koskaan kursittua kasaan. Toki voin keksiä asioita, joista voisin suuttua niin pahoin, etten enää koskaan ("ei koskaan", tässä hyvin liukuva käsite, kuten ehkä ymmärrätte, jos asiaa hetken pohditte) haluaisi jota kuta nähdä. Mutta en sellaisia asioita, jotka olisivat ystävieni kanssa mahdollisia. Ei. Yksikään ystäväni ei vain tekisi sellaista. Luotan heihin täysin, en sokeasti, koska ystävyys toisaalta mahdollistaa myös laajemman näkökentän, eikö niin? Ystävyys mahdollistaa sen, että itse voi nähdä jotain sellaista, jota toinen ei näe ja sama vastavuoroisesti. Aika mahtavaa.

Joskus kuulee sanottavan, ettei ystävyys kadehdi. Kadehtiihan, toki. Mutta ystävä ei kadehdi mitään pois toiselta. Onko ystävä sellainen, joka ei vain hiljaa mielessään vaan myös julki tuoden pohtii, miksi sinä olet saanut jotain sellaista, mitä hänkin haluaisi? Miksi juuri sinä, kun hän olisi sen paremmin ansainnut? Jos sellainen henkilö on ystävä, miksi hän sitten nopeasti tai pikkuhiljaa häipyy viereltäsi? Se on myrkyllistä kateutta sellainen. Oikea ystävä voi kadehtia siten, että toivoo itselleenkin samaa kuin sinulle, mutta on onnellinen puolestasi. Sellainen kateus ei patoa ystävyyden puhdasta puroa, se on pikemminkin sellaista haikeaa toivetta, kunpa minäkin vielä jonain päivänä. Se on kevyt tuulenhenkäys, joka koskettaa puron kirkasta pintaa, mutta ei jätä siihen pysyviä jälkiä. Se voi jopa antaa puron solisevalle vedelle vähän lisää vauhtia, koska päällimmäisenä siinä tuntuu kuitenkin ilo ystävän onnesta. Mikä lisää sinun onneasi, lisää minunkin, koska olet minulle tärkeä.

Onko hyviä ystäviä vaikea löytää? En tiedä, onko? Ehkä siinä mielessä, ettei niitä välttämättä jokaiselta paikkakunnalta löydy. Sellaisia, joiden kanssa voi jakaa lähes kaiken. (Joistain asioista voi joskus saada liikaakin informaatiota, kiitos niistäkin, ystävät. ;) ) Mutta kuinka monta tosiystävää ihminen oikeasti tarvitsee? Jos sinulla on yksikin, ole onnelllinen. Yksikin kallio riittää, kun se kestää. Ja jos tuntuu, ettei sellaista vielä ole löytynyt, ole itse oma kalliosi. Ole oma ystäväsi. Ole kiltti itsellesi, rakasta itseäsi. Itse haluan uskoa siihen, että jokaiselle löytyy oma tosiystävä, tai useampikin. Joskus sellaisen saamiseen tarvitaan ripaus rohkeutta. 

Lämpimiä ajatuksia jokaiselle lukijalle, tänään on teidän päivänne. Meidän päivämme. 

Ystävä on ihminen, jonka rinnalla ei haittaa, vaikka huominen on sumun peitossa, sillä hän katsoo sen läpi kanssasi, tuli mitä tuli. <3

Yhä hengissä!

Huhhuh. Onpahan ollut vuoden aloitus. Blogin kirjoittaminenkin oli tauolla, ensin tarkoituksella, sitten enemmän olosuhteiden pakosta. Mutta vielä henki pihisee minussakin, joten tekstin tuottaminen jatkuu. Halusi sitä kukaan tai ei.

Tauon jälkeen ei oikein tiedä, mistä kirjoittaisi, mutta ehkä aloitan tämän vuoden kertomalla kuulumisia. Riittäähän niissäkin löpisemistä. Matkataanpa ajassa vaikka joululoman alkuun, niin katkeransuloista kuin sitä onkin muistella. Ajattelin, että loman aikana en kirjoita blogia. En tehnyt töitäkään, opiskeltava oli, koska parin tehtävän deadline oli asetettu lomapäiville. Loma alkoi ihan kivasti, Joensuuhun satoi aatoksi jonkinlainen lumipeite, ja itsekin olin melkein terve. Kaverit sitten sairastelivat, joten heitä ei juuri päässyt näkemään, mutta ehdimmehän me vielä. Kesällä viimeistään.

Lapsetkin tulivat Joensuuhun ja ehdimme yhtenä päivänä laskea pulkalla mäkeä äidin takapihalla. Nurmikolla oli juuri riittävästi lunta. :D Välillä vähän niiskuteltiin ja köhittiin, lämpöäkin saattoi lapsilla nostaa, mutta uuttavuotta päästiin juhlistamaan ihan suunnitellusti. Siinä sitten Mistikin, äitini luona asuva pyhä birma -rotuinen kissaneito, alkoi rallatella kollin perään (olihan sitä jo odotettukin!), joten pääsin lopultakin vuoden ensimmäisenä sunnuntaina hakemaan Mistille sulhoa treffeille. Pieni ajomatka Jyväskylään ja takaisin, kummasti vähän hutera olo oli, kun nousi autosta pitääkseen taukoa ABC:llä.

Siitäpä se sitten nosti minullekin kuumeen nukkumaan mennessä. Eipähän ole ennen flunssa noin heikoksi oloa tehnyt. Enkä ole aiemmin yhtä pahasti palellut, vaikkei kuumetta edes 38 astetta enempää ollut. Sitä flunssaa kesti sitten vähän pidempään. Loppiaisena piti silti ajella lasten ja sulhaskissan kanssa Jyväskylään, torstain ja perjantain olin ottanut palkattomaksi virkavapaaksi jo etukäteen enkun opintoja varten. Perjantaina minun oli tarkoitus mennä luennolle, mutten kyennyt. Lauantaina oli troppien voimin raahauduttava paikalle, sillä en halunnut siirtää kyseistä opintojaksoa kahden vuoden päähän. Sunnuntaina ajeltiin Hankoon, maanantaina en kyennyt töihin. En myöskään tiistaina. Keskiviikkona oli edelleen niin huono olo, että oli mentävä päivystykseen. Tuloksena viikon kuurina antibioottia ja sairaslomaa. 

Hohhoi. Mukava oli palata töihin sitten. Kolleegat olivat tehneet parhaansa, ja omat opetusryhmäni olivat onneksi edenneet ihan mukavasti, mutta olihan siinä tekeminen, että pääsi taas itse kärryille. Päälle kivasti stressinpoikasta, kun abeilla viimeiset ruotsin tunnit edessä ja kirjoitukset lähestyvät. Mutta siitäkin selvittiin. Viikko sitten fonetiikan luennolla olo oli jo puoliksi normaali. 

Liikuntaa vaan ei ole juuri uskaltanut harrastaa. Eikä poskiontelon tulehduksen oireista päässyt eroon, vaikka lääkekuuri loppui. Eilen kävin taas lääkärissä, mutta onneksi mitään merkkiä tulehduksesta ei enää ole. Paineentunne vaan ei ota hellittääkseen, joten nuhalääkettä naamariin. Jospa se tällä nyt. Onneksi lapset ovat olleet terveitä, ainakin silloin, kun itse sairastin. Nyt toinen köhii ja niiskuttaa. :D Ai että!

Mutta olen saanut tehtyä ja palautettua sekä luennolta poissaoloni korvaavat tehtävät että akateemisen kirjoittamisen tutkimusesseen toisen version. Ja jos tuo pienempi neiti ei huomenna ole kipeä(mpi), niin lapset pääsevät kaverinsa synttäreille ja minä puolentoista tunnin lenkille koiran kanssa! Jos ei sada vettä tai ole ihan älytön tuuli. Hangon talvihan tältä erää oli ja meni. Ehkä se tulee vielä uudestaan. ;) Kokeita pitäisi tehdä ensi viikolla läjä ja viikonloppu viettää taas opiskellen, mutta katse on jo kohti hiihtolomaa. Kolme viikkoa jäljellä!

Kolleegat ihmettelivät tänään, miten jaksan tätä kuviota. Mutta kaikkeen tottuu, eikö? :) Kun ei muukaan auta. Pahin koulustressi on ainakin tältä erää ohi, töidenkin suhteen olen jo ainakin puoliksi kärryillä ja ensi viikon jälkeen vaihtuu jaksokin, joten noista typeristä keskiviikoista, jolloin on opetusta kahdeksan tuntia putkeen (6 eri opetusryhmää), pääsee eroon. Valoa kohti, valoa kohti! Tänään oli palkkapäivä ja sen kunniaksi taidan ostaa räväyttää itselleni pienen ennakkosynttärilahjan jo kesää odottamaan. :) Life is sometimes a mess, mutta imuri on keksitty.

Jaksaa, jaksaa! Vai?

Thank God it's almost Christmas! Onpahan ainakin puuhaa riittänyt meidän perheen päällä viime aikoina. Turnauskestävyyttä on koeteltu, mutta todistettavasti olen vielä hengissä! Todisteeksi tälle väitteelle esitän seuraavaa: kirjoitan, siis ajattelen, siis olen!

Blogin kirjoittamisessa on ollut tauko, mutta sille on hyvin yksinkertainen selitys: aikapula. Edes kaltaiseni supernainen, juupa juu, ei ehdi ja jaksa kaikkea. Viime viikko oli kyllä sellainen suoritus, että ennen kuin kerron teille siitä, kehoitan: älä kokeile tätä kotona. ;) Eihän tässä ole saakeli mitään järkeä. Mutta: naisen on tehtävä, mitä naisen on tehtävä. Jos vastoin suositustani kokeilet vastaavaa, niin selviät siitä kyllä, jos haluat. Tai koska on pakko.

Sinä, joka luet tätä, tiedät varmasti jo perusasiat: käyn töissä, pyöritän kaksilapsisen perheen arkea yksin (sekä hoidan toki myös koiran ja kissat) ja lisäksi opiskelen avoimessa yliopistossa englannin kieltä. Viime viikolla nämä kaikki yhdistyivät mitä kauneimmalla tavalla. Oli niin kivaa, että muistot jäävät takuulla pysyviksi. Tai ainakin traumat.

Viikko alkoi mukavasti siten, että maanantaiaamuna kello kahdeksalta oli lukion kokeen palautus, vaikka muuten päiväni alkaisi vasta kymmeneltä. Siinä meni viikon ainoa ei-kasin-aamu. Tavallisen työpäivän päätteeksi teimme opetussuunnitelmatyötä kollegoiden kanssa kuuteen asti. Siinä jossain välissä yritin ehtiä lukea tiistai-illan tenttiin. Tiistaina olin töissä 8-11, jonka jälkeen hain koiran kotoa ja tyttäret hoidosta suunnataksemme Tampereelle, jossa minulla oli Practical Grammar -kurssin tentti puoli viideltä. Ajelimme siis Tampereelle, tytöt jäivät veljeni hoiviin pariksi tunniksi, itse kävin suorittamassa em. tentin. Tentin jälkeen koira ja lapset autoon ja ajoimme takaisin Hankoon. Kotitalon pihassa olimme n. 22.40. Unille ja aamulla ylös taas 5.30.

Keskiviikkona edessä oli kevyt 8-16 työpäivä, kahdeksan tuntia oppitunteja putkeen. Jos ette ole opettaneet, ette voi tietää, kuinka raskasta se on. En väheksy minkään muun ammattikunnan edustajia, sanon vain, että opetustyökin voi olla raskasta. Se ei väsytä fyysisesti, mutta aivoja sitäkin enemmän. Ja jos aivot väsyvät, on koko ihminen väsynyt. Torstaina oli ihan normaali 8-15 päivä höystettynä parilla hyppytunnilla, jotka menivät kokeiden tekemiseen ja arvosanojen laittamiseen lukiolaisille. Perjantain päivä oli sentään vähän lyhyempi, kun meillä oli itsenäisyysjuhla, jonka jälkeen päivä päättyi. 

Mutta. Näiden lisäksi tuolle viikolle osui myös erään toisen kurssin News of the week -tehtävä. Käytin useamman tunnin vapaa-aikaani siihen, että etsin netistä englannin kieleen jotenkin liittyvän artikkelin ja pohdin sitä saamiemme ohjeiden pohjalta. Ja jottei viikko olisi ollut liian täydellinen, oli perjantaiaamuna autoni vasen eturengas tyhjentynyt. Siinä kohtaa ajattelin, että WTF karma??? :D Seriously? No, onni onnettomuudessa: selvisin renkaan paikkauksella. Työviikon päätteeksi sain kävellä reilu kymmenkiloinen lapsi selässä kantorepussa nelivuotiasta kädestä taluttaen kovassa tuulessa ja vesisateessa muutaman kilsan autoa hakemaan. :D Jotenkin onnistuin kuitenkin nauramaan asialle. Sitä sattuu. ;)

Mutta siitäkin viikosta selvittiin. Nyt on enää viisi työpäivää jäljellä ennen joululomaa! Väsynyt olen, kyllä, todella, mutta joululomaa on 2,5 viikkoa, eiköhän siinä ehdi vähän latautua. Odotan innolla sitä, että pääsen rentoutumaan perheen kesken ja näkemään ystäviä. Syömään itseni ähkyyn, vaikka kuinka yrittäisin välttää sitä. ;) Ehkä perinteinen perheriita lautapelin ääressäkin saadaan aikaiseksi! Mitäpä olisi joulu ilman sitä?

Mukavaa joulun odotusta!