Liukenee veteen

Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, miten paljon helpompaa olisi olla väritön? Sulautua massaan? Tämän kysymyksen ääreltä kirjoitukseni voisi lähteä virtaamaan hyvin moneenkin suuntaan. Ehkä vähän tylsästi haluan pohtia aihetta ääneen ihan yleisesti. Miksi erottuminen koetaan usein niin negatiivisena? Miksi siitä niin usein puhutaan tavoilla, jotka saavat sen vaikuttamaan epätoivottavalta, vaikka ei sitä ainakaan ihan suoraan tarkoitettaisi?

Tulin tätä pohtineeksi tänään useammastakin syystä. Työpaikalla keskustelua käytiin siitä, miten kasvissyöjä saa usein selitellä valintaansa muille esimerkiksi sukulaisen järjestämissä juhlissa. Keskustelu siirtyi siitä (sujuvasti?) kirkkoon kuulumiseen. Toinen varmasti mielipiteitä jakava aihe. Somessa on tällä viikolla pohdittu alkoholiin suhtautumista etenkin lapsiperheissä ja mm. sitä, miten tietty ihmistyyppi jaksaa valittaa ja haukkua toisia sosiaalisen median käyttäjiä sen perusteella, millaisia päivityksiä nämä laittavat. Joitakinhan tuntuu ärsyttävän, olitpa sitten heidän kanssaan samaa tai eri mieltä. ;)

Kelläpä ei jo kouluajoilta olisi kokemuksia siitä, miten tietty porukka pyrkii määrittelemään sen, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Mihin kaikkien pitäisi pyrkiä. Helpointa on, jos et erotu, et hyvässä etkä pahassa. Koulukiusatuiksihan usein päätyvät ne, joita kadehditaan, sekä ne, joiden kimppuun on helppo käydä. Samaa tapahtuu työpaikoillakin, kuten hyvin tiedämme. Jos et sovi kiusaajan määrittelemään muottiin, mukaudu tai kärsi.

Jotkut eivät vaan koskaan opi olemaan tyytyväisiä itseensä. Siitäkö kumpuaa se pakonomainen toisten kiusaaminen? Sekin, jota somessa harrastetaan. Onko sillä oikeasti väliä, jos joku lataa lukuisia selfieitä Facebookin tai Instaan? Onko? Kauniisti ilmaistuna: mitä se sinun persettäsi kaivelee? Jos se sinua kismittää, niin jupise siitä ihan hiljaa itseksesi tai samanhenkisten jupisijoiden kanssa omissa porukoissanne. Vaikka ärsytyksen kohteellanne olisi vahva itsetunto, voivat ikävät kommentit silti satuttaa. Harva pystyy ohittamaan ne täysin ilman tuntemuksia. 

Miksi pitää ottaa henkilökohtaisena loukkauksena se, jos jonkun toisen vakaumus on erilainen kuin sinun? Olipa nyt kyse mistä tahansa asiasta. Yksi syö lihaa, toinen ei. Jos se kasvissyöjä ei tyrkytä sinulle omaa vakaumustaan, miksi sinun tarvitsee tyrkyttää omaasi hänelle? Hänellä on varmasti perustelut omalle valinnalleen, mutta miksi ne kuuluisivat sinulle? On rasittavaa ja turhauttavaa joutua aina toistamaan samoja selityksiä. Inhottavaa joutua puolustuskannalle. Miksi tarvitsee turvautua hyökkäykseen? Jos absolutisti ei saarnaa sinulle alkoholin vaaroista, tarvitseeko sinun toistuvasti hämmästellä hänen valintaansa? Näitä esimerkkejähän riittäisi. 

Jotkut valintamme ovat meille todella tärkeitä. Ovatko ne niin tärkeitä, että jonkun toisen vastakkainen valinta koetaan sen takia uhkana? Se voisi olla tavallaan looginen selitys sille, että hyökätään höykyyttämään toista kärkkäillä kysymyksillä, jotka toisen korvissa toistavat kummasti itseään. Miksi? Minkä takia? Millä perusteella? Mutta miksi??? Toinen mahdollinen syy on, että oma valinta alkaa epäilyttää tai että itsetunto (jälleen kerran) on heikko. Kunpa terveen itsetunnon voisi nauttia purkista. Maailma saattaisi olla hiton paljon parempi paikka.

Omalle kohdalleni on mainitsemistani esimerkeistä osunut useampikin. Koulukiusattuna oleminen, koska en suostunut alistumaan ja mukautumaan. Kummasteleminen ja lokeroiminen, koska en käytä alkoholia. Elämän kolhuissa oma itsetunto on kehittynyt riittävän vahvaksi, jotta minun ei tarvitse tuputtaa omia näkemyksiäni muille. Toisaalta kestän myös niistä keskustelun. Yhden kerran keskusteltuaan ei yleensä tarvitse samaa keskustelua toistaa saman ihmisen kanssa. En ole kuitenkaan täydellinen. Joskus minäkin saatan miettiä, että taas tuo ihminen päivittää noita samankaltaisia päivityksiä. Mutta sitten sanon itselleni, ettei ole minun asiani sanoa, mikä on sopivaa määrä jotakin. Ei ole asteikkoa nelosesta kymppiin, jolla kasi on hyvän määritelmä. Enkä hetkellisen kummasteluni tai jupisemiseni aikana saati jälkeen ole mennyt asianosaiselle mitään sanomaan. Miksi olisin? Jos minulla on idiootin hetkeni, ei siitä tarvitse muiden kärsiä. ;)

Asteikossa on ääripäät. Niiden välille mahtuu pajon elämää. Tarvitseeko kaiken liueta veteen jälkiä jättämättä? Kuulostaa turhan mauttomalta elämältä minusta.

Jotain uutta auringon alla

Kuten otsikko kertoo, jotain muutoksia elämässämme on tapahtunut. Tämä on kymmenessä (tai kahdeksassa) minuutissa syntyvä blogikirjoituksen pätkä, jotta ainakin minä itse tiedän, että olen yhä hengissä. Että kirjoitan.

Perheemme on jälleen muuttanut. Uusi kotipaikkakuntamme on Savonlinna. Ainakin maisemat suosivat meitä jälleen. Olemme ennättäneet asua täällä kolmisen viikkoa, ja toistaiseksi kaikki hyvin. Käyn itse töissä Punkaharjulla opettamassa ruotsia ja äidinkieltä tiedonjanoisille (osin toiveajattelua) nuorille. Tässä pestissä uutta on äidinkielen opettamisen lisäksi se, että pidän tunteja myös alakoulun 6. luokkalaisille. Tunteja minulla on myös Kerimäellä, joten työaikani jaetaan kolmen koulun kesken. Uutta sekin.

Lapset ovat aloittaneet uudessa päiväkodissa. Päiväkoti on uusi niin heille kuin ihan muutenkin, se aloitti toimintansa 1.8. Ovatpahan ainakin paikassa, jossa ei ole sisäilmaongelmia. Ja neitoset ovat kyllä viihtyneet. Kiira taisi löytää heti ensimmäisenä päivänä kaverin, jonka kanssa on kuin paita ja peppu. Liialla on kestänyt vähän pidempään, mutta nyt hänkin on löytänyt jo kavereita, joiden kanssa leikkiä muutenkin kuin satunnaisesti. Lasten viihtyminen on äidille tärkeää, ja sitä paitsi, kuten jo vuosi sitten tuumailin, helpottaa se äidin jaksamista todella suuresti.

Olen huomannut viihtyväni täällä, vaikka toki taas on kyse vasta ensimmäisestä kuukaudesta. Mutta pidän seudusta. Pidän myös siitä, että Joensuuhun ja Jyväskylään on lyhyempi matka. On mukava, kun ihmiset puhuvat lähes tulkoon samaa murretta kuin minä. Työpäivät ovat ihan jees, oppilaiden kanssa on päästy aika hyvin alkuun. Toisten kanssa on enemmän kompastelua kuin toisten, mutta yhdessä eteenpäin. Kai.

Mutta onhan se myönnettävä, että varsin suuresti viihtymiseeni vaikuttaa se, että räpeltämiseni rakkaan harrastukseni parissa jatkuu! Olen löytänyt tieni uudelle tallille viikoittaisille itsensä rääkkäämis- (ja nolaamis)tunneille. Jes! Mieli on niin paljon parempi, kun pääsee joka maanantai kapuamaan hevosen selkään ja kehittymään taas jollain saralla. Aivan mahtavaa! Kaksi ekaa kertaa melkoista sähellystä, mutta eilen jo ihan kelpo suoritus. Ehkä kuitenkin kuulun siihen ryhmään, johon minut laitettiin!

Asunto alkaa pikkuhiljaa näyttää kodilta. Lupaukseni mukaisesti täällä on paljon enemmän minua ja meitä kuin Hangossa. Työtilanne vaikuttaa hyvältä, ehkä vuoden päästä ei tarvitse aloittaa taas alusta jossain muualla. Ehkä. Varovaista optimismia. Nukkumaankin olen miltei oppinut uudessa kodissa. Juu, jostain syystä se on vaikeaa. Tarvitsisin jonkun pitämään miusta kiinni, jos ei uni tule. ;) Hilla ei osaa. Höh.

Mutta nyt time's up! Se on hetki tämän äipän tarttua kirjaan ja lukea hetki sängyssä, jotta mieli rauhoittuu ja ehkä vähän uuvahtaakin, jotta uni tulee paremmin. Toivotaan kauniita unia niin öihin kuin päiviinkin meille jokaiselle! Pohdintaa ja avautumista luvassa jatkossa taas vähän tiuhemmin, koska niin haluan. 

"Mie harrastan haaveilua." -Tiina 7 v. Tiina 32 v agrees. 
 

Loma, työleiri, mitä näitä nyt on...

Kesä. Ah. Hieno vuodenaika, etenkin siksi, että silloin opettaja on lomalla. Ja minulle erityisen hieno siksi, että olen saanut olla kotona. Vielä on lomaa jäljellä, joten päiviä kotiseudulla on vielä edessä. Älä tule syksy, älä. Vaikka pidänkin sinusta, olen aina pitänyt, mutta tällainen stressittömyys on niin ihanaa, ja sinä tuot mukanasi kuitenkin taas stressiä. Ei siksi, mitä sinä olet, vaan siksi, mitä minä olen.

Se olisi varmaankin elokuussa se muutto edessä. En halua sitä vielä juurikaan ajatella. Tunteeni menevät jälleen vuoristorataa: on hetkiä, jolloin odotan innolla uutta ja sitä, että pääsen laittamaan kotia - olen nimittäin nyt päättänyt, että teemme väliaikaisestakin kodista mahdollisimman itsemme näköisen, jotta viihdymme siellä entistä paremmin - , mutta on myös hetkiä, jolloin alan miltei itkeä pelkästä muuton ajatuksesta. En minä haluaisi taas aloittaa alusta. Olisi niin eri asia, jos rinnalla olisi joku toinen, jonka kanssa mennä uutta kohti, mutta kun pitää jaksaa yksin se arki. Se kieltämättä saa minut väsyneenä hetkittäin ahdistumaan. Onneksi levättyään jaksaa taas suhtautua valoisammin tähänkin asiaan.

Kesäloma on ollut ihana. Laiskoja hetkiä, työntäyteisiä hetkiä. Mieleni ja kehoni ovat nauttineet fyysisistä ponnistuksista. Egoni on nauttinut, kun on saanut tehdä hommia, joihin joku muu ei ole uskonut minun kykenevän. ;) Äidin luona ei pelkkä laiskottelu onnistu: työleirillä on pinottu uunipuita, tehty ja pinottu sauna- ja takkapuita, putsattu räystäitä, kaivettu kukkapenkkiä ja leikattu nurmikkoa. Mattojen pesulta yritän välttyä, kykkisin mieluummin mustikoita poimimassa. :D Olin myös parina päivänä Ilosaarirockin raksatalkoissa, mikä oli todella kiva kokemus. Tämä "pikkutyttö" näytti, että kyllä sitä meikäläisetkin pystyy! ;)

Lasten kanssa olemme ehtineet pistäytyä rakkaan ystävän kutsumana länsirannikolla mökkeilemässä. Sekä lapset että äiti pistäytyivät ensi kertaa merivedessä, hyi, että se oli kesäkuun alussa vielä kylmää! Olemme myös käyneet elokuvissa, Kiiralle ensimmäinen kokemus sitä lajia, ja museossa, mikä oli erityisesti Liian mieleen. Vielä tässä ehtii neidin kanssa käydä jossain toisessakin museossa, ja ilman Kiiraa, jotta Liia saa viettää siellä niin paljon aikaa kuin haluaa. Tytöt olivat pari viikkoa isänsä kanssa toisessa mummolassa, mikä oli sekä lapsille että isälleen ja sukulaisille siellä arvokasta yhteistä aikaa. Eilen sitten pistäydyimme lasten riemuksi Muumimaailmassa, joten kesä on ollut heillekin ihanaa aikaa.

Minäkin selvisin siitä kahdesta viikosta. Kävin ratsastamassa, juoksemassa, yritin kirjoittaa (miksi se olikin nyt niin hankalaa, ajatukset harhailivat?) ja touhuta muutenkin sellaisia asioita, joita lasten kanssa ei niin vain tehdäkään. Harmi, että miltei yksi viikko meni siinä, kun mietti, milloin se ukkonen taas yllättää. Kumma ukkonen, kun ei edes juuri varoittanut tulostaan. Mutta olinpahan erään toisen rakkaan ystävän kanssa rokkaamassa Ilosaarirockissa viime viikonlopun. Jotkin asiat siellä eivät varmasti unohdu koskaan. ;)

Sellaista on kuulunut meidän kesäämme. Minulle aika täydellinen yhdistelmä touhua ja rentoutumista, uusia elämyksiä ja tuttuja kuvioita. Kesään on silti kuulunut onnen lisäksi myös haikeutta ja kipua. Sitä elämä nyt vain on. Mutta minulle uskoa tulevaan vahvistaa entisestään se, kun aallonpohjalla kohtaat jonkin pienen asian, joka yllättäen nostaakin sinut aallonharjalle. Edes hetkeksi katselemaan, mitä hyvää edessä voi olla. Ei kai minulla kiire ole. Onni odottaa jossain, eiköhän se löydy aikanaan. (Löydy jo! Tai älä. Tai joo?)

Kun yksi polku tulee päätökseensä...

Kesäkuun 11. päivä. Lauantai-ilta. Ope on lomalla. Melkein. Tai no, palkkatyöstä kyllä (työttömänä juuri nyt), mutta opinnoista ei. Tänään päättyi luentojen osalta tämä lukuvuosi avoimessa yliopistossa englannin kieltä opiskellen, mutta vielä on yksi kotitentti jäljellä. Fiksu ihminen ryhtyisi heti raapustamaan sen kotitentin, jotta se olisi sitten tehty. Yritän olla fiksu ihminen, heti ensi viikolla.

Hanko jäi taakse viikko sitten. Viimeisen viikon ajan siivosin kämppää hiki hatussa, tai pikemminkin hiusrajassa, tarkistin viimeisiä kokeita, ynnä muuta pientä kivaa. Siinä ei hirveästi ehtinyt ajatella sitä, mistä oikeastaan on kyse. Sitä, että yksi elämänvaihe jää taas taakse. Yksi työpaikka, yksi kodin virkaa toimittanut asunto, yhdet ihanat työkaverit. Tekemistä riitti, joten en ehtinyt toisaalta hirveästi ikävöidä myöskään lapsia ja lemmikkejä, vaikka välillä hiljaista ja yksinäistä olikin. Mutta viikko kului nopeasti.

Viime viikon lauantai oli upea päivä. Sää oli kaunis, ja ainakin Hangossa suhteellisen lämmin. Sain Tetris-mestarin varmuudella auton pakattua, jonka jälkeen heitin hyvästit asunnolle ja juhlatamineissa kurvasin auto täyteen tungettuna pääkallopaikalle lakkiaisjuhlaan. Oli huikean hienoa katsella ylpeitä ja onnellisia uusia ylioppilaita. Ajatella, että minäkin osallistuin pienellä panoksellani joidenkin urakkaan. Heidän onnittelemisensa oli päivän kohokohta. Pääsin lopultakin kertomaan opettamilleni ylioppilaille henkilökohtaisesti, kuinka ylpeä heistä olin. Vuosi oli opettavainen ja hieno, heidän ilonsa onnistumisistaan yksi parhaista palkinnoista.

Mutta kuten nämä uudet ylioppilaat jatkavat tietään uusiin haasteisiin, niin teen myös minä. Minäkään en ihan täysin vielä tiedä, mitä haasteita edes ensi lukuvuosi tuo tullessaan, ja missä. Varmaa on se, että Hanko jäi taakse. Ja vaikka olin melkein varma, etten juurikaan haikeutta tuntisi, kun niin kovin odotin kotiinpaluuta, olin väärässä. Ihminenhän minäkin vain olen. Vaikka vuosi oli rankka ja vaikka asennoiduin alusta asti siten, että kyseessä on vain tilapäinen järjestely, en onnekseni osaa torjua kaikkia tunteita. Koimme Hangossa paljon kaikkea ihanaa ja hienoa, vaikkei kaikki tietenkään tanssien sujunut. Loppujen lopuksi mielessä ovat päällimmäisinä ne kauniit muistot. Niin sen pitäisikin mennä.

Nyt on viikko vierähtänyt lomalla. Kunnolla lomamoodiin ei ole vielä päästy, kun edessä oli vielä viimeinen yliopistoviikonloppu tälle lukuvuotta, kuten on jo käynyt ilmi. Työhaastatteluunkin sain ajella heti maanantain ratoksi. Saa nähdä, asustammeko ensi syksystä alkaen Savonlinnan seudulla. Kuulemma se olisi melko varmaa, mutta varmaa se on mielestäni siinä kohtaa, kun on nimet paperissa. Vaikka olisi todella hienoa tietää nyt, missä syksyllä on, aiheutti tuo tieto hetkiseksi ahdistusta. Juuri kun on selvinnyt yhdestä yksinäisestä vuodesta vieraalla paikkakunnalla ja on päässyt takaisin kotiin tuttuihin kuvioihin, pitäisikin alkaa asennoitua siihen, että toinen samanlainen vuosi on edessä. Mutta näin se tuppaa menemään tällä alalla nykyään. Ja nautitaan nyt ensin kesästä.

Syksy on vielä kaukana edessä. Kesä on nyt, vaikka sää ei tällä viikolla ole oikein suosinutkaan. Silti minulla on loma, ja kaikenlaista mukavaa on edessä. Seuraava lukuvuosi ollaan ehkä taas jossain "mailla vierahilla", mutta sentään lyhyemmän matkan päässä niin Joensuusta kuin Jyväskylästäkin. Ja ehkä sitten on tarkemman pohdiskelun paikka. Sillä en taida olla valmis viettämään tällaista elämää, muuttaen harva se vuosi uudelle paikkakunnalle. Minä haluan juurtua, ehkäpä siis vuoden päästä teen sen ratkaisun, että kaivaudun asemiin haluamalleni seudulle, kurotan juureni niin syvälle maahan, ettei minua ihan helposti sieltä kaiveta ylös ja annan tuulen riepottaa, jos on riepottaakseen. Jos opettajana työskenteleminen vaatii sen, että on jatkuvasti revittävä itsensä ja lapsensa maasta juuri, kun juuret ovat alkaneet levittäytyä, ei se ole minulle sen arvoista. Jos jonnekin kotiutuminen vaatii sen, että vaihdan alaa, mikä voi tarkoittaa tiukempia aikoja perheelleni joksikin aikaa, niin sitten se on kai tehtävä. On minusta muuhunkin, onhan?

Mutta nyt on kesä. Loma. Lauantai-ilta. Nyt ei ole murehtimisen ja arvuuttelun aika. Nyt on unelmoinnin ja parhaista asioista nauttimisen aika. Aikaa perheelle, aikaa itselle. Nyt minä suljen silmäni ja hymyilen. Ja kuvitelmissani olen päässyt juuri sinne, jonne koko ajan teen matkaa. 

Nuolaise, ennen kuin tipahtaa!

Perhe on ruokittu, lapset touhuavat omissa leikeissään prinsessamekot yllään ja äiti istuu tietenkin keittiön pöydän ääressä musiikkia kuunnellen ja ikkunasta ulos katsellen. Maisema on muuttunut vauhdilla kuukauden takaisesta. Ystäväni leppä on kasvattanut lehtiään jo  sen verran, että talven mittaan ikkunasta näkynyt kattojen tilkkutäkki on suurelta osin peittynyt lehtiverhoon. Aurinko paistaa, taivas ei ole pilvetön, mutta näkymä on toiveita herättävä. Sen pystyy jo melkein tuntemaan ihollaan: kesän.

Kolmanneksi viimeinen viikkomme Hangossa on käynnistynyt. Kesäloma on vain parin harppauksen päässä. Yksi seikkailu lähenee loppuaan. Ja mitkä ovat fiilikset nyt, kun matkaa on vielä virsta jäljellä? Väsyneen tyytyväinen varmaankin. Onko se se lähestyvä kesäloma vai jokin muu, mutta odotan tulevaa innolla. Kun ankkuroin itseni hetkeksi tähän hetkeen, niin olen jopa onnellinen. Vaikka juuri tällä hetkellä pienempi aarteeni itkee, kun leikki meni hänen osaltaan pieleen. Sekin ääni kuuluu elämään. :)

Tänään, maanantaiaamuna, ei olisi ylös nouseminen kello puoli kuudelta houkutellut yhtään. Siitäkin huolimatta, että tällä kertaa sunnuntain ja maanantain välisenä yönä nukuin jopa varsin hyvin. Kuitenkin väsytti ja olisin mielelläni jatkanut peiton alla makoilua ja kotona laiskottelua. Mutta luonteelleni uskollisena nousin kiltisti ylös, puin ja aloitin aamutoimet koiruuden kanssa. Töihiin meno nostatti mieleen lähinnä monelle varmaan jostain tilanteesta tutun tunteen "plääh", mutta käänsin mielessäni katkaisijaa, jossa luki "ajattele eteenpäin". Joten siinä väsyneenä takin vetoketjun kanssa kamppaillessani hoin itselleni, että jäljellä on enää kolme viikkoa, päivä kerrallaan, viisi työpäivää ja sitten saa viikonlopun levätä. 

Sillä tavalla minun aamuni käynnistyi jälleen. Rutiinit käyntiin ja positiivisen kautta. Kun tuli lasten herättelyn aika, sain isommalle neidille selittää, miten äiti saa itsensä aamulla ylös ja touhuamaan, vaikka kuinka väsyttäisi. Selitin siinä neitoselle positiivisen ajattelun perusperiaatetta. Se sama positiivinen suhtautuminen, joka on tärkeä osa luonnettani normaalioloissa, on se voima, jonka ansiosta nytkin kaikenlaisen epävarmuuden keskellä tunnen oloni hyväksi. Henkisesti. 

Minulla on ystäviä, jotka väittävät olevansa pessimistejä. Yksi heidän tärkeimmistä tunnuslauseistaan on "pessimisti ei pety". Mutta minun mielestäni he eivät kyllä ole puhtaasti pessimistejä. Jos aina olettaisi vain sitä pahinta, niin miten elämästä voisi silloin nauttia hyvinäkään hetkinä? Silloinhan vain ajattelisi sitä, että kohtahan tämä päättyy. Jos ystäväni olisivat niin syvällä suossa, olisin surutta potkinut heitä perseelle jo aikoja sitten. He vain väittävät olevansa pessimistejä. Enimmäkseen he ovat realisteja, sanon minä. Heillä ja minulla ei ole kovinkaan suurta eroa. Minä ainoastaan uskallan sanoa olevani positiivinen ja optimistinenkin joskus. ;)

Minä määrittelisin itseni optimistiseksi realistiksi. Minäkin osaan taidon 'pelätä pahinta ja toivoa parasta'. En elä elämääni huolettomasti humputellen ja sokeasti luottaen siihen, että elämä kantaa. Uskon, että se kyllä kantaa, mutta uskon myös, että eteen tuleviin karikoihin on varauduttava. En odota koko ajan, että jotain pahaa tapahtuu, mutta jos niin käy, haluan olla valmistautunut. Ainakin sen verran, että saan pääni pidettyä pinnalla. En halua kuitenkaan viedä elämästäni iloa ja pieniä onnenhippusia sillä, että kuvittelen, ettei mikään koskaan muutu paremmaksi. Mieluummin uskon, että minunkin kohdalleni vielä onni osuu, ja sen luottamuksen kautta pystyn iloitsemaan pienistäkin asioista. Se myös vähentää stressiä ja auttaa jaksamaan.

Jos sinä koet olevasi pessimisti, tai väität itseäsi sellaiseksi, niin suosittelen vaihtamaan ajattelutapaa. Kannattaisi ainakin kokeilla. :) Positiivinen suhtautuminen asioihin ja kanssaihmisiin ei ole yhtään pöllömpi tapa elää ja olla. Täällä Hangossa aurinko meni juuri pilveen, mutta sen valon herättämä sisäinen lämpö ei ihan hevin hiivu. Aurinkoisia hetkiä lepän varjosta toivotellen,

Tiina 

"Ihan hyvin."

Mitä suomalainen tyypillisimmillään vastaa, kun häneltä kysyy, miten menee? "Ihan hyvin." Se on sitä meikäläisten small talkia. Noiden kahden sanan taakse voi kätkeytyä hyvinkin erilaisia tilanteita ja tuntemuksia. Vaikka ei oikeasti menisikään 'ihan hyvin', niin tuota fraasia on kätevä käyttää suojakilpenä, joka varsin tehokkaasti estää tarkemmat utelut. Joskus voisi yhtä hyvin sanoa "ei kuulu sinulle". Eikö totta? Koska se asia on nyt loppuun käsitelty, voimme siirtyä eteenpäin, kiitos.

Vaan haitanneekos tuo, jos väittää kaiken menevän 'ihan hyvin', vaikka totuus olisi toinen. Kukin tyylillään. Joskus meidän suomalaisten vain on turhan vaikea pyytää apua tai tukea, kun asiat menevät huonosti. Koska sisulla siitä selviää! Pitäähän sitä nyt pärjätä itse. Vaikka kuinka toiset hokisivat, ettei se ole heikko, joka pyytää apua, pitää se kuitenkin oivaltaa itse. Muuten siihen ei usko. Kieltämättä itsekin voisin joskus useammin pyytää apua. Miksi minullekin on joskus niin suuri kunniakysymys pärjätä yksin?

Mutta. Voihan tuon vastauksen nähdä toisinkin. Ehkä siinä taustalla on positiivinen tai jopa optimistinen suhtautuminen. "Vähän on ollut mutkia matkassa, mutta kyllä se tästä paremmaksi muuttuu." Ja jos oikeasti jaksaa ihan hyvin, vaikka vaikeaakin on ollut. Onko tässä puolustuspuhe siltä varalta, että itse käytän tuota fraasia? Väittäisin kyllä, että itse useimmiten jatkan tuosta sitten selittämällä, mitä se 'ihan hyvin' tarkoittaa. "Rahan menoa ei ole voinut estää yllätysten takia, mutta loma lähestyy ja mieli on kuitenkin iloinen. Rahaa se vain on, parempaa kohti."

Ja miksi moinen pohdinta? Koska meillä menee täällä Hangossa 'ihan hyvin'. Viime viikolla oli vaikea hetki eräänä iltana. Töissä oli mennyt hyvin, lasten kanssa emme olleet olleet nokat vastakkain, silloin ei vielä ollut tullut yllättäviä kuluja (kiitos, auto). Mutta jotenkin vain tunsin itseni niin yksinäiseksi illalla, ja epätoivo yllätti. Jos minulla olisi ollut joku, jolle puhua ihan kasvokkain, en olisi varmasti tullut itkeneeksi sillä tavalla. Mutta ei ollut. En voi purkaa mielipahaani lapsilleni, vaikka nuorempi heistä ei edes kuuntelisi. :D Mutta eihän se ole lasten tehtävä kantaa aikuisten taakasta pientäkään murenaa. Joten minä luhistuin. Hetkeksi. Kesti hetken, ennen kuin sain kerrottua asiasta edes ystävilleni, mutta pakkohan minun oli. Vähän anteeksi pyydellen. Vaikka sitä vartenhan ystävät ovat. 

Kuten arvelin silloin illalla, oli olo seuraavana aamuna jo parempi. Syynä epätoivon kouriin joutumiselle oli todennäköisesti pitkälti väsymyksessä ihan kunnon yöunien puutteesta johtuen. Psyykkisesti teki kuitenkin hyvää vähän itkeäkin. Fyysisesti ei ehkä niinkään. Onneksi seuraavasta työpäivästä selvittiin. Ja kun on/off-flunssa on vihdoinkin hellittänyt, olen päässyt kuntoilemaan paremmin. Se on kohottanut mielialaani aivan selvästi. 

Nyt on mennyt ihan hyvin. Päivät kuluvat nopeasti, kesäloma lähenee. Auto on aiheuttanut murhetta ja syönyt rahavarantoja, mutta se ei ole kolahtanut kovin pahasti. Koska siinä on kyse vain rahasta. Enkä ole joutunut nyt lainaamaan rahaa veljiltäni, vaikka säästöön ei taaskaan jäänyt mitään. Mutta tämä Hangon vuosi on syönyt rahaa, kun on saanut aika usein ajella täältä pitkiä matkoja. Elämä osaa olla kallista, vaikka eläisi säästeliäästi. Sellaista se on, kun yksin vastaa kaikista kuluista, joita perheellä on.

Pitäisi vain useammin uskaltaa turvautua niihin ystäviinkin. Tiedän, että minulla on kuitenkin useita sellaisia, jotka ovat valmiita tarjoamaan olkapäätä, jota vasten nyyhkyttää. :) Ystävät ovat yksi elämäni suurimmista voimavaroista, kuten myös perhe. Veljeni ajeli jälleen Tampereelta auttamaan siskoaan viikonloppuna auto-ongelmissa. Ei tuollaista tukea rahalla voi ostaa. Aika siistiä. Joten minulla menee ihan hyvin. Ihan oikeasti. 

Totuutta lasten suulla

Vanhempien arjesta lapset täyttävät hyvin suuren osan, tavalla tai toisella. Kaukana kaikista tutuistaan asuvan yksinhuoltajan arjessa ei paljon muuta olekaan, kun omat harrastuksetkin ovat jääneet vähemmälle. En valita, koska mitäpä se auttaisi. ;) Ja tuovathan lapset hampaiden kiristelyn ja sauhuavan pääkopan lisäksi päiviin myös hymyä ja naurua. Nuo pienet ihmiset eivät vielä osaa säädellä sanomisiaan tai tekemisiään sen paremmin hyvässä kuin pahassa. Koskapa omien neitosten nokkelat sutkautukset saavat minut usein joko nauramaan tai sanattomaksi, niin jaan tätä ilosanomaa teidän kanssanne.

Kesällä kolme vuotta täyttävä uhmaikäinen on hieno otus. Pikkuihmisellä on oma tahto, jonka mukaan kaiken pitäisi tapahtua. Aina se ei ole edes pikkuihmiselle itselleen selvää, mitä hän haluaa, kunhan haluaa. Ja äiti on silloin tietysti aina väärässä. Jokainen vanhempi varmaan tunnistaa tilanteen: lapsi haluaa pukea itse kengät jalkaan, mutta ei siinä onnistu. Kysyt, auttaako äiti. Vastaus on ei. Kysyt, laittaako lapsi itse. Vastaus on sama ei. Kysyt, eikö kenkiä laiteta ollenkaan. Vastaus on edelleen ei. Kolmevuotiaan logiikkaa. 

Kolmevuotiaan puheista tulee myös ihanasti esille se, miten lapsen ajattelu kehittyy. Pienille lapsille asiat ovat usein musta-valkoisia. Tästä hyvä esimerkki on, kun olimme lasten kanssa erään kerran käyttämässä Hillaa lenkillä. Olimme kävelleet jo muutaman kilometrin, ja Kiira alkoi väsyä, joten otin pikkuneidin reppuselkään. Kiira katsoi, kun joku lähestyi takaa. Sanoin neidille, että sieltä tulee vain pari ihmistä. Vanhemman pariskunnan ohittaessa meidät kuiskasi Kiira korvaani: "Äiti, ei ne ole ihmisiä, ne on aikuisia." Ylä- ja alakäsitteet eivät ole vielä ihan hallussa. 

Viisivuotias on ilmaisussaan jo monipuolisempi. Ja onhan tuo meidän neiti sanavarastoltaan vähän poikkeava. Pääsiäisenä hän nimesi yhden pehmuleluistaan teknologian keijuksi. Teknologian. Selvä. Mutta vaikka hän viljeleekin puheissaan pikkulapselle omituisia sanoja, on hän silti selkeästi lapsi. Ihanan rehellinen puheissaan. Eräänä iltana peittelin lapsosia nukkumaan. Liia oli juuri saanut ystävältään synttärilahjaksi suloisen pienen pehmolelunorsun. Siitäpä innostuneena neiti antoi minulle nimityksen äitinorsu. Hymyilin ja selitin, että kaikki eivät ehkä tykkäisi, jos heitä sanottaisiin norsuiksi, koska he kuvittelisivat puhujan sillä tarkoittavan, että he ovat lihavia. Siihen neiti totesi: "Äiti, et sinä ole lihava. Sinä olet aina ollut tuollainen." En pyytänyt määrittelemään, mitä 'tuollainen' tarkoittaa.

Kiiraa kiinnostaa kovasti myös äidin meikkaaminen. Katseli joku ilta silmäluomiani ja kysyi, miksi niillä on jotain kimaltavaa. Sanoin, että äiti on koristautunut. Koskapa miksi-kysymykset ovat nyt suosiossa, kysyi hän seuraavaksi, miksi äiti koristelee itsensä. Sanoin, että äiti haluaa olla nätti. Sitten neiti kysyi, miksi äiti on nätti. Pikkulapsen suusta kuultuna ihana kohteliaisuus. ;) Kunhan ei ala tonkia asiaa syvemmältä.

Mutta jos pitää paikkansa, että lasten suusta se totuus tulee, niin tuleeko lapsista sitten aikuisia siinä kohtaa, kun eivät enää lauo (turhan) rehellisiä kommenttejaan? Aikuisen määritelmä: ei aina, jos useinkaan, kerro rehellistä mielipidettään? Onko siis hyvä vai paha, että yläkouluikäinen oppilaani jaksaa huomautella minulle, miten pieni pää minulla on? Ja toiset ystävällisesti tuovat julki mielipiteensä huomattavasta pituudestani ("Tiina, sä oot lyhyt!"). Tämänkertaisen aikuismääritelmän mukaan he eivät ole vielä saavuttaneet aikuisten tasoa mielipiteiden epäselvässä viestinnässä. Tai sitten ajat ovat muuttuneet. No, niin aikuinen en kai minä vielä ole...

Jääköön tämä pohdinta nyt tähän. Huomenna on uusi päivä, jolloin saan taas ihmetellä kommunikaation eroja lasten, ei-enää-niin-lasten ja aikuisten välillä. Mutta sanotaanko näin, että onneksi valikoivaa kuuloa voi myös opetella. Siitä taidosta on joskus hyötyä.