On itsekkyyttä ja itsekkyyttä

Kuukausi on aika sopiva aika ajatusten muhia, vai? Sen verran aikaa näiden minun turhien jorinoideni välillä on ainakin nyt kulunut. Mutta minähän olenkin ollut lomalla. Loman tarkoituksena on kuitenkin nollata päätä niin, että jaksaa tehdä töitä taas sen päätyttyä, joten siinä on kai nyt onnistuttu. Enpä kyllä silti ihan hirveän innolla vielä ajattele elokuun puoliväliä, mutta... Pikkujuttuja! Ja tiedänhän minä itseni: hymy liimataan kasvoille ja töppöstä asetellaan vaan toisen eteen, vaikka kuinka kehtuuttaisi. Tästäkin syksystä tulen selviämään.

En kuitenkaan ajatellut nyt jauhaa vain omista tuntemuksistani kesälomaan liittyen. On ollut kivaa, on ollut tylsää, on ollut iloa, on ollut harmia. Kaikkea mitä elämässä kuuluukin olla. En valita. Eli se siitä tällä erää. ;) Nyt minä haluan puhua itsekkyydestä. Erityisesti, mutta en pelkästään, siltä osin, mitä tulee itsemurhaan. Syykin lienee selvä useimmille: Linkin Parkin laulajan kuolema. Itsemurhaan yhdistetään aina itsekkyys, joten puhutaanpa siitä.

Chester Benningtonin kuolema on tragedia. Minun sympatiani ovat kaikkien niiden puolella, joita hänen kuolemansa kosketti. Tarkoitukseni ei ole tässä puida tähän tapahtumaan johtaneita syitä, ihan ensinnäkään siitä syystä, että mitäpä minä hänen elämästään oikeasti tiedän. Sanon vain, että surullista se on. Hänelle itselleen, hänen perheelleen, läheisilleen. Ja se siitä. Asiasta uutisointi on vain omassakin lähipiirissä aiheuttanut keskustelua, nostanut esiin muistoja ja tuntemuksia. Siitä silta tähän kirjoitukseeni.

"Itsemurha on itsekäs teko." Tottahan se on. Siinä mielessä, että loppujen lopuksi itsemurhan seurauksista kärsivät kaikki muut paitsi itsemurhan tehnyt henkilö. Hänen osaltaanhan kaikki on loppu. Muut surevat, pohtivat syitä, potevat hyvin todennäköisesti syyllisyyttä. Miksi en huomannut mitään? Miksi en tehnyt enemmän? Muut hoitavat käytännön järjestelyt kuoleman jälkeen, niin sanotusti (tai kirjaimellisestikin) siivoavat sotkun. Mutta. Kuinka moni itsemurhaan päätynyt on ajatellut tekevänsä nyt vielä viimeisen kerran kiusaa muille jättämällä nämä selvittelemään ajatuksiaan hänen kuolemansa jälkeen? Ehkä joku, mutta tuskinpa valtaosa kuitenkaan.

Minä en usko, että terve mieli sallii ihmisen tehdä itsemurhaa. Jos ihminen päätyy riistämään itseltään hengen, ei hän ainakaan sillä hetkellä ole henkisesti tasapainossa ja kunnossa. Hän on sairas, sillä hetkellä ainakin, ja yleensä varmasti ollut jo pidemmän aikaa. Osa ei vain voi ymmärtää, miten joku voi tehdä sellaisen "tempun" läheisilleen. En minäkään usko, että voisin itse tehdä rakkailleni niin, mutta voin silti ymmärtää, miksi joku ajautuu sellaiseen tilanteeseen. "Aina saa apua, kun sitä vain pyytää." Jos et pysty pyytämään? Jos et koe olevasi sen arvoinen? Jos et osaa ilmaista sitä niin, että muut ymmärtävät? Jos ei ole itse läpikäynyt sitä, ei varmasti voi tietää, millaisia tunteita toinen siinä käy läpi. 

Minäkin olen menettänyt läheisen hänen tehtyään itsemurhan. Se ei tehnyt minua vihaisesti, se teki minut todella surulliseksi. Vieläkin mietin joskus, olisinko voinut tehdä jotain toisin. Turhaa, mutta aina ei itsekään voi ajatuksilleen mitään. Jotkut vain kokevat elämän hankalampana kuin toiset. Joidenkin elämä ihan oikeasti on hankalampaa kuin toisten. Eivätkä kaikki ole henkisesti niin vahvoja kuin toiset. Toiset sairastuvat herkemmin masennukseen kuin toiset. Voiko tällaisista asioista oikeasti syyttää toista ihmistä?

Elämä on valintoja. On kyllä. Minunkin läheiseni olisi voinut olla käyttämättä alkoholia ja lääkkeitä siinä määrin, kuin käytti. Onko minulla kuitenkaan oikeutta arvostella häntä siitä? Tiedän jotain niistä syistä, miksi hän koki niitä tarvitsevansa. Mutta kukaan toinen ei ole ollut hänen päänsä sisällä. Onneksi minullekin on jäänyt mukavia muistoja hänestä. Toivon, että sellaiset muistot kantavat myös hänen perhettään eteenpäin.

Mutta ei minun pelkästään itsemurhan itsekkyydestä pitänyt puhua. Joten aion vielä kirjoittaa vähän lisää turhaa tekstiä, vaikka tällä jo pituutta alkaa ollakin. Ehkä vähän positiivisempia ajatuksia lopuksi. Nimittäin siitä itsekkyydestä. Termi 'terve itsekkyys' on kuitenkin viime vuosina tullut esille siellä täällä. Olenhan minäkin siitä joskus vähän puhunut.

Kun nyt unohdetaan itsemurha tässä yhteydessä (joohan?), niin voiko oma paras olla hyväksi muillekin? Eiköhän jokaisen pitäisi jo tietää, että voi. Aika harvassa loppujen lopuksi ovat ne ihmiset, joiden elämä ei millään tavalla kietoutuisi kenenkään muun elämään. Jos voimme itse hyvin, pystymme antamaan itsestämme enemmän myös niille, jotka ovat meille tärkeitä. Välillä on pakko ajatella itseään. Terveellä tavalla itsekäs ihminen on sellainen, joka arvostaa itseään. Joka ajattelee muiden lisäksi myös itseään. Mitä minä jaksan, mihin minä pystyn. Ja ehkä kaikkein tärkein: mikä tekee minut onnelliseksi. Minä, kuten myös sinä, ansaitsen olla onnellinen.

Minä olen oppinut (uskomatonta, mutta totta!) antamaan itsellenikin vähän "ohjia", jotta jaksan. Kun minä voin hyvin fyysisesti, niin mielikin on parempi ja jaksan olla parempi äiti tyttärilleni. Olen ymmärtänyt senkin, että onnellisuuteni ei voi olla vain heidän varassaan. En voi elää elämääni vain heitä varten. Se olisi liian raskas taakka heille. Minun pitää pyrkiä tekemään elämästäni sellainen, että voin olla onnellinen muutenkin kuin heidän takiaan. Silloin hekin saavat enemmän. Terve itsekkyys on oikeasti olemassa. Suomalaisille tässä voi olla vaikeaa se kuuluisa kultainen keskitie: mikä on sopivasti. ;) Tsemppiä meille kaikille sen löytämiseen! Aina joskus meistä jokainen horjuu askeleen tai useammankin jompaa kumpaa äärilaitaa kohti, mutta aina on mahdollista palata takaisin keskelle. Toivotaan kauniita kesäpäiviä vielä jokaisen kesään, olipa sitä lomaa enää tai ei. :)

 

Kesää vietellen

Kyllä sitä taas tämäkin opettaja odotti kesää "ihan kohtalaisen paljon". Ja nyt se on täällä. Aurinkoakin on ollut jonkin verran, vaikka juhannussää taas vähän vilpoisampi olikin. Mutta ope on lomalla. Työt on joksikin aikaa jätetty taakse, paitsi ettei aina ajatuksen tasolla. Lomamoodiin hyppääminen ei tänä vuonna ollut ihan niin helppoa kuin yleensä, mutta tässä kohtaa se on jo mukavasti löytynyt. :)

Olen lopultakin päässyt liikkumaan, kunnolla! Juokseminen on taas asialistalla, jes! Liikunta on alkanut taas maistua hyvin, ja vaikka tehot eivät ole vielä ihan entisellä tasolla, niin mieli on aika hyvä. Yksi pieni kesäflunssa yritti jo kiusata, mutta onneksi se meni aika pienellä ohi. Toivotaan, että loppukesän saa olla terveenä.

Toisella lomaviikolla osallistuin neljän päivän estekurssille. Pieniä esteitä, mutta rutiinia ja itseluottamuksen palautumista lähdin sieltä hakemaan. Ensimmäinen päivä oli melkoista räpellystä: minä ja estejalustimet... Eh, sanotaanko näin, että jalat eivät toimi ihan yhtä hyvin kuin koulujalustimilla. :D Mutta loput päivät sujuivat oikein mukavasti, ja kurssista jäi erittäin hyvä fiilis. Sain kurssilta juuri sitä, mitä halusin: uskon siihen, että osaan. Ainakaan pienillä esteillä ei tarvitse enää jännittää. Tästä innostuneena olen ilmoittautunut muillekin kesän estetunneille, jotta ei pääsisi taas taantumaan ennen syksyä.

Lasten kanssa on ulkona touhuttu paljon kaikenlaista. On ollut hauskaa heitellä frisbeetä, pelata mölkkyä tai sulkapalloa, kokeilla pesäpallomailalla palloon osumista. ;) Kaikki me kolme. Ystäviä on ehtinyt nähdä vähän, toivottavasti kesän mittaan vielä paljon lisää. Kyllä minä olen kesästä nauttinut jo, aion nauttia vielä paljon lisääkin.

Kaikki suunnitelmat eivät ole vielä toteutuneet. Kuvaaminen on jäänyt melko lailla olemattomiin, puhelimella kuvaamista ei tässä kohtaa lasketa. Ennättäähän tässä vielä. :) Samoin kirjoitaminen on ollut hyvin vähäistä. Ehkä pitäisi potkia itseään persuksiin riittävän napakasti, jotta pääsisi alkuun. Minulla olisi niin paljon ideoita. Osa hyviäkin. ;) 

Syksyllä odottaa taas paluu arkeen. Se tarkoittaa minun kohdallani sitä, että opetustunteja on enemmän kuin päättyneenä lukuvuonna ja opiskeltavaakin on enemmän. Jos opinnot vain toteutuvat, sen yllä lienee tällä hetkellä pieni kysymysmerkki. Töitä siis riittää, toivottavasti pää kestää. Mutta siksi en halua ajatella niitä juurikaan vielä. Tarvitsen tämän tauon, todellakin. Toisaalta, kukapa ei. :) Nyt on kesä ja minulla loma. Tyttäret nauttivat tästä, minä nautin. Aika hyötykäyttöön! :D Mutta ei liian ahtaasti. ;)

Sekavaa? Mahdollisesti. Sellaista se on, elämä. :) Toivon jokaiselle lempeitä onnen hippusia kesään ja energiaa arkeen. Eespäin! 

P.S. Loppuun liitän vielä lyhyen kirjoituksen, jota olen suunnitellut talvesta asti. Ehkä oli lopultakin sen aika. 

Maisema on silmissäni hetken aikaa pelkkä valkea lakana. Hiljaisuus helisee ilmassa. On kuin aikaa ei olisikaan. On kuin mitään ei olisikaan. Ehkei minuakaan. Hiljaista. Valkoista. Ei tyhjää vaan olematonta.

Hengitän sisään. Yksityiskohdat palaavat. Aika valuu eteenpäin sormenpäistäni, puiden oksilta ja rinnettä alas. On tyyntä. Lumi leijuu hiljalleen alas valkealta taivaalta. Se kutittelee puiden runkoja, mutta ne eivät naurahdakaan. Kuuset, männyt, vaiteliaat koivut. Kaikki jatkavat majesteettista hiljaisuuttaan. Eivät epäystävällisyyttään vaan kunnioitustaan.

Minä kävelen polkua eteenpäin. Sen peittona on kevyttä lunta, jossa ei näy edes oravan pieniä jälkiä. Minun jälkeni, kuin ensimmäiset koko maailmassa. Tässä hetkessä olen yksin ja rauhassa. Vaikka toivoisin toisin.

Muistini on täytetty elämän hennoilla katkelmilla. Ne ovat vain yhtä vahvoja kuin mieleni. Yhtä hauraita kuin toivoni. Siellä olet sinä. Sinun naurusi, naljailusi ja samankaltaisina toistuvat horjuvat vitsisi. Sinä olet sanonut minulle, olet sanonut ”älä anna periksi”. En ole antanut. Tässä minä astelen valkeassa maailmassa, eteenpäin. Mutta sinä olet jossain muualla.

Ei siitä niin kauan ole, kun olit lähellä ja läsnä. Kun saatoin tukeutua sinuun, pyytää sinulta neuvoa, hakea lohdutusta. Siitä on vuosia. Onko siitä jo niin kauan?

Yllättävä tuulenpuuska puraisee poskeani. Tunnen sen viillon, mutten sen jälkeensä jättämää turtumusta. Se vajoaa muiden kaltaistensa joukkoon, hajoaa ja häviää. Unohtuu. Kuljen kuusten välistä ja ajattelen sinua. Haluaisin sinut vielä tänne, vierelleni. Sitä minä vain ajattelen.

Askeleeni seisahtuvat. Lasken katseeni, mutta en ryhtiäni. Täällä voin lausua sinulle hyvästit, aina uudelleen. Vaikka et sinä täällä ole.

”Isä.” Särkyvä ääneni tuntuu heijastavan valoa, ehkä sittenkin sinusta? Sytytän mukanani tuomani kynttilän ja lasken sen maahan. Pyyhin lumet pois hautakiven päältä. Täältä en sinua löydä. Tänne minä kannan sinut mukanani joka kerta. Jos tässä suljen silmät, näen vain mustaa. Se ei ole olematonta, se on tyhjää. 

Mustaa, kaikuvaa hiljaisuutta.

Vähän edes toista suupieltä ylöspäin...

Sitä välillä kuvittelee alkavansa kirjoittaa blogiinsa taas vähän tiheämmin. Kaikenlaisia suunnitelmiakin on. Sitten ihan tuosta noin vain aikaa onkin taas kulunut ihan huimasti! Puff vaan! Sinne hävisi taas lohkare pienen ihmisenkaltaisen olennon elämästä. Mikä on selitys? Kai sitä on vaan ollut kaikenlaista. Ja tiedättehän, mitä pidemmäksi tauko venyy, sitä vaikeammalta tuntuu taas aloittaa. Tämäkin on muka niin työlästä. :D

Tajusin tuossa omia tekstejäni jokin aika sitten selaillessani, että vaikka olen niin selittänyt olevani positiivinen tyyppi, olen kuitenkin jaksanut valittaa viime kerroilla aika paljon erinäisistä (joskus toistuvistakin) aiheista. Ihan siinä omakin positiivisuus on koetuksella, kun moisia lukee. ;) Siksi ajattelin tällä kertaa keskittyä niihin asioihin, jotka ovat juuri nyt kohdallaan. Niihin pieniin hyviin hetkiin, joita yleensä jokaiseen päivään sisältyy. Liekö yksikään päivä koskaan ihan läpikotaisin paska? Ehkei sentään.

 Suurin ilon aihe omassa elämässäni on tietenkin perheeni. Tyttäret ja lemmikit, tuossa järjestyksessä. Välillä sitä jaksaa vieläkin hämmästellä, miten jotain niin hienoa ja kaunista on voinut tulla minusta. Sitten mieleen nousee ajatus, että täytyisi osoittaa enemmän respektiä tälle keholle. Se on saanut aika hienoja juttuja aikaan.

Koira jaksaa aina vain innostua siitä, kun "mamma" tulee kotiin. Kissanpennut tuovat vauhtia ja vallattomuutta tähän taloon. Vielä vähän lisää. Sirkku-täti on äidin oma tuutulaulu. Ja Iida. Iida on niin suloinen kissa. Nyt kun se on pentuihin tottunut, on se adoptoinut ne omikseen. Suloinen höppänä.

Ja kevät. I-ha-naa. Lisää valoa, jes! En ole taipuvainen kaamosmasennukseen, mutta tänä keväänä olen huomannut saaneeni lisää energiaa valosta. Aamuisin jaksaa nousta ihan eri tavalla, kun on jo valoisaa, kun suuntaa koiran kanssa ulos viiden jälkeen. Ja minuahan ei haittaa mennä nukkumaankaan, kun on vielä valoisaa. Verhojen sulkemisen jälkeinen pieni hämärä on minulle ihan riittävä. Toki useimpien muiden suomalaisten tavoin motkotan säiden siksakliikkeeistä. Olisihan se niin kätevää, jos tietystä pisteestä eteenpäin olisi kevät. Piste. Ei enää paluuta talveen, hetkeksikään. Mutta sehän olisi niin ihanan yksinkertaista, ettei se käy. Joten keväisen tunnelman sijaan olen lumessa tallustellessa saanut iloni siitä, kun pienempi tytär selittää, miten hän tykkää lumesta.

Töissäkin alkaa raskaimmat vaiheet olla takana. Enää muutaman ryhmän kokeet jäljellä, toki työtä vielä riittää. Mutta ainakin kevät on vähän erilaista touhua, jossa oppilaat tekevät itse enemmän, joten minun osani on kevyempi tässä kohtaa. Ihan jees. Ensi syksynä pääsen kaiken kukkuraksi näillä näkymin opettamaan SAKSAA, mikä on ihan wunderschön! Ich warte schon wirklich darauf. Tekee kyllä itsellekin hyvää, päästä välillä edes jossain määrin käyttämään kieltä. Ettei ihan kaikki unohtuisi. :D

Harrastusten parissakin olen päässyt jonkin verran eteenpäin. :) Esteratsastus ei enää ole toivotonta räpellystä, vaikka olen vielä valovuosien päässä siitä tasosta, jolla aikanaan olin (vaikkei se kilpailutuloksilla mitattuna hääppöinen ollut). Kouluratsastuksen puolella persaus on alkanut pysyä paremmin kiinni satulassa, luoja että ekat tunnit viime syksynä olivat karmeita! Muutenkin ratsastus on siistiytynyt, pitää olla tyytyväinen. Muissakin harrasteissa on edistytty. Ostin hiiliä, ja tarkoitus olisi opetella niillä piirtämään, jos nyt ei hyvin, niin ainakin paremmin. Olen aina pitänyt hiilellä piirtämisestä, siinä on jotain... :)

Neljä viikkoa kesälomaan, jota tietenkin odotan innolla. Suuria suunnitelmia on. Pienempiä suunnitelmia on. Ainakin aion nauttia siitä joka solullani. Kesälomaani en suorita. Minulla ei ole koskaan ollut listaa, jonka asiat aikoisin kesällä saada käytyä läpi. Vaikka kieltämättä sellainen on käynyt mielessä. :D Koska itseni tuntien, ne asiat saattaisivat paremmin toteutua, jos sellainen lista olisi. ;) Mutta olisiko siitä iloa kuitenkaan loppujen lopuksi. Ehkä on mukavampi mennä fiilispohjalta, kun kerran voi.

Kaikki on hyvin, niin kauan kuin kaikki on hyvin. Ei niin paljon huonoa, ettei jotain hyvääkin. Vaikka tällä viikolla on mennyt rikki viimeinen merensininen Iittalan Kartio-lasi ja imurin suulake, pari pientä harmittavaa vastoinkäymistä mainitakseni, voin näin lauantai-iltana mennä hyvillä mielin nukkumaan. Periksi ei anneta. :) Vaikka välillä ei jaksaisikaan toivoa.

It's been a while...

Onpahan tullut oltua hiljaa. Ehkä muissakin elämäni osasissa kuin tässä blogissa. Mutta sellaistahan se elämä on. Tämä on kyllä tavallaan ollut aika kummallinen vuosi. (Tässä kohtaa on hyvä huomauttaa, että lasken vuosia kouluvuosissa, sattuneesta syystä...) Tulin vain juuri ajatelleeksi, että tänä vuonna on taas jäänyt vähemmälle huomiolle sellaiset asiat, jotka ovat selkeitä palasia minun arjestani. Kuten kirjoittaminen ja neulominen. 

Jossain määrin minä hengitän tarinoita. Olen pienestä asti rakastanut kirjoja, lukemista ja kirjoittamista. Haaveilua. Mitäpä muuta haaveileminen on kuin tarinoiden kehittämistä omassa päässä? Tämän lukuvuoden aikana olen lukenut vähemmän kuin yleensä, kirjoittanut vähemmän, ehkä haaveillutkin vähemmän. Mainitsemani neulominenkin on jäänyt varsin vähälle. Mitä olen saanut valmiiksi tämän vuoden aikana? Hmm... En edes muista. Ainakin yhden villasukan, jonka pari on vielä kesken. Saatoin jotain syksyllä saada neulotuksi valmiiksi asti, ainakin lasten villasukat! Peräti kaksi paria! Olenko minä muuttunut? En usko. Olenko antamassa periksi? Ajoittain, mutta vielä olen jaksanut nousta ylös. Toivon, että kyse on vain siitä, ettei minulla ihan oikeasti ole aikaa kaikelle haluamalleni. Samalla tiedän, että osin se johtuu myös siitä, ettei energiaa riitä. Uuvuttaa...

Tämä viikko on tähän asti ollut hirveä. Meillä on kaikkien kolmen osalta sairastettu mahatautia. Jep. Huikea viikko. Huikea. Hui... yök. Itse selvisin vähemmällä kuin tyttäreni (kop, kop), ainakin toistaiseksi. Mutta on rankkaa katsoa, kun pienet sairastavat. Meillä tuo tauti iski kaikista kovimpana pienimpään. :( Tänään on Kiira ensimmäistä päivää hoidossa, toivottavasti menee hyvin siellä! Kova oli tytöillä jo halu päästä päiväkotiin oltuaan ensin kaksi viikkoa lomalla ja sitten heti perään sairauden takia poissa.

Noh... Sellaistakin kuuluu elämään. Kylläpähän tämä (lähes tulkoon) normaali olo tuntuu nyt hyvältä! Viikonloppumissiomme on olla tartuttamatta tätä tautia äitiini. :D Aina voi yrittää. Minulla on kuitenkin parin rakkaan ystävän kanssa kauan odotettu keikkaelämys lauantaina edessä, joten Joensuuhun on lähdettävä! Ja on sinne menoon toinenkin syy...

Nimittäin kissanpennut! Meillä on kissanpentuja! Sijoituskodissa Martalla (Kiia, oikealta nimeltään Sydänyön Jo Vain!). :) Pieniä huomenna 9 viikkoa täyttäviä birmapentusia. Liia ja Kiira odottavat innoissaan, että pennut kolmen viikon päästä muuttavat hetkeksi meille. Yksi pennuista jääkin meille, on kivaa saada pitkästä aikaa pentu taloon. Lapset ovat tietysti innoissaan. Eiköhän se tuo piristystä minullekin. :)

Välillä tuppaa kyllä vähän tai vähän enemmän ahdistamaan tämä oma tilanne. Kun alkaa pikkuhiljaa tajuta, että voidakseen toteuttaa unelmiaan tässä maassa, pitäisi olla parisuhteessa. Ainakin jos on lapsia. Tai sitten pitäisi vaihtoehtoisesti olla varakkaasta perheestä tai itse hyväpalkkaisessa työssä. Mielellään erittäin hyväpalkkaisessa. Totuushan on se, että näillä tuloilla lasten kanssa minä en pääse ikinä ostamaan meille omaa kotia. No, ikinä on ehkä aika vahva sana, mutta en vuosikymmeniin. Kuulostaako paremmalta? Minusta ei. Ne tuntuvat samalta asialta. **ttu. Välillä pieni katkeruus uhkaa puskea päälle: miten juuri minulle saattoi käydä näin?

Niin. Kaikenlaista mukavaa ja ikävää on tullut jälleen päässä pyöriteltyä. Sellainen minä olen. Periksi en silti anna. Aion muuttaa kurssia, kun kerran tämä ei toimi. Missähän tutkimuksessa tai artikkelissa oli jälleen mainittu se, miten yksinhuoltajien lapsilla on yleensä ongelmia koulussa. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi näin on, mutta teen silti parhaani, jotta lapseni voivat hyvin. Eiköhän jokainen lapsiaan rakastava vanhempi tee niin. Mutta jotta omat lapseni eivät kärsisi yksinhuoltajuudestani, minun pitää itseni voida hyvin. Minä en voi hyvin, jos en voi edes kokea saavuttavani unelmiani. Niitä arkisimpia niistä edes. Oma koti minulle ja tytöille. Ihan oma. Eikä vasta sitten, kun lapset jo muuttavat pois. 

Eilen paistoi kauniisti kevätaurinko, juuri tällä hetkellä sataa joko lunta tai räntää tuolla ulkona. Mielestäni hyvin kuvaavaa tässä tilanteessa. Mutta minähän tarvon vaikka vastatuuleen niin kauan, kuin on tarve! 

Mutta jottei tärkein unohtuisi, niin loppuun... Sylvi! (Sydänyön Kyl Mieki Oisin Miun Kaa)

 

Kahlataanko tässä suossa vielä vähän pidemmälle?

"Kyllä suomalaisten pitäisi olla tyytyväisiä, Suomessa on sentään asiat niin hyvin. Miettikää nyt vaikka kehitysmaita. Siellä on ihmisillä asiat paljon huonommin." Jos erehdyt kritisoimaan jotain epäkohtaa Suomessa, löytyy aina joku, joka on sitä mieltä, ettei sinulla ole mitään syytä valittaa, koska jossain jollain on aina asiat huonommin. Tämä "ole tyytyväinen siihen, mitä sinulla jo on" -suhtautuminen on kaunis ajatus ja toimii jossain kohtaa. Vaikka olisit maailman onnekkain ihminen, jolla oikeasti on ihan kaikki hyvin, niin jos et näe sitä, et ole onnellinen. Mutta kun puhutaan yhteiskunnan epäkohdista, olen kurkkuani myöten täynnä tuota puppua.

Köyhempi kansanosa ei saisi valittaa, kun heiltä jälleen leikataan, koska "Suomessa on asiat sentään verrattain hyvin". Naiset eivät saisi vaatia samaa palkkaa samasta työstä, koska "kyllähän Suomessa naisilla on asiat hyvin". Koulutuksen puolesta ei saisi olla huolissaan, koska "Suomessa sentään kaikki ovat lukutaitoisia". (Niin no, senkin kanssa on vähän niin ja näin, itse asiassa.) Vähemmistöjen puolesta on turha kampanjoida, olivatpa nämä sitten seksuaalivähemmistöjä tai maahanmuuttajataustaisia, koska "Suomi on sentään sivistysvaltio". 

Usein ne, joiden mielestä suomalaisilla ei ole syytä "valittaa", ovat niitä, joilla menee sitä puolustettavaa ryhmää paremmin. Jos oma talous on vakaalla pohjalla, asuntolaina maksettu ja vakituinen työ tuottaa tilille joka kuukausi riittävän summan rahaa, niin mikäs siinä on arvostella niitä, jotka huomauttavat, etteivät hallituksen leikkaukset kohdistu oikein. Jos jokin epäkohta ei suoraan kosketa omaa elämää, ei se silti tarkoita sitä, etteikö se olisi todellisuutta. Jos omalla alalla naiset ja miehet saavat samaa palkkaa, on helppo unohtaa, ettei joka alalla ja jokaisella työpaikalla näin ole. Kun ei itse kuulu seksuaalivähemmistöön, on vaikeampi nähdä, miksi nämä "vouhottavat" tasa-arvoisesta avioliittolaista.

Suomi on hyvä maa. Meillä on täällä paljon asioita, joista olla ylpeä. On näitä hienoja listauksia, joissa Suomi loistaa ensimmäisellä sijalla tai ainakin varsin korkealla. Se on hienoa. Meillä on hieno maa. Meidän hienossa maassamme on kuitenkin myös vaurioita. Meidän hieno maamme ei kohtele kaikkia tasapuolisesti. Onko se edes täysin mahdollista? Ehkä ei, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö siihen pitäisi pyrkiä. 

Nykyisen hallituksen politiikka jakaa kansaa selkeämmin kahteen osaan. Tietenkään hyväosaiset eivät halua luopua jo saavuttamistaan eduista. Mutta onko köyhemmiltä pakko leikata? Monet näistä leikkauksista osuvat kaikista kovimmin samaan ryhmään, onko se oikein? Hallitus esittää, että nämä ratkaisut ovat muka vaikeita. Paskapuhetta. Nämä ovat helppoja ratkaisuja: jatketaan vain samaa linjaa! Vaikeampaa olisi kokeilla vaihtaa suuntaa. Tässä kohtaa on muuten pakko huomauttaa: persujen radiomainonta on helvetin ärsyttävää ja naurettavaakin. "Politiikka on rikki." Perussuomalaiset on hallituspuolue. Se tiivistää minusta tämän mainonnan uskottavuusongelman. (Ei, persut eivät ole yksin vastuussa. Vahvasti mukana tässä politiikassa kuitenkin.)

Suomessa sukupuolten välinen tasa-arvo ei vielä kaikilta osin toteudu. Tietenkään emme voi saavuttaa koko yhteiskunnassa täysin tasapuolista 50-50 tilannetta. Johtajistamme puolet eivät voi olla naisia, jos naiset eivät siihen asemaan pyri yhtä usein kuin miehet. Kaikkea ei voida ratkaista ulkoa päin. Mutta epäkohtiin on puututtava. Valinnan vapaus on tasa-arvoa. Sukupuoli ei ratkaise sitä, onko joku kykenevä tiettyyn työtehtävään vai ei. Se on ihan henkilökohtaisista ominaisuuksista kiinni.

Tasa-arvo kuuluu kaikille. Sukupuolesta, ihonväristä, kansallisuudesta ja sukupuolisesta suhtautumisesta riippumatta. Se, että jossain asiat ovat vielä huonommin kuin Suomessa, ei tarkoita sitä, etteikö täällä näkyviin epäkohtiin pitäisi puuttua. Se ei ole oikeus, se on velvollisuus. Emme me voi odottaa, että koko muu maailma pääsee samalle tasolle vähemmistöjen tasa-arvoisuuden suhteen, ennen kuin ryhdymme toimiin omien epäkohtiemme korjaamiseksi. Jos täällä ihmiset voivat huonosti, emme me voi odottaa, että muussa maailmassa köyhyys vähenee, ja vasta sitten ryhtyä rakentamaan yhteiskuntaa, jossa eriarvoisuus vähenee. Milloin se edes tapahtuisi? Voimmeko luottaa siihen, että niin joskus tapahtuu? 

Onko meillä tässä hienossa Suomen maassamme varaa menettää sukupolvi toisensa perään odotellessamme? Osa tulevaisuuden rakentajista karkaa ulkomaille, osa syrjäytyy jo varhaisessa vaiheessa. Minä haluaisin omille lapsilleni ja heidän mahdollisesti tuleville lapsilleen Suomen, jossa heillä on yhä samat mahdollisuudet kuin muillakin. Tällä hetkellä pelkään, ettei niin ole. Mutta en aio luovuttaa. Sisu ei yksin riitä, mutta siihen pitää turvautua, jos ei muuta ole.

Alisteinen

Olen ollut jonkin aikaa hiljaa. Muutenkin kuin vain blogini suhteen. Kai olen vetäytynyt vähän syrjään, selittänyt itselleni, että keskityn vain nauttimaan elämän pienistä iloista ja arjesta oman perheeni kanssa. Samalla kuitenkin tiennyt, että valehtelen. Vuoden aloitus on ollut vähän hankala mielialan suhteen. Monella varmaan menee huonomminkin, ihan takuulla, juu, juu. Itseäni ei tällä hetkellä niinkään vaivaa masennus vaan alistuminen. Kohtalooniko?

Pienistä puroista kasvaa yhdessä suuri virta. Niin hyvässä kuin pahassa. Jos antaa itsensä keskittyä pieniin negatiivisiin asioihin, niin tokihan kokonaisuus tuntuu silloin musertavalta. Vuoden vaihtumisen tienoilla oli vain vaikeita hetkiä: lapset olivat poissa, uudenvuoden aattoa juhlimme äitini kanssa kahden, mikä oli varsin ankeaa. Taisimme molemmat ikävöidä lapsia ja olla melko väsyneitä. No, paskemminkin olisi voinut mennä, että sikäli.

Monet kirjoittivat silloin viime vuodesta, mitä upeaa tai aivan kamalaa se sisälsi. Minä en oikein osannut sanoa mitään. Tuntui kuin edellisestä vuodesta ei olisi jäänyt käteen mitään erityisen hyvää ainakaan. Sehän ei ole totta. Paljonkin hyvää tapahtui viime vuonna, pieniä hyviä hetkiä. Edelleen minulla on monta asiaa, joista olla kiitollinen. Mutta päällimmäinen tunne vuoden vaihtuessa oli varmaankin väsymys. Se aika pitkälti vaikuttaa mielialaan ja siihen, missä valossa asiat näyttäytyvät.

Oloni on jollain tapaa irrallinen. En osaa oikein ankkuroitua tähän hetkeen. Onko tässä hetkessä sitten jotain vialla? On ja ei ole. Tilanne Suomessa ja maailmalla on epävarma. Tilanne minun pienessä maailmassani on epävarma. Se johtuu siitä, että toivon tilanteeseeni muutoksia, mutta en tiedä, onnistunko tekemään niitä. Kaikkeen en koe voivani edes itse vaikuttaa. Välillä tunnen oivaltaneeni jotain, mikä ei ole kovin mukavaa. Että joltain osin elämäni ei tule paranemaan, koska joitain osia itsestäni en vain voi muuttaa. On vain alistuttava, että näin on nyt ja näin tulee jatkossakin olemaan. Yritettävä keskittyä niihin osa-alueisiin, joihin voin vaikuttaa.

Sää Pohjois-Karjalan Joensuussa on kaunis. Pikkupakkanen ja auringon paiste. Se voisi piristää, mutta se tekeekin minut haikeaksi. Ihan kuin hetken ajan taas olisin päässyt kurkistamaan siihen, mitä olisi voinut olla. Kyllä, olen edelleen sitä mieltä, että positiivinen asenne auttaa paljon. Se ei silti, edelleenkään, tarkoita sitä, etteikö joskus saisi vaipua sinne pohjamutiin. On tervettä sallia itselleen ne tunteet, jotka tulevat kohdalle. Silloin ne ehkä jossain kohtaa menevätkin.

Ja voihan olla, että olen sittenkin väärässä. Ei kai vielä toinna heittää kirvestä kaivoon?

Vähiin käy...

Viimeinen viikko töitä ennen joululomaa. Onhan sitä tässä tullut odoteltua. Mielessä on pyörinyt kaikenlaisia ajatuksia siihen malliin jälleen viime aikoina, että loma tulee todellakin tarpeeseen. Siihen voisi sitten ajan pysäyttää pidemmäksikin aikaa. Isoja askeleita pitäisi uskaltaa tehdä keväällä, ehkä, mahdollisesti. En tiedä, olenko valmis.

Sekavaa, vai? No, mitäpä muuta voisi odottaakaan, kun ajatuksetkin ovat olleet sellaisessa myllerryksessä. Toivoa ja toivottomuutta, onnea ja epäonnea, varmuutta ja epävarmuutta. Syvä huokaus. Elämä tuntuu varsin epävakaalta nyt, mikä on melko pelottavaa. Minä haluaisin vakautta. Edes jollekin elämäni osa-alueelle. Tuntuu, että kaikki on hajallaan, ja varsin usein mieleen pääsee kysymys miksi minä? Miksi juuri minä?

Juu, juu. Monella menee huonommin. Tarkoittaako se automaattisesti sitä, että ihmisen pitäisi tyytyä nykytilanteeseensa? Jos ei koe olevansa onnellinen, niin onko silloin väliä, jos joku toinen on vielä onnettomampi? Tämä sama pätee mielestäni myös tähän yhteiskuntaan. On niitä, jotka sanovat, että meidän suomalaisten pitäisi vain olla kiitollisia, kun meillä on asiat niin hyvin. "Maailmassa on monia maita, joissa asiat ovat paljon huonommin." Pitää paikkansa. Silti meidän yhteiskunnassamme on lukuisia epäkohtia. Eriarvoisuus on lisääntymässä. Pitäisikö tähän vain tyytyä?

Voisin puhua politiikastakin, mutta ehkä jätän sen toiseen kertaan. Se vain sopi tuohon väliin. Monen mielestä minunkin pitäisi vain olla tyytyväinen elämääni, kun minulla on kuitenkin terveyteni, lapseni, työni, ystäväni. Totta, monesta asiasta olenkin onnellinen. Monelta osin olen kuitenkin yhä tuuliajolla. No, onneksi kellun!

Mutta loma lähestyy! Ja luonto on kaunis, säällä kuin säällä. Onneksi lasten myötä olen taas oppinut arvostamaan pieniä asioita. Luonnolla on huikea voima. Sieltä löytää aina jotain kaunista, kun vain uskaltaa nähdä. Minä jaksan ihastella näkymiä, joissa joillekin toisille (ehkä monille) ei ole mitään nähtävää. Eipä tuo haittaa. Pääasia, että itse saan siitä voimaa. Ja mielenrauhaa. 

Joulukin alle kahden viikon päässä. Lahjatkin on oikeastaan jo ostettu. Vielä pitäisi viimeiset paketoida. Ihana tunne, kun voi sentään ostaa rakkailleen lahjoja. Se tuntuu hienolta. Olisi kiva, kun kaikki voisivat kokea sen. Maassa on lunta, pakkanen nipistelee vähän poskia. Toivottavasti tämä kestää joulun pyhien yli. 

Keväällä ehkä kokeilen siipieni kantavuutta. Ehkä. Kai. Mahdollisesti. Jos löytäisin urille, joille olen itse halunnut. Ehkä se ei onnistu vielä, mutta jospa oppisin sen verran, jotta onnistun seuraavalla kerralla.