Jos...

Toistunut turhan usein tämän ja viime viikon aikana: näen unta, jossa esiintyy menneisyydestäni joku henkilö tai hahmo tai asia, jonka suhteen olen jossitellut. Kun muistan uneni, alkaa päässäni soida Yö-yhtyeen Sua Muistoistani Pois En Saa. Aarrghh! Ja yritäpä siinä sitten saada se asia pois mielestä. Toki joskus uniin hiipii sellaisia asioita menneisyydestä, joita muistelee mielellään, mutta ei aina. Ei aina.

Jos et ole kertaakaan elämässäsi jossitellut, niin sallinet minun onnitella sinua! Joko osaat elää täysin tässä hetkessä tai sitten sinulla ei ole vain koskaan ollut mitään, mitä tarvitsisi harmitella hetkeäkään. Uskallan väittää, että suurin osa meistä ei kuulu kumpaankaan noista ryhmistä. Suurin osa on edes jonkun kerran päästänyt suustaan tai pohtinut mielessään, jos vain... Edes ohimenevästi. Tiedättehän, sillä tavalla, että sanoo "Hitsi! Jos vain olisin tajunnut tuon vähän aiemmin. No... Eipä sille mitään voi, tulee ehkä uusia tilaisuuksia."

Onko kukaan sanonut teille, että enemmän sitä tulee katumaan asioita, jotka jättää tekemättä, kuin niitä, jotka on tehnyt? Minä muistan kuulleeni sellaista. Aika montakin kertaa. Parempi katsoa kuin katua. Vai kuinka? Mutta tuskinpa se aina pitää paikkansa. Se riippuu ihan siitä, mitä kukin elämässään tekee. Takuulla löytyy monia sellaisia ihmisiä, jotka katuvat jotain, mitä ovat typeryyksissään tehneet. Toiset katuvat sitä, mitä typeryyksissään eivät ole tehneet. Joskus voi olla kyse näkökulman valinnasta: harmittelenko sitä, etten mennyt Ypäjälle opiskelemaan, vai sitä, että menin yliopistoon? 

Monesti sanotaan sitäkin, että jossittelu on turhaa. No jaa. Ehkä siinä tapauksessa, jos ei sitten kuitenkaan tee asialle mitään. Tarvitseeko jossittelu nähdä niin negatiivisena? Sehän on pohdintaa, analysointia. Sen kautta voi päästä eteenpäin. Kyllä voi! Ainakin teoriassa. Meillä opettajillakaan ei näinä päivinä ole kovin hyvä työllisyystilanne. Olemme hyvän ystäväni, myös pätevä opettaja, kanssa pohtineet sitä, olisivatko asiamme paremmin, jos olisimmekin lähteneet opiskelemaan jotain muuta. Koska omakin työllistyminen jatkossa on epävarmaa, niin nämä meidän yhteiset jossittelumme saattavat jossain kohtaa poikia jotain uutta. Pakkohan se on, jos aikoo lapsensa elättää.

Toki olen harmitellut muutakin kuin ammatinvalintaani. Kun puhuin aiemmin noista unista, jotka ovat minua viime aikoina vaivanneet, niin yksi hahmo, joka usein nousee uniini pitkänkin tauon jälkeen, on Sessa. Ihana, rakas Sessa-poni. Sessa oli teini-ikäiselle Tiinalle äärettömän tärkeä, uskon, että meidän kohtaamisemme oli meant to happen. Oli se joltain osin niin satumaista. Eräässä kohtaa elämääni minun olisi ollut mahdollista saada Sessa omaksi, ihan ilmaiseksi. Kuulostaa sadulta, mutta on totista totta. Järkevä nuori opiskelija vain tiesi, tai oletti, että ponin ylläpito olisi liian vaikeaa taloudellisesti, joten jouduin kieltäytymään. Olen jossitellut sitä monta kertaa. Jos olisin omistanut Sessan edes hetken, olisin kokenut jotain sellaista, josta olen haaveillut kauan. Mutta sainhan muutenkin kokea Sessan kanssa unohtumattomia hetkiä. Joten enimmäkseen olen kaikesta siitä kiitollinen. Mutta joskus mietin, mitä jos... Vaikkei siitä mitään hyötyä olekaan. 

Ah. Ihmissuhteet. Jos nyt kerran jossittelemme, niin hoidetaan nyt homma kunnialla loppuun asti, sillä yksi varmaan eniten jossittelua aiheuttava elämän alue on ihmissuhteet. Ai olenko jossitellut niiden suhteen? Jätän vastaamatta. Siitä tiedättekin vastauksen. Ellette ole kovin yksinkertaisia. Mitä ette tietenkään ole, jos kerran luette blogiani. Huomaatteko, yritän johtaa kirjoitukseni sivuraiteille. En onnistunut. Pah.

Niin. Ihmissuhteet. Toki ihmissuhteet on laaja käsite, ja voihan sitä katua vaikka jonkin ystävyyssuhteen katkeamista. Mutta yleensä sitä ensimmäiseksi tulee ajatelleeksi parisuhteita. Eräs parhaista ystävistäni sanoi kerran, että jos kaksi ihmistä on tarkoitettu yhteen, niin he päätyvät yhteen. Joten jos mistään ei koskaan tullut mitään, niin se oli vain tarkoitettu. Paskat. Minä sanon, että kyllä ihmiset ihan itse osaavat sössiä asiansa toisinaan. Ei siihen mitään kohtaloa tarvita. Miettikääpä vaikka itseänne teini-ikäisenä. Olitteko silloin mitä järkevin ja itsevarmin tyyppi? Ja kun elämänkokemuksemme muokkaavat meitä. Ne voivat tehdä meistä myös naurettavan pelokkaita, mitä ihmissuhteisiin tulee. Kyllä siinä voi menettää jonkun sellaisen, jonka olisi elämäänsä tarvinnut. Jonkun, joka olisi voinut olla yksi niistä oikeista, jos ei juuri se. 

Jos jossittelun tielle lähdetään, niin sillä tiellä voi rämpiä vaikka kuinka kauan. Varsinkin jos on yhtä analyyttinen tyyppi kuin minä. Hohhoi. Mutta kaikki jossittelu, jota olen koskaan harrastanut, ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että jos saisin tilaisuuden muuttaa jotain menneisyydestäni, en muuttaisi mitään. Sillä ne kaikki harmittavatkin tapahtumat tai tapahtumatta jääneet asiat ovat johtaneet tähän hetkeen. Ja tässä hetkessä tärkeintä ovat tyttäreni. Mikä tahansa pienikin muutos voisi johtaa siihen, ettei heitä olisikaan. Sitä en voisi ikinä toivoa. Mutta nämä entä jos -ajatukset voivat auttaa minua eteenpäin. Niiden avulla pohdin sitä, mitä todella haluan vielä saavuttaa. Ja mitä olen niiden asioiden eteen valmis tekemään. Kohtalo! Haista paska. Minä olen ohjaksissa.

 

 

Mitä onni on?

TGIF. Pitkältä tuntuva työviikko takana, viikonloppu Hangon maisemissa edessä. Ihanaa sikäli, ettei tarvitse käyttää monta tuntia auton ratin takana, mutta kaikella on kääntöpuolensa. Kun voi ottaa edes vähän rennommin, niin uhkaa tietynlainen alakulo hiipiä mieleen. Kun ei enää tarvitsekaan jaksaa koko ajan touhottaa, vaan voi hetkeksi pysähtyä henkäisemään. Kaipa tämä on raskaan työviikon aiheuttamaa väsymystä pitkälti. Enkä muutenkaan ole parhaimmillani ilta-aikaan. Jos olen alakuloinen, olen sitä yleensä illalla. Aamut tuppaavat sujumaan paremmin. Ei tämä onneksi jokailtaista ole, joten huomenna on taas jo parempi fiilis. Eikähän tässäkään hetkessä kaikki ole päin mäntyä, vaan tässä on paljon hyvääkin. Siksipä ajattelin tällä kertaa höpistä onnellisuudesta ja tyytyväisyydestä. Tiedä vaikka samalla kohentuisi omakin mieliala.

Lasten isän kanssa jonkun kerran keskustelimme haaveistamme ja unelmistamme. Puhuin taas siitä, miten haaveilen omasta talosta maalla. Pari heppaa omassa pihapiirissä olisi toteutunut haave, jota olen elätellyt lapsesta asti. Toinen ei haaveillut mistään, kun hän oli kuulemma tyytyväinen nykytilanteeseen. Näkemyksemme eivät kohdanneet. Minun mielestäni yksi ei sulje pois toista.

Eikö voi olla tyytyväinen nykytilanteeseen ja toivoa silti samalla jotain parempaa? Kyllä muuten voi. Ainakin, jos minulta kysytään. On paljon sellaista, mistä voin omassa elämässäni olla tyytyväinen. Olen juuri nyt koulutustani vastaavassa työssä, minulla on rakkaita lemmikkejä, ihana perhe ja sopivan sekopäiset ystävät, sekä tietenkin kirkkaimpana tähtenä rakkaat tyttöseni. Nämä riittävät tekemään minusta onnellisen. Voisinko silti olla onnellisempi? Kyllä. Olenko tyytyväinen elämääni nyt? Kyllä. Haaveilenko silti vielä jostain muusta? Kyllä.

Jos lähden miettimään asioita, joiden toivoisin tulevaisuudessa olevan paremmin, voisi listaa toki jatkaa loputtomiin. Asun kerrostalossa vuokralla, vaikka haluaisin asua omakotitalossa. Haluaisin tietenkin vakituisen viran, tai vielä mieluummin lyödä läpi kirjailijana (tähän tietysti vaadittaisiin edes yksi julkaistu kirja, mutta pikkujuttuja). Haluaisin, ettei minun tarvitsisi pyörittää koko tätä arkirulettia yksin. En haluaisi mennä iltaisin nukkumaan yksin. Haluaisin ehtiä harrastamaan ratsastusta säännöllisesti, haluaisin ehtiä kuntoilemaan paremmin. Haluaisin nähdä ystäviäni useammin tai saada edes uusia! Haluaisin lottovoiton ja päästä hakemaan oman hepan Ruotsista, mieluiten heti.

Niin. On unelmia ja unelmia. Eikö totta? Osa niistä on sellaisia, joiden uskoo toteutuvan aikanaan ja joihin tietää voivansa itse vaikuttaa. Sitten on niitä, joista tietää, etteivät ne varmaankaan koskaan toteudu. Mutta niiden ihanuus piileekin oikeastaan juuri siinä. Minun mielestäni osa onnellisuutta on se, että on jotain, mistä haaveilla. Sittenkin, vaikka tärkeimmät, oleellisimmat haaveistani saavuttaisin, unelmoisin silti jostakin. Haaveet ovat hyväksi meille, on hyvä olla jotain, mitä tavoitella, vaikka kuinka kaukaista. 

Olen loppujen lopuksi sekä onnellinen että tyytyväinen, vaikka osa palapelin palasista on vielä hukassa. Sillä tärkeää on myös osata arvostaa sitä, mitä ihmisellä jo on. Aina ei tarvitse tavoitella parempaa, joskus paras onkin se vähäisempi, jonka jo omaat. Mutta jos koet, että jotain oleellista puuttuu, voitko jättää sen huomiotta? Minä en voi. Minulle ei ole mikään ongelma olla onnellinen kaikesta siitä, mikä elämässäni on jo hyvin, ja samaan aikaan toivoa, että löydän ne puuttuvat osaset. Yhtä tasapainottelua koko elämä.

Onnellinen on se, jolla on unelmia, joita kohti kurkottaa.

Sallitut tunteet

Kylläpä osaakin tuntua yksinäiseltä, kun on viikon saanut viettää toisen aikuisen seurasta nauttien ja sitten sen toisen pitää lähteä. Vaikka se olisi "vain" oma äiti. Kyllä se vaan on niin, että kun ypöyksin pyörittää tätä palettia ainoina keskustelukumppaneina 4- ja 2-vuotiaat lapset, koira ja kissat, jos ei työelämää lasketa, niin kyllä sitä vaan alkaa kaivata puheseuraa. Jos nyt toki muunkinlaista seuraa. Kuten jota kuta tekemään välillä arkiaskareita, jotta itse saa vähän hengähtää, lukea kirjaa tai ottaa pienet nokoset, jos on sitä sorttia. Itse en ole, mutta olisin voinut olla.

Meillä oli mukava viikko, kun äitini oli lomailemassa Hangossa tämän viikon ajan. Lapset olivat hoidossa muutamana päivänä, kun heillä oli valokuvaus ja halusivat sitten tietysti olla myös kavereidensa kanssa. Mummia vietiin sitten ihmettelemään paikallista luontoa kallioineen ja merinäkymineen. Itse sain verrattain paljon aikaiseksi opintoihini liittyen. Pari kotitenttiä on nyt kirjoituksen osalta loppusuoralla, kun viikko sitten ne olivat vasta valmisteluvaiheessa.

Ja nyt se sitten loppui. Äiti ajeli takaisin Joensuuhun, töihinhän hänenkin on maanantaina taas mentävä. Ja minä ja lapset jäimme kolmistaan Hankoon. Sain viikon verran hengähdystaukoa ja ennen kaikkea kaipaamaani seuraa, joten olo on vähän tyhjä nyt. Huomenna jatkuisi taas arkinen aherrus, enkä suoraan sanottuna ole ihan varma, miten jaksan. Kellojakin siirreltiin vasta, ja vaikka se ei minuun itseeni suuresti vaikuta eikä vanhempaan tyttäreeni, niin nuorempaan kyllä. Kiiran sisäinen kello ei ole vielä ymmärtänyt, että aamulla pitäisi nukkua vähän pidempään. Illalla kyllä onnistuu myöhemmin nukkumaan meno, mutta aamulla Kiira havahtuu aina herätykseeni. Mikä tarkoittaa sitä, etten pääse käyttämään koiraa aamulla pissalla itsekseni enkä saa syödä aamupalaa rauhassa. 

Eihän siinä mitään ongelmaa ollut, kun oli toinen aikuinen talossa, joka saattoi katsoa Kiiraa sillä aikaa, kun käytin koirat ulkona. Mutta entäs nyt? Jos Kiira taas herää aamulla herätykseeni (enkä ole torkuttaja tyyppiä, havahdun nopeasti unesta ja laitan herätyksen mahdollisimman nopeasti pois), joudun pukemaan Kiiran ja ottamaan hänet kantoreppuun, jotta pääsen käyttämään Hildegardin aamupissalla. Sitten minulla on kaveri aamupalapöydässä, joka ei ymmärrä, miksei hänkin saa puuroa. Tytöt kun syövät aamupalan hoidossa. Ehkä tämä tuntuu sinusta pieneltä, mutta minulle aamun rauhalliset hetket ovat todella tärkeitä. Ja jos minun pitää jakaa ne Kiiran kanssa, ei kyse ole menettämistäni rauhallisista hetkistä. Kyse on siitä, että niissä menee silloin paljon enemmän aikaa. Olin jo tottunut tiettyyn rutiiniin. Rutiinit ovat minulle tärkeitä. Plääh.

Nii-in. Huvittaisi vajota hetkeksi itsesääliin. Ja sehän ei tietenkään ole sallittu tunne. Kun eihän se nyt ole hyvä rypeä itsesäälissä. Ja paskat. Itsesääli on tunne siinä missä muutkin. Jos joskus tuntuu siltä, että haluan rypeä itsesäälissä, niin kyllä muuten ryven. Hetken aikaa. Jos jokin tunne tulee, pitää aikuisenkin saada käydä se läpi. Tärkeämpää on se, ettei siihen jää kiinni. Jos nyt hetken aikaa surkuttelen itseäni ja valittelen mielessäni, miten kaikki menee päin mäntyä eikä mikään tule ikinä menemään niin, kuin toivoisin, niin ketä se haittaa? Se itsensä sääliminen kumpuaa kuitenkin yksinäisyydestä ja epätoivosta. Eivät ne ole mukavia tunteita, mutta eiväthän kaikki ole. Ja kun niitä kuitenkin hetken kuuntelee, menevät ne ehkä ohikin. Ei niitäkään kannata padota. Räpistelen siitä suosta kuitenkin pian pinnalle, sillä loppujen lopuksi minulla on asiat hyvin. Tällä hetkellä. Olen yksin, mutta en täysin yksinäinen, sillä onhan minulla tyttäreni. Ja elämä on tällaista nyt, en tiedä, mitä muutoksia siihen joskus tulee. Toivottavasti jotain hyvää osuu vielä minunkin polulleni. Siihen uskoen ja luottaen jatkan eteenpäin. Jos positiivisuuteni väsyy, niin selkärankani ei anna periksi. Älä sinäkään.

Mie ite!

Minähän kuulun niihin ihmisiin, jotka analysoivat itseään vähän joka käänteessä. Ja käänteiden välilläkin. Jos ette ole jo huomanneet tai arvanneet. Siksipä minun olisi äärimmäisen vaikeaa kuvailla itseäni muutamalla sanalla. Voisin luottaa sen tehtävän hyville ystävilleni mieluummin. Voisin kuvitella heidän suoriutuvan moisesta tiivistämisestä minua taidokkaammin. Minä kuulun siihen sakkiin, jolta 10 sivun itsearviointi sujuisi leikiten. Silloinkin kun opetusharjoittelun yhteydessä piti tehdä portfolio ja sen liitteeksi itsearviointi, muut tuskailivat, miten saisivat kirjoitettua itsearviointia edes sen vaadittavan vähimmäismäärän, mutta en minä. Sehän oli niin sanotusti helppo nakki meikäläiselle. Kun sitten portfolioni esittelin ja itsearviointinikin selostin, niin ohjaava opettajakin osasi sanoa vain, ettei hänellä ollut itsearviointiini mitään lisättävää. 

Ja tämä vain näin johdatuksena tähän tekstiin. Aloitetaanpa. Kävin Joensuun Prismassa viime viikolla. Ostokseni olivat:

 

Näette oikein. Ainoat ostokseni olivat neljän litran moottoriöljykanisteri ja kaksi kerää villalankaa. Muita ostokseni eivät varmastikaan huvittaneet siinä määrin kuin minua itseäni. Moottoriöljyä ja villalankaa, tuotteet kahdelta hyvin erilaiselta osastolta. Huvittavinta tässä oli se, että tämänkaltainen ostos kuvastaa purevan osuvasti minua. Minussa on myös tällaiset kaksi puolta: naisellinen nainen, joka tekee tyypillisiä "tyttöjen juttuja", mutta myös "äijä", joka haluaa pystyä siihen, mihin miehetkin. Ainakin pikkuveljeni.

Pikkuveljet. Niinpä niin. Kasvoin kahden pikkuveljen kanssa. Oi sitä aikaa, kun olin yksin vahvempi kuin velipojat yhdessä. Sitä aikaa ei kestänyt kauan, mutta oli se kyllä kaunista. Pikkulapsina leikimme usein yhdessä vuoroin nukeilla, vuoroin actionhahmoilla. Tai kiipeilimme puissa, istutimme omaa kukkapenkkiä, pelasimme amerikkalaista jalkapalloa tai hyppäsimme hyppynarulla. Mitä milloinkin. Kun sitten kasvoimme isommiksi, tulivat toki erot tyttöjen ja poikien välillä selvemmiksi. Näillä eroilla tarkoitan nyt fysiologisia eroja ja eroja siinä, miten tyttöihin ja poikiin suhtaudutaan. Isä pyysi kalareissuille mukaan yleensä veljiäni, harvemmin minua. Sillä oletuksella, ettei minua kiinnostaisi. Kyllä se harmitti. Sitten kun talon rakennusprojekti oli meneillään, uurastin tietysti hiki hatussa siinä missä veljenikin. Enkä tasan huolinut apua heiltä, kun jotain raskasta piti nostella tai kantaa. Sisulla siitä selviää, saakeli, jos ei millään muulla. Kummasti kyllä kirveli, kun veljille homma oli kevyempää kuin minulle, vain siksi, että heillä roikkuu mokoma killutin jalkovälissä. Toinen veljeni antoi minulle tuolloin lempinimen Powerpuff Girl! 

Juuri niin. Olen niitä naisia, joilta sujuu kyllä kodinhoito, ruuanlaitto, leipominen (namnam), ompeleminen, neulominen yms. "naisellinen", mutta joka haluaa myös osata ja kyetä monenlaiseen muuhun. Syyslomalla vaihdoin itse autoon talvirenkaat, käyttäen toki hyödyksi koko mittavan elopainoni. Ensimmäinen kerta, kun suoritin koko operaation ihan itse alusta loppuun asti. Eikä ollut kukaan valvomassa toimiani. Rengaspaineetkin sain tarkistettua itse ilman että kukaan mies tuli siihen pätemään. (Sorry guys.) Olen vaihtanut renkaita ennenkin, mutta yhdessä jonkun miehen kanssa. Tunnustan, että jokunen kirosana pääsi touhun lomassa, mutta onnistui se lopulta! Miksi vaihdan renkaat itse, enkä vie autoa renkaanvaihtoon? Koska se on yksi sellainen asia, johon haluan pystyä itse. Jos autosta puhkeaa rengas kesken matkanteon, en halua olla niitä naisia, jotka soittavat puhelimella jonkun auttamaan ja jäävät vain odottamaan. Ei siinä mitään vikaa ole, jos on sellainen, minä vain haluan suoriutua tästä(kin) asiasta itse.

Mahdan olla aika rasittavakin tapaus. Kesällä minua harmitti, kun velipoika ehti mennä jatkamaan aloittamaani räystäiden puhdistamista sillä välin, kun olin hoitamassa jotain muuta asiaa. Onneksi äiti oli sentään komentanut jättämään homman loppuunsaattamisen minulle. :D En pidä korkeista paikoista, jollaiseksi tikkailla keikkuminen luetaan, mutta kyllä minun pitäisi edes teoriassa kyetä itse huolehtimaan omakotitalosta, perkele! Sivuhuomautuksena mainittakoon, että sellainen tytär, millainen äiti. Olen vain astetta pahempi. Kirvestäkin on heiluteltu, ensi kesänä opettelemme mahdollisesti äidin kanssa käyttämään sirkkeliä. Keskenämme. Siitä ei tule nättiä.

En ole mikään feministi. Olen tasa-arvon kannattaja. Jokaisen pitää saada olla sellainen kuin on. Jos joku nainen haluaa jättää "miesten työt" miehelle, niin hän varmaan löytää miehen, joka haluaa tehdä ne hommat. Mitäpä se muille kuuluu? Minun kanssani pärjää, jos on vähän sekä että. En halua joutua hoitamaan kaikkea yksin, vaikka jatkuvasti todistelen itselleni, että pystyisin. En tarvitse miestä hoitamaan asioita puolestani. En tarvitse miestä. Mutta haluan ja kaipaan silti jonkun rinnalleni. Nehän ovat aivan eri asioita. Pystyn tekemään asioita yksin, mutta en haluaisi. Siinä on mielestäni yhtä vähän ristiriitaa kuin siinä, että voi olla onnellinen nykytilanteessaan, vaikka haaveileekin jostain muusta. Siihen voinemme paneutua seuraavalla kerralla. Tai jollain tulevalla ainakin.

Terveisin, Powerpuff Tiina. ;) 

Ja lämpö jatkuu

Lokakuun puoliväli ohitettu ja vaaramaisemien kasvatille tämä säätila on ollut ihan kummallinen. Missä ne syyspakkaset on? Ihanan kirpeän raikkaat syyspäivät? Totuuden nimissä on myönnettävä, että olihan täällä niitäkin. Ainakin yöllä oli jonkun kerran pakkasta. Maa on ollut kuurassa, ja auton lasejakin sain jo kerran raaputtaa. Enkä tiedä, onko Hangossakaan yleensä tähän aikaan näin lämmintä enää (kyllä, 10 astetta tässä kohden syksyä on lämmintä), mutta nyt on. Enää kaksi kuukautta ja viikko jouluun, muttei kyllä tunnu siltä. Käykö tänä vuonna minulle todella niin, että talvi pääsee yllättämään?

Viikko sitten tyttöseni lähtivät isin matkassa Tampereelta Jyväskylään. On kyllä ollut ikävä, äidillä. Tytöt eivät ole juuri kaivanneet, yritän ottaa sen merkkinä onnistuneesta kasvatuksesta. ;) Tietysti välillä on yksinäisiä hetkiä. Asunnossa on liian hiljaista, vaikka sitä yrittäisi täyttää musiikilla. Koska kuitenkin tiedän, että lapsilla on hauskaa isin kanssa, ja että on oikein, että isäkin saa viettää kunnolla aikaa lastensa kanssa, niin olen suhtautunut tähän, kuten elämään yleensäkin: näillä mennään! Totta kai mieluummin vietän arkeni lasten kanssa, mutta toisaalta nyt olen voinut hyvällä omallatunnolla keskittyä itseeni. Koiran kanssa on joka päivä käyty kunnon lenkillä, yleensä kahdella. Olen saanut myös koulutöitä tehtyä pois alta, sillä niille on vaikeampi löytää aikaa, jos tytöt pyörivät niin sanotusti jaloissa. Kotikin on nyt siivottu viimeisen päälle. Paitsi että ikkunat ovat vielä pesemättä, mutta sitä ei lasketa.

Tänään vein myös Sirkku-tädin seikkailemaan. Meillä oli molemmilla hauskaa, Sirulla ja minulla. Ensin kävimme katsastamassa Svanvikenin. Voin kertoa, että oli kyllä mielenkiintoista kiivetä puiset askelmat sähkölangan yli. Polku lintutornille vei laitumen läpi, jolla kyltin mukaan laiduntaa sonneja, jotka voivat olla aggressiivisia vieraita ihmisiä kohtaan. Liikkuminen omalla vastuulla. Meikäläisen mielikuvituksella varustettuna ehdin jo käydä läpi monta eri skenaariota, kuinka tämä tulee päättymään. Juoksen kiukkuisia sonneja karkuun puiden väleistä kiemurrellen ja huudan Sirulle, että kiipeää puuhun. Tai juoksemme nopeasti lintutornille, jonne jäämmekin sitten mottiin äkäisten elukoiden piirittäessä meidät. Kännykällä sitten soittaisin apua, jos ei muu auttaisi. Onneksi laiduntavista sarvipäistä ei näkynyt jälkeäkään, ehkä ne eivät enää siellä laidunna, kun syksy on kuitenkin kalenterin mukaan näin pitkällä.

Yllä olevassa kuvassa poseeraa edellä mainittu Sirkku-täti. Tältä Sirkku-tädiltä puuhun kiipeämisen luulisi sujuvan ketterämmin kuin meikäläiseltä. Sirun kanssa jatkoimme Svanvikenistä keskustan liepeille ihmettelemään hiekkarantoja. Siru lähinnä rannan lähistöllä kulkevan hiekkatien viereisiä pusikoita. Täällä ei olla oikein totuttu näkemään kissoja valjaissa ulkoilemassa. Sen verran ihmetystä aiheutti valjasteleva katti niin koirissa kuin ihmisissäkin. Ehkä otamme kissojen kanssa tehtäväksi levittää sisäkissapropagandaa Hangon kaupunkiin. ;)

Niin tässä on taas käynyt, että päivä on kääntynyt iltaan. Kotikin on kerrankin siisti ja järjestyksessä. Lapset sen sitten viimeistään taas sotkevat, kunhan tulevat. Mutta aika iso osa tästä sotkusta oli kyllä ihan omaa tuotostani. Muuton jäljiltä oli vielä paljon kaikenlaista vain tungettuna kaappeihin. Nyt kävin kaapit läpi ja sain yhden pahvilaatikon täyteen sellaista vaatetta, jonka voi viedä varastoon. Ei tästä enää kesää tule. Olihan se kiva saada kerrankin siivottua kunnolla. Siihen sai myös kulumaan aikaa. Illat yksin täällä ovat toisinaan pitkiä. Onneksi on vielä kirjaa luettavana ja opiskeluun liittyviä tehtäviäkin tekemättä. Ensi viikolla sentään pääsee syysloman viettoon, vaikka opiskellessa puolet siitäkin menee. Nyt nautitaan kuitenkin rauhasta, yritetään ainakin.

Hukkunut perspektiivi

Tänään oppilaat utelivat ruotsin tunnin päätteeksi ikääni. En kovin mielelläni sitä kertonut, aluksi. Lopulta kerroin heille, minä vuonna olen valmistunut yliopistosta ja sitten senkin, minä vuonna kirjoitin ylioppilaaksi. He saivat suorittaa laskutyön itse. Näin he pääsivät oikeaan lopputulokseen: 31. Olen 31-vuotias. Noin. Ei se näytä kovin pahalta kirjoitettuna, eikä se loppujen lopuksi tuntunut kovin pahalta sanoakaan. Miksi sitten aluksi olisin halunnut salata sen? Vielä ennen esikoisen syntymää kerroin kyllä ikäni ihan suoraan kysyttäessä, koulussakin. Silloin olin 26-vuotias. Alkaako nyt kolmekymppisenä ikäero yläkouluikäisiin olla jotenkin merkittävä? Aika pöhkö ajatus. Kyllähän opettajan kuuluukin olla vanhempi. Toivottavasti siten myös viisaampi ja kypsempi.

Olen jutellut eri yhteisöissä naisten kanssa iästä ja sen mukanaan tuomista muutoksista. Yleisesti ottaen me kolmekymmentä vuotta täyttäneet olemme sanoneet, että vaikka parikymppisenä kroppa oli ehkä paremmassa kunnossa, varsinkin jos se kolmekymppinen kroppa on läpikäynyt synnytyksen tai useampia, niin emme haluaisi takaisin siihen aikaan, sillä ei sitä kuitenkaan osannut silloin arvostaa. Iän myötä minullekin on tullut enemmän itsevarmuutta ulkonäköni suhteen ja myös suvaitsevaisuutta kroppaani kohtaan. Osan muutoksista selittää ehkä äitiyskin, ulkonäköasioilla on ainakin mahdollisuus asettua erilaisiin mittasuhteisiin, kun tajuaa, että elämässä on jotain paljon tärkeämpää. 

Äitiys on siitä jännä juttu, että se muuttaa naista. Eikä niille muutoksille mitään voi. Jotkut muutokset ovat pysyvämpiä kuin toiset, mutta joka tapauksessa niitä tulee. Siinä on kuitenkin naisella tilaisuus oppia olemaan itselleen kiltimpi. Miksei rakastaisi omaa vartaloaan, kun se on saanut aikaiseksi niin kauniin ihmeen kuin lapsen? Eikä tähän liity mitenkään se, miten lapsen on synnyttänyt, kuinka kauan sitä on imettänyt tai muut sellaiset asiat. Ei ainakaan pitäisi. Minä opin olemaan itselleni edes vähän armollisempi. Mutta samaan aikaan kadotin taas perspektiivin jonnekin.

Kun pohtii omaa ulkonäköään ja miettii, mitä siinä voisi muuttaa ja miten sen tekisi, keskittyy vain omaan itseensä. Jos koko ajan vain tuijottaa omaa peilikuvaansa, niin eihän sen muutoksia huomaa, suuntaan eikä toiseen. Eivät peilissä näkyvät muutokset ihmiskehossa tapahdu hetkessä. Jos nyt jätetään laskuista se tosiasia, että peilistä yleensä näkyy vähän erilainen nainen hetkeä ennen synnytystä ja sen jälkeen. Minä myönnän olevani oman kehonikin suhteen varsin tiukkapipoinen. Olen varsin pitkään ollut suht samanpainoinen, enkä haluaisi siihen muutosta. Toisen lapsen syntymän jälkeen en vain kuitenkaan saanut itseäni kovin urheilulliseen moodiin, vaikka olisin halunnut. En heti. Ja sitten kun sain ja aloin päästä takaisin entisiin mittoihini, en kuitenkaan nähnyt sitä itse. Sitä vain edelleen ajatteli, että ne ylimääräiset kilot roikkuvat edelleen vyötäröllä. Ei silloin voi olla itseensä tyytyväinen. Ei, vaikka kuinka tietäisi, ettei ulkonäkö ja paino ole se merkittävin asia ihmisessä.

Minun itsetuntoni on hyvin heilahtelevaa sorttia, mitä tulee ulkonäköön. Muissa asioissa olen kyllä itsevarma, mutta ulkonäkö. On päiviä, jolloin olen tyytyväinen siihen, miltä näytän. Ja sitten on niitä päiviä, kun mikään ei kelpaa. Hiukseni ovat kamalan väriset, maha pömpöttää, jalatkin näyttävät isoilta. Se ehkä hitusen lohduttaa, että osa ystävistäni on sanonut olevansa ihan samalla vuoristorata-ajelulla. Olen miettinyt, johtuuko tämä ailahtelu tästä perfektionistisesta luonteenlaadustani vai onko taustalla pikemminkin suomalaisille tyypillinen itsensä aliarvioiminen. Oli miten oli, olen kuitenkin yrittänyt opetella katsomaan itseäni eri tavalla. Yritän kehua itseäni ulkonäköni suhteen, ja ainakin kulkea ryhdikkäänä ja hymyillen, se ei ainakaan ketään rumenna.

Olen myös katsellut kanssaihmisiä uusin silmin. Ja joskus, uskokaa tai älkää, tekee hyvää katsoa tarkkaan myös muita ja verrata itseään muihin. Kun lopettaa itseensä tuijottamisen, voi huomata, että eivät ne muutkaan ole täydellisiä. Jokaisessa on jotain kaunista, mutta myös huonompia puolia. On hyvä nähdä muissa ne hyvät ja kauniit puolet, mutta saa sitä joskus myös huomata, että joltain osin et haluaisikaan olla kuten joku toinen. Voi olla, että vastaan tulee sellainen ihminen, joka ulkoisesti vastaa juuri sitä ihannetta, jota itse epätoivoisesti tavoittelet. Mutta entä jos se ihminen näyttääkin kovin tympeältä eikä vastaa hymyysi? Vaihtaisitko sinä todella osia hänen kanssaan? Ja kun se perspektiivi joskus hukkuu. Sitä voi nähdä itsensä ihan erilaisena kuin oikeasti on. Minä joskus katselen omia jalkojani ja kauhistelen sitä, kuinka isoilta ne näyttävät. Kengänkokoni on siinä 35-36, joten onko pikkuisen todellisuudentaju hämärtynyt. Välillä myös tunnen itseni isoksi ja kaikkea muuta kuin siroksi, sitten otan kädestä jotain ystävääni ja hämmästyn, miten pienet kädet minulla onkaan. Eivätkä ystäväni ole mitään lapiokäsiä. Minulta on vain perspektiivi hukassa toisinaan. Enkä takuulla ole ainoa.

Ja mikä kuitenkin on tärkeintä? Se, miltä tuntuu. Ei se, miltä näyttää. Ja jos tuntee olonsa hyväksi, se myös näkyy, mikä ei ole ollenkaan huono juttu. Joten naiset, antakaa mennä, katselkaa kuvajaistanne kaupan ikkunoista, hymyilkää peilikuvallenne aamulla, taputtakaa vaikka niitä "ongelmakohtianne" ja sanokaa, että tykkäätte itsestänne silti. Mikään ei kaunista niin kuin tyytyväisyys omaan itseensä. Rakastaa itseänne, rakastakaa kehoanne. (Miehille sallitaan ihan sama, teillä vain tuppaa näitä ongelmia olemaan pienemmässä mittakaavassa.) Pidetään järki päässä ja lämpö sydämessä!

Se tunne, kun...

Mietin tovin, minkä laittaisin tämän tekstini otsikoksi. Jotain tähän ihanaan oloon viittaavaa, ja sitten muistin, miten erään rakkaan ystäväni siippa inhoaa ilmausta "se tunne, kun...". Siitä se ajatus sitten lähti. Armaita terveisiä sinne! ;)

Tänään päivittelen lyhyesti kuulumisia. Koska hei, tämä on minun blogini, saan kirjoittaa tänne mitä haluan. Ja kaiken kukkuraksi lupasin päiväkirjanomaistakin tekstiä. Joten tässä sitä nyt tulee. Sivuaapa tämä jotenkin edellistäkin käsittelemääni aihetta. Eli olen oikeuttanut itselleni tämän kirjoittamisen. Anteeksi, persoonani pääsi yllättämään.

Toinen arkipäivä täällä Hangossa ilman tyttösiäni. Aamulla oli käynnistymisvaikeuksia, koska öisin en vain ole vielä osannut nukkua yhtä hyvin, kuin jos lapset olisivat täällä. Ei auta edes se, että olen siirtänyt aamuherätystä puoli tuntia myöhemmäksi. Jaksan kyllä nousta sängystä ja lähteä koiran kanssa aamulenkille, mutta töihin en jaksaisi lähteä. Sinne kuitenkin tänäkin aamuna kiltisti menin ja huomasin viihtyväni. Oppilaat kysyivät, miten jaksan, vaikka osa ryhmistä on varsin haastavia. En oikein osannut sanoa. Vasta myöhemmin tajusin, että varmaankin siksi, etten ota sitä henkilökohtaisesti. Ja pidän oppilaista, ja oletettavasti heistäkin olen ihan kiva ope, ainakin joskus. ;) Joten huonomminkin voisi olla.

Tänään alkoi kuitenkin vanha tuttuni niska- ja hartiaseudun jumiutumisesta aiheutuva päänsärky kiusata minua alkuillasta. Lähdin kuitenkin piipahtamaan vanhempainillassa nappaamatta särkylääkettä, eikä kipu onneksi pahentunut. Sen jälkeen käytin koirankin lenkillä, eikä se silloinkaan pahentunut, muttei kyllä hävinnytkään minnekään. On muuten koiran ulkoiluttaminenkin välillä tympäissyt, mutta kummasti minuun aina nuo puut ja luonto ja täällä Hangossa nuo kauniit vanhat talot tehoavat. Ulkoillessa sitä kuitenkin rentoutuu ja alkaa huomaamattaan viihtyä, joten onneksi on Hilla, joka pakottaa sinne pihalle. Tänäänkin nautin kyllä maisemista ja ihan mukavasta syyssäästä, mutta lihasjännitystä hartioista se ei poistanut eikä siten sitä ärsyttävää päänsärkyäkään.

Kotiin palattuani olin jo aikeissa jättää tiskit tältä illalta tiskaamatta, mutta nipottajapuoleni ei suonut sitä minulle. Tiskien hoitamisen jälkeen sain itseni sentään jumppaamaan. En tehnyt tänään tuttua ja turvallista kahvakuulajumppaa, vaan tartuin pitkästä aikaa ostamaani kehonpainoharjoittelua käsittelevään kirjaan ja päätin taas tutustua sen harjoitteisiin. Ja siitä nyt tämä ihana, ihana olo. Sain taas huomata, miten on hyvä välillä muuttaa treenirutiineitaan. Ei tarvinnut tehdä älytöntä määrää toistoja, kun ne suoritti huolella ja rauhassa, ja kuitenkin pääsi siihen tilanteeseen, joka mielestäni on paras liikunnan jälkeen. Se tunne, kun lihakset ovat väsyneet tehdystä työstä, mutta hyvällä tavalla. Tuntuu, että kroppa on nyt auki. Päänsärkykin on poissa. Jes! Jotenkin on sellainen tunne, että kun nyt suihkun kautta suuntaan sänkyyn lukemaan, niin uni saattaa maistua ensi yönä paremmin kuin parina edeltävänä. Hyviä unia muillekin ja muistakaa kokeilla välillä jotain uutta! Se virkistää kehoa ja/tai mieltä! :)