What on Earth...

No niinpä. Jo vain. Että mitäkö? Tämä on tällainen välispiikki, kun en ole pitkään aikaan mitään kirjoitellut. Enkä tiedä, koska seuraavan kerran ennätän. Olisi joitakin aiheitakin ihan oikeasti, joista haluaisin löpistä, mutta nyt ei ennätä, kun on kiire nukkumaan.

Tässä vaikkapa näin itselle tiedoksi tämän tekstin muodossa, että olen ja toimin yhä, kuten minä yleensä toimin. Jag fungerar. En ole kaputt. Hyvä, hyvä. Väsynyt olen kyllä, aika uuvuksissa jo, mutta toivon, että ensi viikolla jo helpottaisi. Osin edes. Jooko?

Työ. Opinnot. Lapset. Lemmikit. Minä. Tuossa ne, jotka minun arjestani haukkaavat kukin oman osasensa. Eivät ole tärkeysjärjestyksessä, mutta ehkä siinä järjestyksessä, missä määrin niihin päivän mittaan kuluttaa aikaa. Opinnoissa on juuri nyt ollut aika hektinen vaihe, kun ensimmäinen kirjatentti lähestyy ja sitä varten on pitänyt lukea aika paljon ja lisäksi lukea kirja (kirjoittamisesta, englanniksi) ja tehdä siitä kirja-arvostelu. Tänään lisäksi sutaisin erään toisen kurssin kotitehtävät. Ei aivot oikein raksuttaneet, joten ymmärrän kyllä oppilaitani. I can relate.

Välillä uhkasi jo epätoivo iskeä. Vaikka kuinka olen aikaani uhrannut, unistani nipistänyt, niin tuntui silti siltä, ettei aika vain riittäisi. Etten pystyisi tähän. Viikonloppuja olen tarvinnut muuhun kuin opiskeluun ja työntekoon, ei kukaan jaksa, jos elämässä ei ole mitään muuta. Onneksi on. Sitten jaksaa ne arkipäivätkin paremmin, kun jokin katkaisee sen kierteen välillä.

Onhan tämä kyllä ihan sekopäistä välillä. Nousen työaamuina 4.30 tai 5.00 riippuen siitä, alkaako ensimmäinen tuntini kahdeksalta vai yhdeksältä. Noustuani käytän koiran, minkä jälkeen käytän aikaani treeniin (joogaa tai lihaskuntoa). Iltaisin en välttämättä ehdi, joten aamulla on varattava siihen aikaa. Se on välttämätöntä, jotta jaksan tätä ratasta pyörittää. Sitten omat ja lemmikkien aamutoimet ennen kuin pitää herättää lapset ja hoitaa heidän aamutoimensa. Lapset hoitoon viimeistään 7.30, jonka jälkeen minä lähden töihin. Tässä kolmen viikon jaksossa on nyt lisäksi ollut päiväkodin vanhempainiltaa, työpaikkani vanhempainiltaa ja opettajainkokousta, joten iltaopiskelutkin ovat turhan usein olleet kortilla. Jokainen vapaa hetki on käytetty koneen ääressä. Aika rasittavaa. Unetkin välillä kärsivät, on inhottavaa horrostaa koko yö tai valvoa illalla, kun ei uni tule. Tai herätä aamulla ennen kellon soittoa murehtimaan, että kohta pitää jo nousta.

Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että tästä selviää. Totta kai tämän viikonlopun jälkeenkin tulee tehtäviä opintoihin liittyen. Mutta sentään seuraa vähän pidempi väli. Ja syyslomakin on siinä. Saa levätä! Aion levätä. En todellakaan tee töitä tai opiskele. Korkeintaan ihan vähän vain, sillä lepoa tarvitaan. On se ansaittukin. Nukkumaan olisi hyvä päästä viimeistään yhdeksältä. Yleensä en ole niin aikaisin nyt päässyt. Hyvä jos kymmeneltä. Alkaa päässä tuntua vähän höpöltä jo, kun tätä on nyt jatkunut muutaman viikon. 

Mutta joo. Toivottavasti jonain päivänä ihan piakkoin saan aikaa kirjoittaa jostain ihan oikeasta aiheesta. Ja tehtyä niitä kuvajuttujakin. Niitäkin olen miettinyt. Nyt kello on hiipinyt taas yhdeksään ja tunnen itseni jo todella väsyneeksi. Peti kutsuu, pitää jatkaa tenttikirjallisuuden lukemista huomenna. Melkein luettu. :D Vielä ehtii! (Tentti on perjantaina, nyt on keskiviikko...)

Eespäin, kun ei taaksekaan pääse!

Palapeliä

Arjen hammas pureutui tiukasti meikäläisenkin takalistoon elokuun puolivälissä. Nyt se ei aio päästää irti. Eikä siinä auta kuin sopeutua. Minä, tyttäret, koira ja kissat olemme palanneet Savonlinnaan. Viikot täällä, viikonloput milloin missäkin. Tätä se on taas ensi kevääseen asti, ellei pää tai kroppa sano sopimustaan irti. Tai osu lottovoitto kohdalle. Niin kuin oikeasti. Mieletön määrä massia tilille, voisin harkita ajankäyttöäni uudestaan.

Mutta siitähän saa vain haaveilla. Eipä sillä, juuri tällä hetkellä tässä keittiön pöydän ääressä koneen kanssa istuskellessani olen ihan tyytyväinen elämääni juuri nyt. Työpäivä oli jokseenkin väsyttävä, muttei mahdoton, mutta silti olo on ihan hyvä. Mieli on valoisa, se on tärkeintä. Olen huomannut sen, että aivojen väsyessä on kaikista vaikeinta pitää kiinni positiivisesta asenteesta. Toki taas hyvä fyysinen vointi auttaa aivojakin jaksamaan, uskon ainakin, joten hyvä kierre siinä suhteessa on mahdollinen.

Tämä viikko on ehtinyt puoleen väliin. Maanantaina oli tarkoitus nousta puoli viideltä, mutta kun Liia painajaista nähtyään kömpi viereen vähän neljän jälkeen, siirsin herätystä viiteen, kun en varmaan olisi päässyt nousemaan puolelta neidin heräämättä. Jäi sitten aamun hölkyttelylenkki koiran kanssa tekemättä. Sain kuitenkin vartin tehokkaan treenin itsestäni irti aamulla (hyviä liikkeitä oli päivän AMRAP-harjoituksessa, ihan tuntui lihaksissa seuraavanakin päivänä, ja tänäänkin). Töihin kahdeksaksi, kotiin ennätettiin n. varttia vaille neljä. Ruoka, koira ulos, vaatteiden vaihto ja tallille. Ratsastuksen jälkeen iltapala ja tytöt nukkumaan. Koira taas ulos, suihkuun ja yritys päästä itsekin ajoissa unille. En tainnut ihan onnistua, vaikken enää muista syytä. Hmm.

Tiistaina taas töihin kahdeksaan noustuani viideltä (aamujooga), koska saimme oppia eräiden ohjelmien opetuskäytöstä. Väsytti. Työpäivä oli onneksi lyhyempi, olin kotona ennen kahta. Onnistuin käymään Hillan kanssa hölkyttelylenkin sateen hiljakseltaan ripeksiessä ja tekemään vielä lihaskuntoa päälle. Suihkun jälkeen lapset hoidosta, minkä jälkeen ilta meni tehokkaasti kaikenlaista kotityötä tehden. Yllätyksekseni olin ajoissa pedissä! Silti tämä aamuna väsytti nousta viideltä. En malttanut ruveta nukkumaan ihan niin ajoissa, kuin petiin selviydyin... Oma vika. 

Tänään tarvitsi mennä töihin vasta yhdeksään. Aamulla käytiin Hillan kanssa normaalia aamulenkkiämme pidempi lenkki, vaikka lyhyt sekin. Liikunnan suhteen tänään maltan ehkä jopa pitää muutoin lepopäivän. Paitsi aamulla oli joogaa. Mutta sitä ei lasketa. Töissä oli vähän kahtiajakoinen päivä. Aamulla kaksi tuntia ruotsia kuutosille, ihan ok, kaksi hyppytuntia (poikkeuksellisesti), jolloin tein kirjoitustyötä (aivot väsähti), minkä jälkeen kaksi tuntia ruotsia kaseille, jotka eivät ihan parhaassa keskittymisterässä olleet tänään. Ope väsy.

Nyt istun siis tässä koneella. Minun piti opiskella vähän enkkua, mutta en pääse lukemaan e-kirjaa, jota minun piti lukea. Ärsyttäisi, mutta yritän olla välittämättä. (Mutta hittolainen, sen kerran kun rupeaisin ajoissa tekemään näitä opintojuttuja, niin sitten käy näin!) Sentään sauna lämpiää. Sitä ennen pääsee Hilla käymään vähän lenkillä. Vähän siksi, että tytöt lähtevät mukaan. Kiiran lenkkeilyinnostus pysyy yllä kohtalaisen lyhyillä matkoilla. Ei ole tyttö tullut äitiinsä. Mutta vielä se ehtii!

Huomenna koko päivä toisella koululla. Ne tunnit on muuten vielä suunnittelematta. Eri kirjasarja katsokaas. On hankalaa. Tänään en varmasti pääse ajoissa petiin. Miksihän en tajunnut hoitaa suunnittelua päivän hyppytuntien aikana. Tyhmästä päästä... Mutta vain neljä tuntia opetusta huomenna. Perjantaina ehdin opettaa puolet tunneistani, ennen kuin tarvitsee lähteä ajamaan Keski-Suomeen. Illalla syksyn ensimmäinen luento. Tai mikä se nyt onkaan. Motivaatio kohillaan? 

Tässä sitä yritän taas saada kaikki palaset mahtumaan samaan palapeliin. Joudun ehkä vähän huijaamaan muotoilemalla palasia sieltä täältä uusiksi. :D Minulla on paljon tunteja tänä vuonna, ja siitä huolimatta pitää saada opinnot suoritettua (nekin nopeammalla tahdilla kuin perusopinnot), onnistua liikkumaan riittävästi (haluan edes pitää tämän saavutetun kunnon yllä! sitä paitsi se vaikuttaa suuresti jaksamiseeni) ja nähdä minulle tärkeitä ihmisiä tarpeeksi usein. Samalla pitää pyörittää arkea. Onneksi olen hyvä tekemään aikatauluja. Ainakin suunnittelemaan niitä. Kohtalaisen hyvä pysymäänkin niissä. ;) Aika bueno joustamaan tarvittaessa. Ainakin väitän itselleni niin.

Hipaisua ei lasketa!

Et saa yhtä ilman toista

Kesän kuluessa olen tullut miettineeksi paljon rakkautta. Monelta kantilta. Muodossa tai toisessa se lienee elämän tärkein asia. Mitäpä ihminen olisi ilman rakkautta? Ilman rakkaita? Mutta mitä rakkaus on? Tavallaan se on yksinkertainen asia, ja toisaalta taas todellakaan ei. Se on monimutkaista, se on simppeliä. Sitä joko on tai ei ole. Se on pysyvää, se on häilyvää. Se ei kulu, mutta voi kadota. Miten sen yksiselitteisesti määrittelisit? Mahdotonta, minun mielestäni. Jokainen voi määritellä sen omalla tavallaan. Jostain kumman syystä haluan jakaa oman määritelmäni osasia muiden kanssa.

Rakkaudesta on paljon tekstejä: runoja, romaaneja, lauluja. Sitä kuvataan hyvin monella taiteen alueella. Jotkut kuvaukset ärsyttävät, jotkut huvittavat, jotkut saavat silmät kostumaan. Juha Tapion laulussa Ohikiitävää lauletaan "pelätä ei saa, jos tahtoo milloinkaan onnen saavuttaa". Olen ymmärtänyt sen, että pelko on rakkauden selkäpuoli. Rakkaus tuo mukanaan pelkoa. Kaikenlainen rakkaus. Itse juuri mietin, että onko ystävyydessä mukana pelkoa. Mutta kyllä siinä on. Ehkä ystävyyden päättymistä ei niin pelkää, mutta jos ystävälle sattuu jotain, kyllä sitä silloin pelkää hänen puolestaan.

Vanhemmuus. Huhhuh. Tavallaan rakkaus omiin lapsiin on sitä helpointa lajia. Se on sellaista rakkautta, jonka haihtumista tai katoamista ei tarvitse pelätä. Se ei lähde minnekään. Jos halutaan saivarrella, niin toki oma lapsi voi ääritapauksessa tehdä niin pahoja asioita, että välit joutuu katkaisemaan, mutta ei se rakkautta poista. Ja toki on niitä vanhempia, jotka eivät oikeastaan ole, vanhempia siis. Jotka eivät rakasta lapsiaan. Unohtakaamme nämä. Rakkaus omiin lapsiin on pysyvää. Siksi se on helppoa. Toisaalta se vasta tuokin mukanaan pelkoa. Pelkoa siitä, että lapsille sattuu jotain. Pelkoa menettämisestä. Välillä vain tulee niitä tilanteita, kun pelkää. Sekin on rakkautta, ei auta kuin myöntää tosiasiat.

Entäpä sitten romanttinen rakkaus? Se on vaikeampaa lajia. Siitä tuo Juha Tapion laulun pätkäkin kertoo. Se on pelottavaa lajia. Epävarmempaa lajia. Vastarakkaudesta ei ole takeita. Mutta jos haluaa sen saavuttaa, ei voi antaa pelon hallita. Ja sittenkin, kun tietää, että toinenkin rakastaa, niin vielä sittenkin se on häilyväisempää sorttia. Sitä pitää vaalia eri tavalla kuin rakkautta lapsiinsa. Sitä pitää hoitaa, pitää "nähdä vaivaa". Pitää haluta rakastaa, jos sen rakkauden tahtoo kestävän. Romanttinen rakkaus ei kestä arkea yhtä helposti kuin rakkaus lapsiin. Mutta senkin voi rakentaa vahvaksi. Sekin voi säilyä, sekin voi pysyä luona, vaikkei sitä voikaan sitoa itseensä. 

Rakkaus on voimavara. Rakkaus kuluttaa. Rakkaus ei tule yksin, se tuo mukanaan pelon lisäksi epätoivoa, toivoa, epäuskoa, uskoa, iloa, surua, epävarmuutta, varmuutta... Listaa voit jatkaa haluamillasi termeillä ihan vapaasti. Mielestäni se on kuitenkin ilman epäilyksen häivääkään tavoittelemisen arvoinen asia. Pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua, on elää kokonaan ilman rakkautta. Sellaisiakin ihmisiä maailmassa on. Kunpa jonain päivänä ei olisi. 

Sain kirjoitettua runoni aiheesta tänään. Useasti se on ollut jo mielessä. Rakkaille. :)

Minusta tuntuu

että minut luotiin kannattelemaan sinua

Sinunkin taakkasi

minun hartioillani

Sinun myötäsi niin vahvoja sävyjä

hyvässä ja pahassa

toisiinsa kiinni takertuneina

Onko olemassa väkevämpää rakkautta

lamauttavampaa pelkoa

Menettämisen pelko

saavuttamisen riemu

luopumisen tuska

itsenäistymisen ilo

Sinun mukanasi koko kaikkeus

limittyneenä minuun

minun olemukseni säikeisiin

Sinä olet minua

etkä sittenkään

Tai ehkä

    sinä teitkin minut.

Yksi ynnä yksi.

   Jotain muuta kuin kaksi. 

On itsekkyyttä ja itsekkyyttä

Kuukausi on aika sopiva aika ajatusten muhia, vai? Sen verran aikaa näiden minun turhien jorinoideni välillä on ainakin nyt kulunut. Mutta minähän olenkin ollut lomalla. Loman tarkoituksena on kuitenkin nollata päätä niin, että jaksaa tehdä töitä taas sen päätyttyä, joten siinä on kai nyt onnistuttu. Enpä kyllä silti ihan hirveän innolla vielä ajattele elokuun puoliväliä, mutta... Pikkujuttuja! Ja tiedänhän minä itseni: hymy liimataan kasvoille ja töppöstä asetellaan vaan toisen eteen, vaikka kuinka kehtuuttaisi. Tästäkin syksystä tulen selviämään.

En kuitenkaan ajatellut nyt jauhaa vain omista tuntemuksistani kesälomaan liittyen. On ollut kivaa, on ollut tylsää, on ollut iloa, on ollut harmia. Kaikkea mitä elämässä kuuluukin olla. En valita. Eli se siitä tällä erää. ;) Nyt minä haluan puhua itsekkyydestä. Erityisesti, mutta en pelkästään, siltä osin, mitä tulee itsemurhaan. Syykin lienee selvä useimmille: Linkin Parkin laulajan kuolema. Itsemurhaan yhdistetään aina itsekkyys, joten puhutaanpa siitä.

Chester Benningtonin kuolema on tragedia. Minun sympatiani ovat kaikkien niiden puolella, joita hänen kuolemansa kosketti. Tarkoitukseni ei ole tässä puida tähän tapahtumaan johtaneita syitä, ihan ensinnäkään siitä syystä, että mitäpä minä hänen elämästään oikeasti tiedän. Sanon vain, että surullista se on. Hänelle itselleen, hänen perheelleen, läheisilleen. Ja se siitä. Asiasta uutisointi on vain omassakin lähipiirissä aiheuttanut keskustelua, nostanut esiin muistoja ja tuntemuksia. Siitä silta tähän kirjoitukseeni.

"Itsemurha on itsekäs teko." Tottahan se on. Siinä mielessä, että loppujen lopuksi itsemurhan seurauksista kärsivät kaikki muut paitsi itsemurhan tehnyt henkilö. Hänen osaltaanhan kaikki on loppu. Muut surevat, pohtivat syitä, potevat hyvin todennäköisesti syyllisyyttä. Miksi en huomannut mitään? Miksi en tehnyt enemmän? Muut hoitavat käytännön järjestelyt kuoleman jälkeen, niin sanotusti (tai kirjaimellisestikin) siivoavat sotkun. Mutta. Kuinka moni itsemurhaan päätynyt on ajatellut tekevänsä nyt vielä viimeisen kerran kiusaa muille jättämällä nämä selvittelemään ajatuksiaan hänen kuolemansa jälkeen? Ehkä joku, mutta tuskinpa valtaosa kuitenkaan.

Minä en usko, että terve mieli sallii ihmisen tehdä itsemurhaa. Jos ihminen päätyy riistämään itseltään hengen, ei hän ainakaan sillä hetkellä ole henkisesti tasapainossa ja kunnossa. Hän on sairas, sillä hetkellä ainakin, ja yleensä varmasti ollut jo pidemmän aikaa. Osa ei vain voi ymmärtää, miten joku voi tehdä sellaisen "tempun" läheisilleen. En minäkään usko, että voisin itse tehdä rakkailleni niin, mutta voin silti ymmärtää, miksi joku ajautuu sellaiseen tilanteeseen. "Aina saa apua, kun sitä vain pyytää." Jos et pysty pyytämään? Jos et koe olevasi sen arvoinen? Jos et osaa ilmaista sitä niin, että muut ymmärtävät? Jos ei ole itse läpikäynyt sitä, ei varmasti voi tietää, millaisia tunteita toinen siinä käy läpi. 

Minäkin olen menettänyt läheisen hänen tehtyään itsemurhan. Se ei tehnyt minua vihaisesti, se teki minut todella surulliseksi. Vieläkin mietin joskus, olisinko voinut tehdä jotain toisin. Turhaa, mutta aina ei itsekään voi ajatuksilleen mitään. Jotkut vain kokevat elämän hankalampana kuin toiset. Joidenkin elämä ihan oikeasti on hankalampaa kuin toisten. Eivätkä kaikki ole henkisesti niin vahvoja kuin toiset. Toiset sairastuvat herkemmin masennukseen kuin toiset. Voiko tällaisista asioista oikeasti syyttää toista ihmistä?

Elämä on valintoja. On kyllä. Minunkin läheiseni olisi voinut olla käyttämättä alkoholia ja lääkkeitä siinä määrin, kuin käytti. Onko minulla kuitenkaan oikeutta arvostella häntä siitä? Tiedän jotain niistä syistä, miksi hän koki niitä tarvitsevansa. Mutta kukaan toinen ei ole ollut hänen päänsä sisällä. Onneksi minullekin on jäänyt mukavia muistoja hänestä. Toivon, että sellaiset muistot kantavat myös hänen perhettään eteenpäin.

Mutta ei minun pelkästään itsemurhan itsekkyydestä pitänyt puhua. Joten aion vielä kirjoittaa vähän lisää turhaa tekstiä, vaikka tällä jo pituutta alkaa ollakin. Ehkä vähän positiivisempia ajatuksia lopuksi. Nimittäin siitä itsekkyydestä. Termi 'terve itsekkyys' on kuitenkin viime vuosina tullut esille siellä täällä. Olenhan minäkin siitä joskus vähän puhunut.

Kun nyt unohdetaan itsemurha tässä yhteydessä (joohan?), niin voiko oma paras olla hyväksi muillekin? Eiköhän jokaisen pitäisi jo tietää, että voi. Aika harvassa loppujen lopuksi ovat ne ihmiset, joiden elämä ei millään tavalla kietoutuisi kenenkään muun elämään. Jos voimme itse hyvin, pystymme antamaan itsestämme enemmän myös niille, jotka ovat meille tärkeitä. Välillä on pakko ajatella itseään. Terveellä tavalla itsekäs ihminen on sellainen, joka arvostaa itseään. Joka ajattelee muiden lisäksi myös itseään. Mitä minä jaksan, mihin minä pystyn. Ja ehkä kaikkein tärkein: mikä tekee minut onnelliseksi. Minä, kuten myös sinä, ansaitsen olla onnellinen.

Minä olen oppinut (uskomatonta, mutta totta!) antamaan itsellenikin vähän "ohjia", jotta jaksan. Kun minä voin hyvin fyysisesti, niin mielikin on parempi ja jaksan olla parempi äiti tyttärilleni. Olen ymmärtänyt senkin, että onnellisuuteni ei voi olla vain heidän varassaan. En voi elää elämääni vain heitä varten. Se olisi liian raskas taakka heille. Minun pitää pyrkiä tekemään elämästäni sellainen, että voin olla onnellinen muutenkin kuin heidän takiaan. Silloin hekin saavat enemmän. Terve itsekkyys on oikeasti olemassa. Suomalaisille tässä voi olla vaikeaa se kuuluisa kultainen keskitie: mikä on sopivasti. ;) Tsemppiä meille kaikille sen löytämiseen! Aina joskus meistä jokainen horjuu askeleen tai useammankin jompaa kumpaa äärilaitaa kohti, mutta aina on mahdollista palata takaisin keskelle. Toivotaan kauniita kesäpäiviä vielä jokaisen kesään, olipa sitä lomaa enää tai ei. :)

 

Kesää vietellen

Kyllä sitä taas tämäkin opettaja odotti kesää "ihan kohtalaisen paljon". Ja nyt se on täällä. Aurinkoakin on ollut jonkin verran, vaikka juhannussää taas vähän vilpoisampi olikin. Mutta ope on lomalla. Työt on joksikin aikaa jätetty taakse, paitsi ettei aina ajatuksen tasolla. Lomamoodiin hyppääminen ei tänä vuonna ollut ihan niin helppoa kuin yleensä, mutta tässä kohtaa se on jo mukavasti löytynyt. :)

Olen lopultakin päässyt liikkumaan, kunnolla! Juokseminen on taas asialistalla, jes! Liikunta on alkanut taas maistua hyvin, ja vaikka tehot eivät ole vielä ihan entisellä tasolla, niin mieli on aika hyvä. Yksi pieni kesäflunssa yritti jo kiusata, mutta onneksi se meni aika pienellä ohi. Toivotaan, että loppukesän saa olla terveenä.

Toisella lomaviikolla osallistuin neljän päivän estekurssille. Pieniä esteitä, mutta rutiinia ja itseluottamuksen palautumista lähdin sieltä hakemaan. Ensimmäinen päivä oli melkoista räpellystä: minä ja estejalustimet... Eh, sanotaanko näin, että jalat eivät toimi ihan yhtä hyvin kuin koulujalustimilla. :D Mutta loput päivät sujuivat oikein mukavasti, ja kurssista jäi erittäin hyvä fiilis. Sain kurssilta juuri sitä, mitä halusin: uskon siihen, että osaan. Ainakaan pienillä esteillä ei tarvitse enää jännittää. Tästä innostuneena olen ilmoittautunut muillekin kesän estetunneille, jotta ei pääsisi taas taantumaan ennen syksyä.

Lasten kanssa on ulkona touhuttu paljon kaikenlaista. On ollut hauskaa heitellä frisbeetä, pelata mölkkyä tai sulkapalloa, kokeilla pesäpallomailalla palloon osumista. ;) Kaikki me kolme. Ystäviä on ehtinyt nähdä vähän, toivottavasti kesän mittaan vielä paljon lisää. Kyllä minä olen kesästä nauttinut jo, aion nauttia vielä paljon lisääkin.

Kaikki suunnitelmat eivät ole vielä toteutuneet. Kuvaaminen on jäänyt melko lailla olemattomiin, puhelimella kuvaamista ei tässä kohtaa lasketa. Ennättäähän tässä vielä. :) Samoin kirjoitaminen on ollut hyvin vähäistä. Ehkä pitäisi potkia itseään persuksiin riittävän napakasti, jotta pääsisi alkuun. Minulla olisi niin paljon ideoita. Osa hyviäkin. ;) 

Syksyllä odottaa taas paluu arkeen. Se tarkoittaa minun kohdallani sitä, että opetustunteja on enemmän kuin päättyneenä lukuvuonna ja opiskeltavaakin on enemmän. Jos opinnot vain toteutuvat, sen yllä lienee tällä hetkellä pieni kysymysmerkki. Töitä siis riittää, toivottavasti pää kestää. Mutta siksi en halua ajatella niitä juurikaan vielä. Tarvitsen tämän tauon, todellakin. Toisaalta, kukapa ei. :) Nyt on kesä ja minulla loma. Tyttäret nauttivat tästä, minä nautin. Aika hyötykäyttöön! :D Mutta ei liian ahtaasti. ;)

Sekavaa? Mahdollisesti. Sellaista se on, elämä. :) Toivon jokaiselle lempeitä onnen hippusia kesään ja energiaa arkeen. Eespäin! 

P.S. Loppuun liitän vielä lyhyen kirjoituksen, jota olen suunnitellut talvesta asti. Ehkä oli lopultakin sen aika. 

Maisema on silmissäni hetken aikaa pelkkä valkea lakana. Hiljaisuus helisee ilmassa. On kuin aikaa ei olisikaan. On kuin mitään ei olisikaan. Ehkei minuakaan. Hiljaista. Valkoista. Ei tyhjää vaan olematonta.

Hengitän sisään. Yksityiskohdat palaavat. Aika valuu eteenpäin sormenpäistäni, puiden oksilta ja rinnettä alas. On tyyntä. Lumi leijuu hiljalleen alas valkealta taivaalta. Se kutittelee puiden runkoja, mutta ne eivät naurahdakaan. Kuuset, männyt, vaiteliaat koivut. Kaikki jatkavat majesteettista hiljaisuuttaan. Eivät epäystävällisyyttään vaan kunnioitustaan.

Minä kävelen polkua eteenpäin. Sen peittona on kevyttä lunta, jossa ei näy edes oravan pieniä jälkiä. Minun jälkeni, kuin ensimmäiset koko maailmassa. Tässä hetkessä olen yksin ja rauhassa. Vaikka toivoisin toisin.

Muistini on täytetty elämän hennoilla katkelmilla. Ne ovat vain yhtä vahvoja kuin mieleni. Yhtä hauraita kuin toivoni. Siellä olet sinä. Sinun naurusi, naljailusi ja samankaltaisina toistuvat horjuvat vitsisi. Sinä olet sanonut minulle, olet sanonut ”älä anna periksi”. En ole antanut. Tässä minä astelen valkeassa maailmassa, eteenpäin. Mutta sinä olet jossain muualla.

Ei siitä niin kauan ole, kun olit lähellä ja läsnä. Kun saatoin tukeutua sinuun, pyytää sinulta neuvoa, hakea lohdutusta. Siitä on vuosia. Onko siitä jo niin kauan?

Yllättävä tuulenpuuska puraisee poskeani. Tunnen sen viillon, mutten sen jälkeensä jättämää turtumusta. Se vajoaa muiden kaltaistensa joukkoon, hajoaa ja häviää. Unohtuu. Kuljen kuusten välistä ja ajattelen sinua. Haluaisin sinut vielä tänne, vierelleni. Sitä minä vain ajattelen.

Askeleeni seisahtuvat. Lasken katseeni, mutta en ryhtiäni. Täällä voin lausua sinulle hyvästit, aina uudelleen. Vaikka et sinä täällä ole.

”Isä.” Särkyvä ääneni tuntuu heijastavan valoa, ehkä sittenkin sinusta? Sytytän mukanani tuomani kynttilän ja lasken sen maahan. Pyyhin lumet pois hautakiven päältä. Täältä en sinua löydä. Tänne minä kannan sinut mukanani joka kerta. Jos tässä suljen silmät, näen vain mustaa. Se ei ole olematonta, se on tyhjää. 

Mustaa, kaikuvaa hiljaisuutta.

Vähän edes toista suupieltä ylöspäin...

Sitä välillä kuvittelee alkavansa kirjoittaa blogiinsa taas vähän tiheämmin. Kaikenlaisia suunnitelmiakin on. Sitten ihan tuosta noin vain aikaa onkin taas kulunut ihan huimasti! Puff vaan! Sinne hävisi taas lohkare pienen ihmisenkaltaisen olennon elämästä. Mikä on selitys? Kai sitä on vaan ollut kaikenlaista. Ja tiedättehän, mitä pidemmäksi tauko venyy, sitä vaikeammalta tuntuu taas aloittaa. Tämäkin on muka niin työlästä. :D

Tajusin tuossa omia tekstejäni jokin aika sitten selaillessani, että vaikka olen niin selittänyt olevani positiivinen tyyppi, olen kuitenkin jaksanut valittaa viime kerroilla aika paljon erinäisistä (joskus toistuvistakin) aiheista. Ihan siinä omakin positiivisuus on koetuksella, kun moisia lukee. ;) Siksi ajattelin tällä kertaa keskittyä niihin asioihin, jotka ovat juuri nyt kohdallaan. Niihin pieniin hyviin hetkiin, joita yleensä jokaiseen päivään sisältyy. Liekö yksikään päivä koskaan ihan läpikotaisin paska? Ehkei sentään.

 Suurin ilon aihe omassa elämässäni on tietenkin perheeni. Tyttäret ja lemmikit, tuossa järjestyksessä. Välillä sitä jaksaa vieläkin hämmästellä, miten jotain niin hienoa ja kaunista on voinut tulla minusta. Sitten mieleen nousee ajatus, että täytyisi osoittaa enemmän respektiä tälle keholle. Se on saanut aika hienoja juttuja aikaan.

Koira jaksaa aina vain innostua siitä, kun "mamma" tulee kotiin. Kissanpennut tuovat vauhtia ja vallattomuutta tähän taloon. Vielä vähän lisää. Sirkku-täti on äidin oma tuutulaulu. Ja Iida. Iida on niin suloinen kissa. Nyt kun se on pentuihin tottunut, on se adoptoinut ne omikseen. Suloinen höppänä.

Ja kevät. I-ha-naa. Lisää valoa, jes! En ole taipuvainen kaamosmasennukseen, mutta tänä keväänä olen huomannut saaneeni lisää energiaa valosta. Aamuisin jaksaa nousta ihan eri tavalla, kun on jo valoisaa, kun suuntaa koiran kanssa ulos viiden jälkeen. Ja minuahan ei haittaa mennä nukkumaankaan, kun on vielä valoisaa. Verhojen sulkemisen jälkeinen pieni hämärä on minulle ihan riittävä. Toki useimpien muiden suomalaisten tavoin motkotan säiden siksakliikkeeistä. Olisihan se niin kätevää, jos tietystä pisteestä eteenpäin olisi kevät. Piste. Ei enää paluuta talveen, hetkeksikään. Mutta sehän olisi niin ihanan yksinkertaista, ettei se käy. Joten keväisen tunnelman sijaan olen lumessa tallustellessa saanut iloni siitä, kun pienempi tytär selittää, miten hän tykkää lumesta.

Töissäkin alkaa raskaimmat vaiheet olla takana. Enää muutaman ryhmän kokeet jäljellä, toki työtä vielä riittää. Mutta ainakin kevät on vähän erilaista touhua, jossa oppilaat tekevät itse enemmän, joten minun osani on kevyempi tässä kohtaa. Ihan jees. Ensi syksynä pääsen kaiken kukkuraksi näillä näkymin opettamaan SAKSAA, mikä on ihan wunderschön! Ich warte schon wirklich darauf. Tekee kyllä itsellekin hyvää, päästä välillä edes jossain määrin käyttämään kieltä. Ettei ihan kaikki unohtuisi. :D

Harrastusten parissakin olen päässyt jonkin verran eteenpäin. :) Esteratsastus ei enää ole toivotonta räpellystä, vaikka olen vielä valovuosien päässä siitä tasosta, jolla aikanaan olin (vaikkei se kilpailutuloksilla mitattuna hääppöinen ollut). Kouluratsastuksen puolella persaus on alkanut pysyä paremmin kiinni satulassa, luoja että ekat tunnit viime syksynä olivat karmeita! Muutenkin ratsastus on siistiytynyt, pitää olla tyytyväinen. Muissakin harrasteissa on edistytty. Ostin hiiliä, ja tarkoitus olisi opetella niillä piirtämään, jos nyt ei hyvin, niin ainakin paremmin. Olen aina pitänyt hiilellä piirtämisestä, siinä on jotain... :)

Neljä viikkoa kesälomaan, jota tietenkin odotan innolla. Suuria suunnitelmia on. Pienempiä suunnitelmia on. Ainakin aion nauttia siitä joka solullani. Kesälomaani en suorita. Minulla ei ole koskaan ollut listaa, jonka asiat aikoisin kesällä saada käytyä läpi. Vaikka kieltämättä sellainen on käynyt mielessä. :D Koska itseni tuntien, ne asiat saattaisivat paremmin toteutua, jos sellainen lista olisi. ;) Mutta olisiko siitä iloa kuitenkaan loppujen lopuksi. Ehkä on mukavampi mennä fiilispohjalta, kun kerran voi.

Kaikki on hyvin, niin kauan kuin kaikki on hyvin. Ei niin paljon huonoa, ettei jotain hyvääkin. Vaikka tällä viikolla on mennyt rikki viimeinen merensininen Iittalan Kartio-lasi ja imurin suulake, pari pientä harmittavaa vastoinkäymistä mainitakseni, voin näin lauantai-iltana mennä hyvillä mielin nukkumaan. Periksi ei anneta. :) Vaikka välillä ei jaksaisikaan toivoa.

It's been a while...

Onpahan tullut oltua hiljaa. Ehkä muissakin elämäni osasissa kuin tässä blogissa. Mutta sellaistahan se elämä on. Tämä on kyllä tavallaan ollut aika kummallinen vuosi. (Tässä kohtaa on hyvä huomauttaa, että lasken vuosia kouluvuosissa, sattuneesta syystä...) Tulin vain juuri ajatelleeksi, että tänä vuonna on taas jäänyt vähemmälle huomiolle sellaiset asiat, jotka ovat selkeitä palasia minun arjestani. Kuten kirjoittaminen ja neulominen. 

Jossain määrin minä hengitän tarinoita. Olen pienestä asti rakastanut kirjoja, lukemista ja kirjoittamista. Haaveilua. Mitäpä muuta haaveileminen on kuin tarinoiden kehittämistä omassa päässä? Tämän lukuvuoden aikana olen lukenut vähemmän kuin yleensä, kirjoittanut vähemmän, ehkä haaveillutkin vähemmän. Mainitsemani neulominenkin on jäänyt varsin vähälle. Mitä olen saanut valmiiksi tämän vuoden aikana? Hmm... En edes muista. Ainakin yhden villasukan, jonka pari on vielä kesken. Saatoin jotain syksyllä saada neulotuksi valmiiksi asti, ainakin lasten villasukat! Peräti kaksi paria! Olenko minä muuttunut? En usko. Olenko antamassa periksi? Ajoittain, mutta vielä olen jaksanut nousta ylös. Toivon, että kyse on vain siitä, ettei minulla ihan oikeasti ole aikaa kaikelle haluamalleni. Samalla tiedän, että osin se johtuu myös siitä, ettei energiaa riitä. Uuvuttaa...

Tämä viikko on tähän asti ollut hirveä. Meillä on kaikkien kolmen osalta sairastettu mahatautia. Jep. Huikea viikko. Huikea. Hui... yök. Itse selvisin vähemmällä kuin tyttäreni (kop, kop), ainakin toistaiseksi. Mutta on rankkaa katsoa, kun pienet sairastavat. Meillä tuo tauti iski kaikista kovimpana pienimpään. :( Tänään on Kiira ensimmäistä päivää hoidossa, toivottavasti menee hyvin siellä! Kova oli tytöillä jo halu päästä päiväkotiin oltuaan ensin kaksi viikkoa lomalla ja sitten heti perään sairauden takia poissa.

Noh... Sellaistakin kuuluu elämään. Kylläpähän tämä (lähes tulkoon) normaali olo tuntuu nyt hyvältä! Viikonloppumissiomme on olla tartuttamatta tätä tautia äitiini. :D Aina voi yrittää. Minulla on kuitenkin parin rakkaan ystävän kanssa kauan odotettu keikkaelämys lauantaina edessä, joten Joensuuhun on lähdettävä! Ja on sinne menoon toinenkin syy...

Nimittäin kissanpennut! Meillä on kissanpentuja! Sijoituskodissa Martalla (Kiia, oikealta nimeltään Sydänyön Jo Vain!). :) Pieniä huomenna 9 viikkoa täyttäviä birmapentusia. Liia ja Kiira odottavat innoissaan, että pennut kolmen viikon päästä muuttavat hetkeksi meille. Yksi pennuista jääkin meille, on kivaa saada pitkästä aikaa pentu taloon. Lapset ovat tietysti innoissaan. Eiköhän se tuo piristystä minullekin. :)

Välillä tuppaa kyllä vähän tai vähän enemmän ahdistamaan tämä oma tilanne. Kun alkaa pikkuhiljaa tajuta, että voidakseen toteuttaa unelmiaan tässä maassa, pitäisi olla parisuhteessa. Ainakin jos on lapsia. Tai sitten pitäisi vaihtoehtoisesti olla varakkaasta perheestä tai itse hyväpalkkaisessa työssä. Mielellään erittäin hyväpalkkaisessa. Totuushan on se, että näillä tuloilla lasten kanssa minä en pääse ikinä ostamaan meille omaa kotia. No, ikinä on ehkä aika vahva sana, mutta en vuosikymmeniin. Kuulostaako paremmalta? Minusta ei. Ne tuntuvat samalta asialta. **ttu. Välillä pieni katkeruus uhkaa puskea päälle: miten juuri minulle saattoi käydä näin?

Niin. Kaikenlaista mukavaa ja ikävää on tullut jälleen päässä pyöriteltyä. Sellainen minä olen. Periksi en silti anna. Aion muuttaa kurssia, kun kerran tämä ei toimi. Missähän tutkimuksessa tai artikkelissa oli jälleen mainittu se, miten yksinhuoltajien lapsilla on yleensä ongelmia koulussa. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi näin on, mutta teen silti parhaani, jotta lapseni voivat hyvin. Eiköhän jokainen lapsiaan rakastava vanhempi tee niin. Mutta jotta omat lapseni eivät kärsisi yksinhuoltajuudestani, minun pitää itseni voida hyvin. Minä en voi hyvin, jos en voi edes kokea saavuttavani unelmiani. Niitä arkisimpia niistä edes. Oma koti minulle ja tytöille. Ihan oma. Eikä vasta sitten, kun lapset jo muuttavat pois. 

Eilen paistoi kauniisti kevätaurinko, juuri tällä hetkellä sataa joko lunta tai räntää tuolla ulkona. Mielestäni hyvin kuvaavaa tässä tilanteessa. Mutta minähän tarvon vaikka vastatuuleen niin kauan, kuin on tarve! 

Mutta jottei tärkein unohtuisi, niin loppuun... Sylvi! (Sydänyön Kyl Mieki Oisin Miun Kaa)