Kesän kuluessa olen tullut miettineeksi paljon rakkautta. Monelta kantilta. Muodossa tai toisessa se lienee elämän tärkein asia. Mitäpä ihminen olisi ilman rakkautta? Ilman rakkaita? Mutta mitä rakkaus on? Tavallaan se on yksinkertainen asia, ja toisaalta taas todellakaan ei. Se on monimutkaista, se on simppeliä. Sitä joko on tai ei ole. Se on pysyvää, se on häilyvää. Se ei kulu, mutta voi kadota. Miten sen yksiselitteisesti määrittelisit? Mahdotonta, minun mielestäni. Jokainen voi määritellä sen omalla tavallaan. Jostain kumman syystä haluan jakaa oman määritelmäni osasia muiden kanssa.
Rakkaudesta on paljon tekstejä: runoja, romaaneja, lauluja. Sitä kuvataan hyvin monella taiteen alueella. Jotkut kuvaukset ärsyttävät, jotkut huvittavat, jotkut saavat silmät kostumaan. Juha Tapion laulussa Ohikiitävää lauletaan "pelätä ei saa, jos tahtoo milloinkaan onnen saavuttaa". Olen ymmärtänyt sen, että pelko on rakkauden selkäpuoli. Rakkaus tuo mukanaan pelkoa. Kaikenlainen rakkaus. Itse juuri mietin, että onko ystävyydessä mukana pelkoa. Mutta kyllä siinä on. Ehkä ystävyyden päättymistä ei niin pelkää, mutta jos ystävälle sattuu jotain, kyllä sitä silloin pelkää hänen puolestaan.
Vanhemmuus. Huhhuh. Tavallaan rakkaus omiin lapsiin on sitä helpointa lajia. Se on sellaista rakkautta, jonka haihtumista tai katoamista ei tarvitse pelätä. Se ei lähde minnekään. Jos halutaan saivarrella, niin toki oma lapsi voi ääritapauksessa tehdä niin pahoja asioita, että välit joutuu katkaisemaan, mutta ei se rakkautta poista. Ja toki on niitä vanhempia, jotka eivät oikeastaan ole, vanhempia siis. Jotka eivät rakasta lapsiaan. Unohtakaamme nämä. Rakkaus omiin lapsiin on pysyvää. Siksi se on helppoa. Toisaalta se vasta tuokin mukanaan pelkoa. Pelkoa siitä, että lapsille sattuu jotain. Pelkoa menettämisestä. Välillä vain tulee niitä tilanteita, kun pelkää. Sekin on rakkautta, ei auta kuin myöntää tosiasiat.
Entäpä sitten romanttinen rakkaus? Se on vaikeampaa lajia. Siitä tuo Juha Tapion laulun pätkäkin kertoo. Se on pelottavaa lajia. Epävarmempaa lajia. Vastarakkaudesta ei ole takeita. Mutta jos haluaa sen saavuttaa, ei voi antaa pelon hallita. Ja sittenkin, kun tietää, että toinenkin rakastaa, niin vielä sittenkin se on häilyväisempää sorttia. Sitä pitää vaalia eri tavalla kuin rakkautta lapsiinsa. Sitä pitää hoitaa, pitää "nähdä vaivaa". Pitää haluta rakastaa, jos sen rakkauden tahtoo kestävän. Romanttinen rakkaus ei kestä arkea yhtä helposti kuin rakkaus lapsiin. Mutta senkin voi rakentaa vahvaksi. Sekin voi säilyä, sekin voi pysyä luona, vaikkei sitä voikaan sitoa itseensä.
Rakkaus on voimavara. Rakkaus kuluttaa. Rakkaus ei tule yksin, se tuo mukanaan pelon lisäksi epätoivoa, toivoa, epäuskoa, uskoa, iloa, surua, epävarmuutta, varmuutta... Listaa voit jatkaa haluamillasi termeillä ihan vapaasti. Mielestäni se on kuitenkin ilman epäilyksen häivääkään tavoittelemisen arvoinen asia. Pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua, on elää kokonaan ilman rakkautta. Sellaisiakin ihmisiä maailmassa on. Kunpa jonain päivänä ei olisi.
Sain kirjoitettua runoni aiheesta tänään. Useasti se on ollut jo mielessä. Rakkaille. :)
Minusta tuntuu
että minut luotiin kannattelemaan sinua
Sinunkin taakkasi
minun hartioillani
Sinun myötäsi niin vahvoja sävyjä
hyvässä ja pahassa
toisiinsa kiinni takertuneina
Onko olemassa väkevämpää rakkautta
lamauttavampaa pelkoa
Menettämisen pelko
saavuttamisen riemu
luopumisen tuska
itsenäistymisen ilo
Sinun mukanasi koko kaikkeus
limittyneenä minuun
minun olemukseni säikeisiin
Sinä olet minua
etkä sittenkään
Tai ehkä
sinä teitkin minut.
Yksi ynnä yksi.
Jotain muuta kuin kaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti