Tähtäimessä arvosana 10+++

Tänään haluan puhua suorittajista. Tai vielä tarkemmin kaltaisistani ihmisistä, jotka eivät pelkästään suorita, vaan ovat lisäksi myös perfektionisteja ja niitä vahvoja tyttöjä. Haluan puhua tästä aiheesta kolmesta syystä: 1) tämä on itselleni tavallaan terapiaa, kun tunnustan julkisesti nämä "pahat tapani", niin ehkä tämäkin on yksi askel sillä tiellä, että opin olemaan armollisempi itselleni, 2) olen opettajan työssä kohdannut useita kaltaisiani suorittajatyttöjä, joista joillakin tämä on mennyt todella yli ja pahimmillaan heille saattaa puhjeta paniikkihäiriö, toki taustalla on varmasti muutakin, mutta tämä piirre vaikuttaa kyllä melkoisesti, ja 3) voihan olla, että joku toinen kaltaiseni tajuaa, ettei ole yksin, ehkä hänkin oppii antamaan itselleenkin anteeksi.

Suorittaja kokee olevansa hyvä ihminen vain, jos hän saa paljon aikaan. Perfektionismiin taipuvainen suorittaja tähtää kaiken lisäksi kaikessa tekemisessään erinomaiseen suoritukseen. Vielä parempi, jos päästäisiin 10+++:n, joka on oikeastaan sula mahdottomuus. Onhan tästä se hyöty, että saan paljon aikaan siinä ajassa, missä joku toinen vasta miettii toimeen tarttumista, mutta jos aina vaatii itseltään täydellistä suoriutumista, kuluttaa se kyllä melkoisesti voimavaroja täysin turhaankin.

Perfektionisti pyrkii täydellisyyteen, vaikka tietäisi, ettei siihen oikeastaan kukaan pysty. Perfektionisti, joka vaatii ennen kaikkea itseltään täydellisyyttä eikä niinkään välitä siitä, onko kotona joka paikka koko ajan ojennuksessa, ei osaa antaa itselleen pieniäkään virheitä anteeksi. Muistan itse ala-asteajoiltakin tekemiäni "virheitä", jotka edelleen nostattavat harmin tunteita. Mielestäni on ihan hyvä, että osaa vaatiakin itseltään jotain eikä aina mene siitä, missä aita on matalin, mutta ei kukaan voi olla joka asiassa paras. Joskus toivon, että minulle riittäisi edes se, että olen hyvä. Tämä koskee kaikkea mahdollista, jossa voin suorittaa: työssä, harrastuksissa, minulle täysin uusissa jutuissa, urheilussa, ulkonäössä... Se on joskus esteenä tai ainakin hidasteena jonkin asian toteuttamiselle, esimerkiksi sille, voinko tehdä lasteni juhliin kakun, jossa olisi jokin itse tekemäni hahmo koristeena.

Jos perfektionisti tekee virheen, hänen on parasta olla ensimmäinen, joka sen ehtii huomata. Tämä on niin naurettavaa. Piirsin yläkoulun kokeisiin kissoja. Jännitin kamalasti sitä, miten oppilaat reagoivat. Ja kun joku kysyi jotain piirroksista, olin heti selittelemässä, miten tiedän kyllä, että näyttävät vähän hassuilta. Oppilas halusi kehua niitä... Tajusin muuten vasta, että tämän takia suutun niin pahoin, jos apukuski huomauttaa ajamisestani. Aivan kamalaa, jos tein jonkin virheen, enkä edes itse ehtinyt huomauttaa siitä ennen toista! No, nyt kun tajusin tämän, voin ryhtyä toimiin oman käytökseni muuttamiseksi.

Perfektionisti suorittaja, vaikka olisi kuinka vahva tyttö, kaipaa myös kannustusta ja kehuja. Ei se riitä, että tietää itse olevansa hyvä. Varsinkin kouluja vielä käydessään sitä haluaa muiltakin tunnustusta. Varsinkin omilta vanhemmiltaan. Vaikka perheessä olisi muitakin lapsia, jotka eivät pärjäisi ihan niin hyvin, pitäisi myös sitä kympin lasta muistaa kehua. Lapsillekin voi opettaa, että tärkeintä on, että kukin tekee parhaansa. Toiselle 7 on huippusuoritus, toiselle 10. Eikä siinä ole mitään väärää, se ei tee kummastakaan sen huonompaa tai parempaa ihmistä. Tämän toivoisin etenkin kaikkien vanhempien muistavan ja opettavan myös lapsilleen.

Perfektionisti voi vaikuttaa hyvin itsevarmalta, ehkä jopa kovalta ja kylmältä. Ei hän välttämättä ole sitä. Voi ehkä olla vaikea lähestyä ihmistä, joka vaatii itseltään niin paljon. Entä jos hän vaatii samaa muiltakin? Minä sentään olen aina pyrkinyt muistuttamaan myös ystävilleni, että he ovat hyviä, vaikka eivät saavuttaisikaan samanlaisia tuloksia kuin minä. Eikä tämä ole ylimielisyyttä. Ei jokaisen vahvuus ole koulumaailmassa. Omissa ystävissäni on monenlaista suoriutujaa, mutta sydämen sivistys on se tärkein, ja siinä jokainen heistä loistaa. Mutta ehkä kauempaa olen vaikuttanut muulta kuin oikeasti olen. Toivottavasti näin ei ainakaan enää ole.

Minulla on joskus vaikeuksia itseni kanssa. Olen elämääni tyytyväinen, vaikka kaikki palaset eivät olekaan vielä loksahtaneet paikoilleen, mutta oman itseni suhteen tyytyväisyys vaihtelee suuresti. Ihan kaikilta osin. Välillä tämä aiheutti sen, että elämästä tuli yhtä harmaata massaa, ja kadotin positiivisen asenteeni. Nyt olen oppinut jo vähän hölläämään itsenikin suhteen ja olen saanut positiivisuuteni takaisin. Töitä vielä riittää, jotta ymmärtäisin, etteivät muut ajattele, että olen hyvä ihminen vain, jos olen erinomainen suoriutuja. Ja jos sitä kautta lopulta minullekin riittäisi useammin kelpo suoritus. Ja kun katson varsinkin vanhempaa tytärtäni, en voi kuin toivoa, että osaisin kasvattaa hänestä rennomman ja itselleen kiltimmän ihmisen. Sillä Liia on jo osoittanut perfektionistin piirteitä. Hän on ikäisekseen todella lahjakas verbaalisesti ja käden taidoissa. Mutta ei hänelle riitä hyvä, kun pitäisi olla täydellinen. Apua... Siinä, jos missä, on syytä minun muuttaa asennettani. Sehän tarttuu.

Arjen kaikki eri sävyt

Tulin tässä ajatelleeksi, että ehkä näin alkumetreillä olisi syytä kuvata meidän tavallista arkipäivää. Tunnen taas tarvetta selitellä, miksi. Siihen, miksi moinen tarve on minulle niin tyypillinen, voimme pureutua joskus toiste. Minulla on kuitenkin syy kertoa tavallisen päivämme aikatauluista. Jos kerran ajattelin, että joku saisi tästä rohkeutta vastaavanlaisessa tilanteessa, niin lienee parempi selvittää, mikä se tilanne on. Mielestäni melko loogista.

Tänään ei ehkä ollut ihan kaikkein tyypillisin työpäivä, mutta muutoin ihan tavallinen arkipäivä meidän perheessämme. Kännykässäni oli herätys puoli kuudelta. En harrasta torkuttamista, joten se tarkoittaa sitä, että puoli kuudelta myös nousen ylös. Puen päälle sen verran, että olen säädyllisesti pukeissa ja tarkenen pihalla, ja lähden käyttämään koiran aamupissalla. Aamuisin kävelemme vain korttelin ympäri, sillä vaikka tytöt tuohon aikaan vielä nukkuvat, en uskalla jättää heitä pidemmäksi aikaa keskenään. Isompi, Liia 4,5 vuotta, kyllä tietää ja ymmärtää, että jos he aamulla heräävät siten, ettei äiti ole paikalla, niin äiti on Hilla-koiran kanssa ulkona ja tulee aivan pian takaisin. Hän osaa sitten tarvittaessa rauhoitella myös pienempää, Kiira 2 vuotta. Hilla, japaninpystykorva, ehtii aamukävelyn aikana tehdä tarpeensa kyllä hyvin, joten pärjää työpäiväni loppuun asti.

Käytettyäni Hillan ulkona annan sille aamuruuan ja alan hoitaa omia aamutoimiani. Se tarkoittaa tietysti vaatteiden etsimistä päivää varten, aamupalan syömistä (puuroa ja maitorahkaa, joka aamu), hiusten laittoa (aiemmin tyydyin vain harjaamaan ne ja laittamaan pikaisen ponnarin tai letin, nyt olen innostunut kokeilemaan vähän jotain muutakin ;) ) ja naaman asentamista paikalleen. Naisten juttuja. Sitten tietysti kissoille ruokaa, lemmikeille raikasta vettä tarjolle ja kissan vessan siivoaminen. Lapset ylös, hampaat pestään, lapsille vaatteet päälle, omat eväät eli lounassalaatti mukaan (joskus olen peräti tehnyt sen valmiiksi!), kaikki kamat mukaan ja ei kun menoksi. Lapset ehtivät yleensä hoitoon siinä puoli kahdeksan kieppeillä, itse olen työpaikalla normaalisti ennen kahdeksaa.

Olen siis töissä kielten lehtorina, työajat toki vaihtelevat jaksoittain. Tänään meillä oli ruotsin kielen suulliset kokeet, joita olin toisena opettajana seuraamassa ja arvioimassa. Siinä vierähti noin puoli yhteen. Olihan se vaihtelua normaaliin työpäivään verrattuna, mutta voin vakuuttaa, että kun kuuntelee monta tuntia opiskelijoiden ruotsin puhumista ja kirjoittaa siitä muistiinpanoja arviointinsa tueksi, niin kyllä se rasittaa aivoja. Ja kun aivot väsyvät, niin siinä väsyy väistämättä muutenkin. Suullisten kokeiden lisäksi päivä sisälsi englannin kielen opetusta yläkoululaisille ja suunnittelua. Töistä pääsin lähtemään vähän kolmen jälkeen. Ja jos vain tytöt sallivat, niin kotona teen tänään myös töitä: olisi kokeita korjattavana ja aineita arvosteltavina. Jakson vaihtuminenkin lähestyy ja seuraavia kursseja pitäisi vielä vähän viilata suunnitelun osalta.

Kolmen jälkeen hain tytöt päiväkodista, jossa he ovat nyt varahoidossa perhepäivähoitajan lomaillessa. Lasten reippautta kehuttiin taas, eikähän tämä näin kivuttomasti olisi lähtenyt rullaamaan, elleivät tytöt olisi näin sopeutuvaisia. Kyllä, osaan olla kiitollinen siitä! Kun pääsimme kotiin, lähdimme saman tien käyttämään Hillan lenkillä. Pienempi kantoreppuun ja isompi kävellen. Reilun puolen tunnin lenkin jaksoivat tänään. Nyt on syöty iltaruoka, joka tänään onneksi tarvitsi vain lämmittää, seuraavaksi tytöt saavat katsoa Pikku Kakkosta, niin äiti saa tehdä töitä. Nami, nami. 

Illan mittaan Hilla pääsee toki vielä kerran lenkille, kelistä ja perheen ihmisjäsenten jaksamisesta riippuen se on lyhyempi tai pidempi. Onneksi koirakin sopeutuu sen verran.  Tytöt leikkii ja touhuaa, minä hoidan tiskit ja lemmikit, mahdollisesti pesen ja/tai silitän pyykkiä. Jos jaksan ja ehdin, rentoudun hetken lukemalla jotain kirjaa. Ja haaveilen siitä, että ehtisin taas harrastaa ratsastusta. Kun tätä koko palettia pyörittää yksin, niin sille ei oikein tahdo löytyä aikaa siten, että omatunto ei kolkuttelisi. Joten tyydyn harvempiin käynteihin, joksikin aikaa. Lenkkeilyn, joka ei aina kovin kummoisesti sykettä nosta, lisäksi ehdin sentään tehdä lihaskuntotreeniä useita kertoja viikossa. Olen opetellut treenaamaan kotona oman kehon painolla ja kahvakuulan kanssa. Ei se aina kovin monipuolista ole, mutta pitää sentään kuntoa yllä. Salillekin olisi kiva päästä, mutta vielä jonain päivänä! Ehkä?

Iltapala meillä syödään viimeistään kahdeksan maissa. Lapset laitan nukkumaan ennen yhdeksää, tietysti tavanomaisten iltatoimien jälkeen (hampaitten pesu, mahdollinen suihkussa käynti, iltasatu). Joskus käytän itse vielä aikaa silittämiseen tai lukemiseen, mutta usein kieltämättä väsy painaa sen verran, että yhdeksän aikaan kömmin itsekin peiton alle. Tokihan tämä olisi helpompaa, jos olisi kaksi aikuista arkea pyörittämässä, mutta tilanne on mikä on. Tästä otan irti kaiken, minkä saan. Pyrin nauttimaan pienistä arkisista hetkistä. Yli vuoden työttömyyden jälkeen on kuitenkin niin ilo saada taas käydä töissä, joten en valita. :) Kyllä pääsen vielä harrastamaankin ahkerammin. Omasta jaksamisesta pidän kuitenkin huolta, muuten tästä ei tulisi mitään. 

Tällainen on meidän arkipäivä. Viikolla olen töissä, tytöt hoidossa. Viikonloput ovat sitten oma juttunsa. Välillä rentoudumme Hangossa paikallista luontoa ja nähtävyyksiä ihmetellen, välillä olemme Jyväskylässä, siellä lapset saavat nauttia isänsä seurasta ja äiti usein opiskelee sitä englantia. Pidemmillä lomilla pyrimme käymään myös äitini luona Joensuussa, joten kyllä tässä ajokilometrejä kertyy. Eipähän pääse aika käymään pitkäksi! 

Tästä siis töiden pariin, sitten toisten töiden pariin ja kohta jo nukkumaan. Huomenna on taas päivä uus...

Kun on alkuun päästy...

Tiedätkö sen tunteen, kun olet aikonut aloittaa jotain, mutta et vain millään saa aikaiseksi? Minulla oli se tunne tämän blogin suhteen. Tällä kertaa aikomuksen toteuttamisen viivästyminen ei johtunut tavanomaisista pohdinnoistani 'kehtaanko, voinko, olenko tarpeeksi hyvä', vaan toisesta minulle melko tyypillisestä ongelmasta 'löydänkö aikaa'. Sentään tällä kertaa voin päästää itseni pälkähästä ja todeta, että ei sitä aikaa oikeasti ollut. Se on mennyt ihan puhtaasti arjen pyörittämiseen ja omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen. Jälkimmäiseen tosin tämäkin kuuluu: hoidan psyykettäni kirjoittamalla ja kuvittelemalla, että joku lukee. Melkein kuin keskustelisi toisen ihmisen kanssa. Toisen aikuisen. Muuallakin kuin työpaikalla.

Mutta koska tapoihini, huonoihin tapoihini?, kuuluu asioiden (turhankin) syvällinen pohdiskelu, niin toki mietin, onko mitään järkeä kirjoittaa tällaista blogia. Onko siitä mitään hyötyä? Ja hyötyä kenelle? No, onhan minulla syyni. Ajattelin, että ehkä joku toinenkin jossain miettii, olisiko valmis hyppäämään tuntemattomaan. Ehkä joku toinenkin pähkäilee, olisiko muuttuvan paletin pyörittäminen hänelle mahdollista. Jospa se joku saisi tästä rohkeutta kokeilla siipiensä kantavuutta. Minä vietin kesää lasten kanssa äitini luona kotiseudullani Joensuussa. Ympärillä olivat äitini ja iso osa rakkaista ystävistäni, tutut harrastuskuviot, tutut maisemat. Kaikki oli helppoa ja mukavaa. Ainoa puuttuva asia oli työpaikka. Se on aika tärkeä asia kahden lapsen huoltajalle. Olin jo valmistautunut pyrkimään opiskelemaan lisäpätevyyttä avoimeen yliopistoon, kun sitten sain työtarjouksen. Hangosta. Aloittaa pitäisi mahdollisimman pian. Mietin asiaa viikonlopun yli ja päätin sitten lähteä. Ei se ota, jos ei annakaan? Parempi katsoa kuin katua?

Ja täällä sitä nyt ollaan. Kuukauden ajan olen toiminut ruotsin ja englannin kielen lehtorina yläkoulussa ja lukiossa. Tytötkin ovat kohta kuukauden asuneet täällä. Viikolla olen töissä, tytöt hoidossa. Viikonloppuisin olemme välillä Hangossa, välillä Jyväskylässä lasten isän luona. Elokuun lopulla hain myös Jyväskylän avoimeen yliopistoon opiskelemaan englannin kieltä. Minulta löytyy saksan ja ruotsin kielen aineenopettajan pätevyys, mutta kuten moni muukin vastaavalla pätevyydellä varustettu opettaja on huomannut, työnsaanti on nihkeää, jos ei ole englannin pätevyyttä. Ilokseni tulin hyväksytyksi englannin kielen perusopintoihin, joten ensi viikolla alkaa sekin aherrus. Tämän pestin aikana tiedossa on siis paljon työtä, jonkin verran stressiä (sehän on omasta päänupista kiinni, joten lykkyä tykö, sitä tarvitaan), tuhansia ajokilometrejä ja oman ajan kaipuuta. Mutta myös ihan sitä perusarkea kaikuvine nauruineen ja kirvelevine kyyneleineen. 

Siksi kirjoitan tätä. En ole supernainen. En koe olevani erityisen rohkea. Mutta katson eteenpäin valoisin mielin. Osaan kyllä varautua pahimpaan, mutta toivon myös parasta. Ennen kaikkea pyrin muistamaan, mitä kaikkea saan tästä. Tulevat vuodet ovat työntäyteisiä joka tapauksessa, mutta lopputuloksena minulla on lisää työkokemusta, parempi taloudellinen tilanne, ainakin joksikin aikaa, lisää taitoa ja tietoa toimia opettajana. Unohtamatta tietenkään niitä ihania ihmisiä, joita olen tavannut ja tulen tapaamaan tämän matkan aikana, ja kaikkia niitä kokemuksia, joita yhdessä lasten kanssa saamme. Kyllähän nämä asiat painavat vaakakupissa enemmän kuin hetkellinen yksinäisyys tai kaipuu, mitä sitten kulloinkin sattuisi kaipaamaan. Ja kaiken kaikkiaan olen kuitenkin onnellinen. Toki siitä peruspaletista jotain vielä puuttuu, ja sen saavutettuanikin on vielä unelmia, joita kohti pyrkiä. Mutta onhan sekin osa sitä onnea, että on jotain, mitä tavoitella. Ylämäkeen mennään, alamäen jälkeenkin.

"Katse eteen ja suupielet ylöspäin..." Siinähän se tulee oikeastaan tiivistetyksi Elastisen toimesta omakin elämänasenteeni. :) Tsemppiä jokaiselle omiin haasteisiin ja muistakaa välillä nauttiakin!