Tähtäimessä arvosana 10+++

Tänään haluan puhua suorittajista. Tai vielä tarkemmin kaltaisistani ihmisistä, jotka eivät pelkästään suorita, vaan ovat lisäksi myös perfektionisteja ja niitä vahvoja tyttöjä. Haluan puhua tästä aiheesta kolmesta syystä: 1) tämä on itselleni tavallaan terapiaa, kun tunnustan julkisesti nämä "pahat tapani", niin ehkä tämäkin on yksi askel sillä tiellä, että opin olemaan armollisempi itselleni, 2) olen opettajan työssä kohdannut useita kaltaisiani suorittajatyttöjä, joista joillakin tämä on mennyt todella yli ja pahimmillaan heille saattaa puhjeta paniikkihäiriö, toki taustalla on varmasti muutakin, mutta tämä piirre vaikuttaa kyllä melkoisesti, ja 3) voihan olla, että joku toinen kaltaiseni tajuaa, ettei ole yksin, ehkä hänkin oppii antamaan itselleenkin anteeksi.

Suorittaja kokee olevansa hyvä ihminen vain, jos hän saa paljon aikaan. Perfektionismiin taipuvainen suorittaja tähtää kaiken lisäksi kaikessa tekemisessään erinomaiseen suoritukseen. Vielä parempi, jos päästäisiin 10+++:n, joka on oikeastaan sula mahdottomuus. Onhan tästä se hyöty, että saan paljon aikaan siinä ajassa, missä joku toinen vasta miettii toimeen tarttumista, mutta jos aina vaatii itseltään täydellistä suoriutumista, kuluttaa se kyllä melkoisesti voimavaroja täysin turhaankin.

Perfektionisti pyrkii täydellisyyteen, vaikka tietäisi, ettei siihen oikeastaan kukaan pysty. Perfektionisti, joka vaatii ennen kaikkea itseltään täydellisyyttä eikä niinkään välitä siitä, onko kotona joka paikka koko ajan ojennuksessa, ei osaa antaa itselleen pieniäkään virheitä anteeksi. Muistan itse ala-asteajoiltakin tekemiäni "virheitä", jotka edelleen nostattavat harmin tunteita. Mielestäni on ihan hyvä, että osaa vaatiakin itseltään jotain eikä aina mene siitä, missä aita on matalin, mutta ei kukaan voi olla joka asiassa paras. Joskus toivon, että minulle riittäisi edes se, että olen hyvä. Tämä koskee kaikkea mahdollista, jossa voin suorittaa: työssä, harrastuksissa, minulle täysin uusissa jutuissa, urheilussa, ulkonäössä... Se on joskus esteenä tai ainakin hidasteena jonkin asian toteuttamiselle, esimerkiksi sille, voinko tehdä lasteni juhliin kakun, jossa olisi jokin itse tekemäni hahmo koristeena.

Jos perfektionisti tekee virheen, hänen on parasta olla ensimmäinen, joka sen ehtii huomata. Tämä on niin naurettavaa. Piirsin yläkoulun kokeisiin kissoja. Jännitin kamalasti sitä, miten oppilaat reagoivat. Ja kun joku kysyi jotain piirroksista, olin heti selittelemässä, miten tiedän kyllä, että näyttävät vähän hassuilta. Oppilas halusi kehua niitä... Tajusin muuten vasta, että tämän takia suutun niin pahoin, jos apukuski huomauttaa ajamisestani. Aivan kamalaa, jos tein jonkin virheen, enkä edes itse ehtinyt huomauttaa siitä ennen toista! No, nyt kun tajusin tämän, voin ryhtyä toimiin oman käytökseni muuttamiseksi.

Perfektionisti suorittaja, vaikka olisi kuinka vahva tyttö, kaipaa myös kannustusta ja kehuja. Ei se riitä, että tietää itse olevansa hyvä. Varsinkin kouluja vielä käydessään sitä haluaa muiltakin tunnustusta. Varsinkin omilta vanhemmiltaan. Vaikka perheessä olisi muitakin lapsia, jotka eivät pärjäisi ihan niin hyvin, pitäisi myös sitä kympin lasta muistaa kehua. Lapsillekin voi opettaa, että tärkeintä on, että kukin tekee parhaansa. Toiselle 7 on huippusuoritus, toiselle 10. Eikä siinä ole mitään väärää, se ei tee kummastakaan sen huonompaa tai parempaa ihmistä. Tämän toivoisin etenkin kaikkien vanhempien muistavan ja opettavan myös lapsilleen.

Perfektionisti voi vaikuttaa hyvin itsevarmalta, ehkä jopa kovalta ja kylmältä. Ei hän välttämättä ole sitä. Voi ehkä olla vaikea lähestyä ihmistä, joka vaatii itseltään niin paljon. Entä jos hän vaatii samaa muiltakin? Minä sentään olen aina pyrkinyt muistuttamaan myös ystävilleni, että he ovat hyviä, vaikka eivät saavuttaisikaan samanlaisia tuloksia kuin minä. Eikä tämä ole ylimielisyyttä. Ei jokaisen vahvuus ole koulumaailmassa. Omissa ystävissäni on monenlaista suoriutujaa, mutta sydämen sivistys on se tärkein, ja siinä jokainen heistä loistaa. Mutta ehkä kauempaa olen vaikuttanut muulta kuin oikeasti olen. Toivottavasti näin ei ainakaan enää ole.

Minulla on joskus vaikeuksia itseni kanssa. Olen elämääni tyytyväinen, vaikka kaikki palaset eivät olekaan vielä loksahtaneet paikoilleen, mutta oman itseni suhteen tyytyväisyys vaihtelee suuresti. Ihan kaikilta osin. Välillä tämä aiheutti sen, että elämästä tuli yhtä harmaata massaa, ja kadotin positiivisen asenteeni. Nyt olen oppinut jo vähän hölläämään itsenikin suhteen ja olen saanut positiivisuuteni takaisin. Töitä vielä riittää, jotta ymmärtäisin, etteivät muut ajattele, että olen hyvä ihminen vain, jos olen erinomainen suoriutuja. Ja jos sitä kautta lopulta minullekin riittäisi useammin kelpo suoritus. Ja kun katson varsinkin vanhempaa tytärtäni, en voi kuin toivoa, että osaisin kasvattaa hänestä rennomman ja itselleen kiltimmän ihmisen. Sillä Liia on jo osoittanut perfektionistin piirteitä. Hän on ikäisekseen todella lahjakas verbaalisesti ja käden taidoissa. Mutta ei hänelle riitä hyvä, kun pitäisi olla täydellinen. Apua... Siinä, jos missä, on syytä minun muuttaa asennettani. Sehän tarttuu.