Tiedätkö sen tunteen, kun olet aikonut aloittaa jotain, mutta et vain millään saa aikaiseksi? Minulla oli se tunne tämän blogin suhteen. Tällä kertaa aikomuksen toteuttamisen viivästyminen ei johtunut tavanomaisista pohdinnoistani 'kehtaanko, voinko, olenko tarpeeksi hyvä', vaan toisesta minulle melko tyypillisestä ongelmasta 'löydänkö aikaa'. Sentään tällä kertaa voin päästää itseni pälkähästä ja todeta, että ei sitä aikaa oikeasti ollut. Se on mennyt ihan puhtaasti arjen pyörittämiseen ja omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen. Jälkimmäiseen tosin tämäkin kuuluu: hoidan psyykettäni kirjoittamalla ja kuvittelemalla, että joku lukee. Melkein kuin keskustelisi toisen ihmisen kanssa. Toisen aikuisen. Muuallakin kuin työpaikalla.
Mutta koska tapoihini, huonoihin tapoihini?, kuuluu asioiden (turhankin) syvällinen pohdiskelu, niin toki mietin, onko mitään järkeä kirjoittaa tällaista blogia. Onko siitä mitään hyötyä? Ja hyötyä kenelle? No, onhan minulla syyni. Ajattelin, että ehkä joku toinenkin jossain miettii, olisiko valmis hyppäämään tuntemattomaan. Ehkä joku toinenkin pähkäilee, olisiko muuttuvan paletin pyörittäminen hänelle mahdollista. Jospa se joku saisi tästä rohkeutta kokeilla siipiensä kantavuutta. Minä vietin kesää lasten kanssa äitini luona kotiseudullani Joensuussa. Ympärillä olivat äitini ja iso osa rakkaista ystävistäni, tutut harrastuskuviot, tutut maisemat. Kaikki oli helppoa ja mukavaa. Ainoa puuttuva asia oli työpaikka. Se on aika tärkeä asia kahden lapsen huoltajalle. Olin jo valmistautunut pyrkimään opiskelemaan lisäpätevyyttä avoimeen yliopistoon, kun sitten sain työtarjouksen. Hangosta. Aloittaa pitäisi mahdollisimman pian. Mietin asiaa viikonlopun yli ja päätin sitten lähteä. Ei se ota, jos ei annakaan? Parempi katsoa kuin katua?
Ja täällä sitä nyt ollaan. Kuukauden ajan olen toiminut ruotsin ja englannin kielen lehtorina yläkoulussa ja lukiossa. Tytötkin ovat kohta kuukauden asuneet täällä. Viikolla olen töissä, tytöt hoidossa. Viikonloppuisin olemme välillä Hangossa, välillä Jyväskylässä lasten isän luona. Elokuun lopulla hain myös Jyväskylän avoimeen yliopistoon opiskelemaan englannin kieltä. Minulta löytyy saksan ja ruotsin kielen aineenopettajan pätevyys, mutta kuten moni muukin vastaavalla pätevyydellä varustettu opettaja on huomannut, työnsaanti on nihkeää, jos ei ole englannin pätevyyttä. Ilokseni tulin hyväksytyksi englannin kielen perusopintoihin, joten ensi viikolla alkaa sekin aherrus. Tämän pestin aikana tiedossa on siis paljon työtä, jonkin verran stressiä (sehän on omasta päänupista kiinni, joten lykkyä tykö, sitä tarvitaan), tuhansia ajokilometrejä ja oman ajan kaipuuta. Mutta myös ihan sitä perusarkea kaikuvine nauruineen ja kirvelevine kyyneleineen.
Siksi kirjoitan tätä. En ole supernainen. En koe olevani erityisen rohkea. Mutta katson eteenpäin valoisin mielin. Osaan kyllä varautua pahimpaan, mutta toivon myös parasta. Ennen kaikkea pyrin muistamaan, mitä kaikkea saan tästä. Tulevat vuodet ovat työntäyteisiä joka tapauksessa, mutta lopputuloksena minulla on lisää työkokemusta, parempi taloudellinen tilanne, ainakin joksikin aikaa, lisää taitoa ja tietoa toimia opettajana. Unohtamatta tietenkään niitä ihania ihmisiä, joita olen tavannut ja tulen tapaamaan tämän matkan aikana, ja kaikkia niitä kokemuksia, joita yhdessä lasten kanssa saamme. Kyllähän nämä asiat painavat vaakakupissa enemmän kuin hetkellinen yksinäisyys tai kaipuu, mitä sitten kulloinkin sattuisi kaipaamaan. Ja kaiken kaikkiaan olen kuitenkin onnellinen. Toki siitä peruspaletista jotain vielä puuttuu, ja sen saavutettuanikin on vielä unelmia, joita kohti pyrkiä. Mutta onhan sekin osa sitä onnea, että on jotain, mitä tavoitella. Ylämäkeen mennään, alamäen jälkeenkin.
"Katse eteen ja suupielet ylöspäin..." Siinähän se tulee oikeastaan tiivistetyksi Elastisen toimesta omakin elämänasenteeni. :) Tsemppiä jokaiselle omiin haasteisiin ja muistakaa välillä nauttiakin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti