Jos...

Toistunut turhan usein tämän ja viime viikon aikana: näen unta, jossa esiintyy menneisyydestäni joku henkilö tai hahmo tai asia, jonka suhteen olen jossitellut. Kun muistan uneni, alkaa päässäni soida Yö-yhtyeen Sua Muistoistani Pois En Saa. Aarrghh! Ja yritäpä siinä sitten saada se asia pois mielestä. Toki joskus uniin hiipii sellaisia asioita menneisyydestä, joita muistelee mielellään, mutta ei aina. Ei aina.

Jos et ole kertaakaan elämässäsi jossitellut, niin sallinet minun onnitella sinua! Joko osaat elää täysin tässä hetkessä tai sitten sinulla ei ole vain koskaan ollut mitään, mitä tarvitsisi harmitella hetkeäkään. Uskallan väittää, että suurin osa meistä ei kuulu kumpaankaan noista ryhmistä. Suurin osa on edes jonkun kerran päästänyt suustaan tai pohtinut mielessään, jos vain... Edes ohimenevästi. Tiedättehän, sillä tavalla, että sanoo "Hitsi! Jos vain olisin tajunnut tuon vähän aiemmin. No... Eipä sille mitään voi, tulee ehkä uusia tilaisuuksia."

Onko kukaan sanonut teille, että enemmän sitä tulee katumaan asioita, jotka jättää tekemättä, kuin niitä, jotka on tehnyt? Minä muistan kuulleeni sellaista. Aika montakin kertaa. Parempi katsoa kuin katua. Vai kuinka? Mutta tuskinpa se aina pitää paikkansa. Se riippuu ihan siitä, mitä kukin elämässään tekee. Takuulla löytyy monia sellaisia ihmisiä, jotka katuvat jotain, mitä ovat typeryyksissään tehneet. Toiset katuvat sitä, mitä typeryyksissään eivät ole tehneet. Joskus voi olla kyse näkökulman valinnasta: harmittelenko sitä, etten mennyt Ypäjälle opiskelemaan, vai sitä, että menin yliopistoon? 

Monesti sanotaan sitäkin, että jossittelu on turhaa. No jaa. Ehkä siinä tapauksessa, jos ei sitten kuitenkaan tee asialle mitään. Tarvitseeko jossittelu nähdä niin negatiivisena? Sehän on pohdintaa, analysointia. Sen kautta voi päästä eteenpäin. Kyllä voi! Ainakin teoriassa. Meillä opettajillakaan ei näinä päivinä ole kovin hyvä työllisyystilanne. Olemme hyvän ystäväni, myös pätevä opettaja, kanssa pohtineet sitä, olisivatko asiamme paremmin, jos olisimmekin lähteneet opiskelemaan jotain muuta. Koska omakin työllistyminen jatkossa on epävarmaa, niin nämä meidän yhteiset jossittelumme saattavat jossain kohtaa poikia jotain uutta. Pakkohan se on, jos aikoo lapsensa elättää.

Toki olen harmitellut muutakin kuin ammatinvalintaani. Kun puhuin aiemmin noista unista, jotka ovat minua viime aikoina vaivanneet, niin yksi hahmo, joka usein nousee uniini pitkänkin tauon jälkeen, on Sessa. Ihana, rakas Sessa-poni. Sessa oli teini-ikäiselle Tiinalle äärettömän tärkeä, uskon, että meidän kohtaamisemme oli meant to happen. Oli se joltain osin niin satumaista. Eräässä kohtaa elämääni minun olisi ollut mahdollista saada Sessa omaksi, ihan ilmaiseksi. Kuulostaa sadulta, mutta on totista totta. Järkevä nuori opiskelija vain tiesi, tai oletti, että ponin ylläpito olisi liian vaikeaa taloudellisesti, joten jouduin kieltäytymään. Olen jossitellut sitä monta kertaa. Jos olisin omistanut Sessan edes hetken, olisin kokenut jotain sellaista, josta olen haaveillut kauan. Mutta sainhan muutenkin kokea Sessan kanssa unohtumattomia hetkiä. Joten enimmäkseen olen kaikesta siitä kiitollinen. Mutta joskus mietin, mitä jos... Vaikkei siitä mitään hyötyä olekaan. 

Ah. Ihmissuhteet. Jos nyt kerran jossittelemme, niin hoidetaan nyt homma kunnialla loppuun asti, sillä yksi varmaan eniten jossittelua aiheuttava elämän alue on ihmissuhteet. Ai olenko jossitellut niiden suhteen? Jätän vastaamatta. Siitä tiedättekin vastauksen. Ellette ole kovin yksinkertaisia. Mitä ette tietenkään ole, jos kerran luette blogiani. Huomaatteko, yritän johtaa kirjoitukseni sivuraiteille. En onnistunut. Pah.

Niin. Ihmissuhteet. Toki ihmissuhteet on laaja käsite, ja voihan sitä katua vaikka jonkin ystävyyssuhteen katkeamista. Mutta yleensä sitä ensimmäiseksi tulee ajatelleeksi parisuhteita. Eräs parhaista ystävistäni sanoi kerran, että jos kaksi ihmistä on tarkoitettu yhteen, niin he päätyvät yhteen. Joten jos mistään ei koskaan tullut mitään, niin se oli vain tarkoitettu. Paskat. Minä sanon, että kyllä ihmiset ihan itse osaavat sössiä asiansa toisinaan. Ei siihen mitään kohtaloa tarvita. Miettikääpä vaikka itseänne teini-ikäisenä. Olitteko silloin mitä järkevin ja itsevarmin tyyppi? Ja kun elämänkokemuksemme muokkaavat meitä. Ne voivat tehdä meistä myös naurettavan pelokkaita, mitä ihmissuhteisiin tulee. Kyllä siinä voi menettää jonkun sellaisen, jonka olisi elämäänsä tarvinnut. Jonkun, joka olisi voinut olla yksi niistä oikeista, jos ei juuri se. 

Jos jossittelun tielle lähdetään, niin sillä tiellä voi rämpiä vaikka kuinka kauan. Varsinkin jos on yhtä analyyttinen tyyppi kuin minä. Hohhoi. Mutta kaikki jossittelu, jota olen koskaan harrastanut, ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että jos saisin tilaisuuden muuttaa jotain menneisyydestäni, en muuttaisi mitään. Sillä ne kaikki harmittavatkin tapahtumat tai tapahtumatta jääneet asiat ovat johtaneet tähän hetkeen. Ja tässä hetkessä tärkeintä ovat tyttäreni. Mikä tahansa pienikin muutos voisi johtaa siihen, ettei heitä olisikaan. Sitä en voisi ikinä toivoa. Mutta nämä entä jos -ajatukset voivat auttaa minua eteenpäin. Niiden avulla pohdin sitä, mitä todella haluan vielä saavuttaa. Ja mitä olen niiden asioiden eteen valmis tekemään. Kohtalo! Haista paska. Minä olen ohjaksissa.

 

 

Mitä onni on?

TGIF. Pitkältä tuntuva työviikko takana, viikonloppu Hangon maisemissa edessä. Ihanaa sikäli, ettei tarvitse käyttää monta tuntia auton ratin takana, mutta kaikella on kääntöpuolensa. Kun voi ottaa edes vähän rennommin, niin uhkaa tietynlainen alakulo hiipiä mieleen. Kun ei enää tarvitsekaan jaksaa koko ajan touhottaa, vaan voi hetkeksi pysähtyä henkäisemään. Kaipa tämä on raskaan työviikon aiheuttamaa väsymystä pitkälti. Enkä muutenkaan ole parhaimmillani ilta-aikaan. Jos olen alakuloinen, olen sitä yleensä illalla. Aamut tuppaavat sujumaan paremmin. Ei tämä onneksi jokailtaista ole, joten huomenna on taas jo parempi fiilis. Eikähän tässäkään hetkessä kaikki ole päin mäntyä, vaan tässä on paljon hyvääkin. Siksipä ajattelin tällä kertaa höpistä onnellisuudesta ja tyytyväisyydestä. Tiedä vaikka samalla kohentuisi omakin mieliala.

Lasten isän kanssa jonkun kerran keskustelimme haaveistamme ja unelmistamme. Puhuin taas siitä, miten haaveilen omasta talosta maalla. Pari heppaa omassa pihapiirissä olisi toteutunut haave, jota olen elätellyt lapsesta asti. Toinen ei haaveillut mistään, kun hän oli kuulemma tyytyväinen nykytilanteeseen. Näkemyksemme eivät kohdanneet. Minun mielestäni yksi ei sulje pois toista.

Eikö voi olla tyytyväinen nykytilanteeseen ja toivoa silti samalla jotain parempaa? Kyllä muuten voi. Ainakin, jos minulta kysytään. On paljon sellaista, mistä voin omassa elämässäni olla tyytyväinen. Olen juuri nyt koulutustani vastaavassa työssä, minulla on rakkaita lemmikkejä, ihana perhe ja sopivan sekopäiset ystävät, sekä tietenkin kirkkaimpana tähtenä rakkaat tyttöseni. Nämä riittävät tekemään minusta onnellisen. Voisinko silti olla onnellisempi? Kyllä. Olenko tyytyväinen elämääni nyt? Kyllä. Haaveilenko silti vielä jostain muusta? Kyllä.

Jos lähden miettimään asioita, joiden toivoisin tulevaisuudessa olevan paremmin, voisi listaa toki jatkaa loputtomiin. Asun kerrostalossa vuokralla, vaikka haluaisin asua omakotitalossa. Haluaisin tietenkin vakituisen viran, tai vielä mieluummin lyödä läpi kirjailijana (tähän tietysti vaadittaisiin edes yksi julkaistu kirja, mutta pikkujuttuja). Haluaisin, ettei minun tarvitsisi pyörittää koko tätä arkirulettia yksin. En haluaisi mennä iltaisin nukkumaan yksin. Haluaisin ehtiä harrastamaan ratsastusta säännöllisesti, haluaisin ehtiä kuntoilemaan paremmin. Haluaisin nähdä ystäviäni useammin tai saada edes uusia! Haluaisin lottovoiton ja päästä hakemaan oman hepan Ruotsista, mieluiten heti.

Niin. On unelmia ja unelmia. Eikö totta? Osa niistä on sellaisia, joiden uskoo toteutuvan aikanaan ja joihin tietää voivansa itse vaikuttaa. Sitten on niitä, joista tietää, etteivät ne varmaankaan koskaan toteudu. Mutta niiden ihanuus piileekin oikeastaan juuri siinä. Minun mielestäni osa onnellisuutta on se, että on jotain, mistä haaveilla. Sittenkin, vaikka tärkeimmät, oleellisimmat haaveistani saavuttaisin, unelmoisin silti jostakin. Haaveet ovat hyväksi meille, on hyvä olla jotain, mitä tavoitella, vaikka kuinka kaukaista. 

Olen loppujen lopuksi sekä onnellinen että tyytyväinen, vaikka osa palapelin palasista on vielä hukassa. Sillä tärkeää on myös osata arvostaa sitä, mitä ihmisellä jo on. Aina ei tarvitse tavoitella parempaa, joskus paras onkin se vähäisempi, jonka jo omaat. Mutta jos koet, että jotain oleellista puuttuu, voitko jättää sen huomiotta? Minä en voi. Minulle ei ole mikään ongelma olla onnellinen kaikesta siitä, mikä elämässäni on jo hyvin, ja samaan aikaan toivoa, että löydän ne puuttuvat osaset. Yhtä tasapainottelua koko elämä.

Onnellinen on se, jolla on unelmia, joita kohti kurkottaa.

Sallitut tunteet

Kylläpä osaakin tuntua yksinäiseltä, kun on viikon saanut viettää toisen aikuisen seurasta nauttien ja sitten sen toisen pitää lähteä. Vaikka se olisi "vain" oma äiti. Kyllä se vaan on niin, että kun ypöyksin pyörittää tätä palettia ainoina keskustelukumppaneina 4- ja 2-vuotiaat lapset, koira ja kissat, jos ei työelämää lasketa, niin kyllä sitä vaan alkaa kaivata puheseuraa. Jos nyt toki muunkinlaista seuraa. Kuten jota kuta tekemään välillä arkiaskareita, jotta itse saa vähän hengähtää, lukea kirjaa tai ottaa pienet nokoset, jos on sitä sorttia. Itse en ole, mutta olisin voinut olla.

Meillä oli mukava viikko, kun äitini oli lomailemassa Hangossa tämän viikon ajan. Lapset olivat hoidossa muutamana päivänä, kun heillä oli valokuvaus ja halusivat sitten tietysti olla myös kavereidensa kanssa. Mummia vietiin sitten ihmettelemään paikallista luontoa kallioineen ja merinäkymineen. Itse sain verrattain paljon aikaiseksi opintoihini liittyen. Pari kotitenttiä on nyt kirjoituksen osalta loppusuoralla, kun viikko sitten ne olivat vasta valmisteluvaiheessa.

Ja nyt se sitten loppui. Äiti ajeli takaisin Joensuuhun, töihinhän hänenkin on maanantaina taas mentävä. Ja minä ja lapset jäimme kolmistaan Hankoon. Sain viikon verran hengähdystaukoa ja ennen kaikkea kaipaamaani seuraa, joten olo on vähän tyhjä nyt. Huomenna jatkuisi taas arkinen aherrus, enkä suoraan sanottuna ole ihan varma, miten jaksan. Kellojakin siirreltiin vasta, ja vaikka se ei minuun itseeni suuresti vaikuta eikä vanhempaan tyttäreeni, niin nuorempaan kyllä. Kiiran sisäinen kello ei ole vielä ymmärtänyt, että aamulla pitäisi nukkua vähän pidempään. Illalla kyllä onnistuu myöhemmin nukkumaan meno, mutta aamulla Kiira havahtuu aina herätykseeni. Mikä tarkoittaa sitä, etten pääse käyttämään koiraa aamulla pissalla itsekseni enkä saa syödä aamupalaa rauhassa. 

Eihän siinä mitään ongelmaa ollut, kun oli toinen aikuinen talossa, joka saattoi katsoa Kiiraa sillä aikaa, kun käytin koirat ulkona. Mutta entäs nyt? Jos Kiira taas herää aamulla herätykseeni (enkä ole torkuttaja tyyppiä, havahdun nopeasti unesta ja laitan herätyksen mahdollisimman nopeasti pois), joudun pukemaan Kiiran ja ottamaan hänet kantoreppuun, jotta pääsen käyttämään Hildegardin aamupissalla. Sitten minulla on kaveri aamupalapöydässä, joka ei ymmärrä, miksei hänkin saa puuroa. Tytöt kun syövät aamupalan hoidossa. Ehkä tämä tuntuu sinusta pieneltä, mutta minulle aamun rauhalliset hetket ovat todella tärkeitä. Ja jos minun pitää jakaa ne Kiiran kanssa, ei kyse ole menettämistäni rauhallisista hetkistä. Kyse on siitä, että niissä menee silloin paljon enemmän aikaa. Olin jo tottunut tiettyyn rutiiniin. Rutiinit ovat minulle tärkeitä. Plääh.

Nii-in. Huvittaisi vajota hetkeksi itsesääliin. Ja sehän ei tietenkään ole sallittu tunne. Kun eihän se nyt ole hyvä rypeä itsesäälissä. Ja paskat. Itsesääli on tunne siinä missä muutkin. Jos joskus tuntuu siltä, että haluan rypeä itsesäälissä, niin kyllä muuten ryven. Hetken aikaa. Jos jokin tunne tulee, pitää aikuisenkin saada käydä se läpi. Tärkeämpää on se, ettei siihen jää kiinni. Jos nyt hetken aikaa surkuttelen itseäni ja valittelen mielessäni, miten kaikki menee päin mäntyä eikä mikään tule ikinä menemään niin, kuin toivoisin, niin ketä se haittaa? Se itsensä sääliminen kumpuaa kuitenkin yksinäisyydestä ja epätoivosta. Eivät ne ole mukavia tunteita, mutta eiväthän kaikki ole. Ja kun niitä kuitenkin hetken kuuntelee, menevät ne ehkä ohikin. Ei niitäkään kannata padota. Räpistelen siitä suosta kuitenkin pian pinnalle, sillä loppujen lopuksi minulla on asiat hyvin. Tällä hetkellä. Olen yksin, mutta en täysin yksinäinen, sillä onhan minulla tyttäreni. Ja elämä on tällaista nyt, en tiedä, mitä muutoksia siihen joskus tulee. Toivottavasti jotain hyvää osuu vielä minunkin polulleni. Siihen uskoen ja luottaen jatkan eteenpäin. Jos positiivisuuteni väsyy, niin selkärankani ei anna periksi. Älä sinäkään.