Kylläpä osaakin tuntua yksinäiseltä, kun on viikon saanut viettää toisen aikuisen seurasta nauttien ja sitten sen toisen pitää lähteä. Vaikka se olisi "vain" oma äiti. Kyllä se vaan on niin, että kun ypöyksin pyörittää tätä palettia ainoina keskustelukumppaneina 4- ja 2-vuotiaat lapset, koira ja kissat, jos ei työelämää lasketa, niin kyllä sitä vaan alkaa kaivata puheseuraa. Jos nyt toki muunkinlaista seuraa. Kuten jota kuta tekemään välillä arkiaskareita, jotta itse saa vähän hengähtää, lukea kirjaa tai ottaa pienet nokoset, jos on sitä sorttia. Itse en ole, mutta olisin voinut olla.
Meillä oli mukava viikko, kun äitini oli lomailemassa Hangossa tämän viikon ajan. Lapset olivat hoidossa muutamana päivänä, kun heillä oli valokuvaus ja halusivat sitten tietysti olla myös kavereidensa kanssa. Mummia vietiin sitten ihmettelemään paikallista luontoa kallioineen ja merinäkymineen. Itse sain verrattain paljon aikaiseksi opintoihini liittyen. Pari kotitenttiä on nyt kirjoituksen osalta loppusuoralla, kun viikko sitten ne olivat vasta valmisteluvaiheessa.
Ja nyt se sitten loppui. Äiti ajeli takaisin Joensuuhun, töihinhän hänenkin on maanantaina taas mentävä. Ja minä ja lapset jäimme kolmistaan Hankoon. Sain viikon verran hengähdystaukoa ja ennen kaikkea kaipaamaani seuraa, joten olo on vähän tyhjä nyt. Huomenna jatkuisi taas arkinen aherrus, enkä suoraan sanottuna ole ihan varma, miten jaksan. Kellojakin siirreltiin vasta, ja vaikka se ei minuun itseeni suuresti vaikuta eikä vanhempaan tyttäreeni, niin nuorempaan kyllä. Kiiran sisäinen kello ei ole vielä ymmärtänyt, että aamulla pitäisi nukkua vähän pidempään. Illalla kyllä onnistuu myöhemmin nukkumaan meno, mutta aamulla Kiira havahtuu aina herätykseeni. Mikä tarkoittaa sitä, etten pääse käyttämään koiraa aamulla pissalla itsekseni enkä saa syödä aamupalaa rauhassa.
Eihän siinä mitään ongelmaa ollut, kun oli toinen aikuinen talossa, joka saattoi katsoa Kiiraa sillä aikaa, kun käytin koirat ulkona. Mutta entäs nyt? Jos Kiira taas herää aamulla herätykseeni (enkä ole torkuttaja tyyppiä, havahdun nopeasti unesta ja laitan herätyksen mahdollisimman nopeasti pois), joudun pukemaan Kiiran ja ottamaan hänet kantoreppuun, jotta pääsen käyttämään Hildegardin aamupissalla. Sitten minulla on kaveri aamupalapöydässä, joka ei ymmärrä, miksei hänkin saa puuroa. Tytöt kun syövät aamupalan hoidossa. Ehkä tämä tuntuu sinusta pieneltä, mutta minulle aamun rauhalliset hetket ovat todella tärkeitä. Ja jos minun pitää jakaa ne Kiiran kanssa, ei kyse ole menettämistäni rauhallisista hetkistä. Kyse on siitä, että niissä menee silloin paljon enemmän aikaa. Olin jo tottunut tiettyyn rutiiniin. Rutiinit ovat minulle tärkeitä. Plääh.
Nii-in. Huvittaisi vajota hetkeksi itsesääliin. Ja sehän ei tietenkään ole sallittu tunne. Kun eihän se nyt ole hyvä rypeä itsesäälissä. Ja paskat. Itsesääli on tunne siinä missä muutkin. Jos joskus tuntuu siltä, että haluan rypeä itsesäälissä, niin kyllä muuten ryven. Hetken aikaa. Jos jokin tunne tulee, pitää aikuisenkin saada käydä se läpi. Tärkeämpää on se, ettei siihen jää kiinni. Jos nyt hetken aikaa surkuttelen itseäni ja valittelen mielessäni, miten kaikki menee päin mäntyä eikä mikään tule ikinä menemään niin, kuin toivoisin, niin ketä se haittaa? Se itsensä sääliminen kumpuaa kuitenkin yksinäisyydestä ja epätoivosta. Eivät ne ole mukavia tunteita, mutta eiväthän kaikki ole. Ja kun niitä kuitenkin hetken kuuntelee, menevät ne ehkä ohikin. Ei niitäkään kannata padota. Räpistelen siitä suosta kuitenkin pian pinnalle, sillä loppujen lopuksi minulla on asiat hyvin. Tällä hetkellä. Olen yksin, mutta en täysin yksinäinen, sillä onhan minulla tyttäreni. Ja elämä on tällaista nyt, en tiedä, mitä muutoksia siihen joskus tulee. Toivottavasti jotain hyvää osuu vielä minunkin polulleni. Siihen uskoen ja luottaen jatkan eteenpäin. Jos positiivisuuteni väsyy, niin selkärankani ei anna periksi. Älä sinäkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti