Jos...

Toistunut turhan usein tämän ja viime viikon aikana: näen unta, jossa esiintyy menneisyydestäni joku henkilö tai hahmo tai asia, jonka suhteen olen jossitellut. Kun muistan uneni, alkaa päässäni soida Yö-yhtyeen Sua Muistoistani Pois En Saa. Aarrghh! Ja yritäpä siinä sitten saada se asia pois mielestä. Toki joskus uniin hiipii sellaisia asioita menneisyydestä, joita muistelee mielellään, mutta ei aina. Ei aina.

Jos et ole kertaakaan elämässäsi jossitellut, niin sallinet minun onnitella sinua! Joko osaat elää täysin tässä hetkessä tai sitten sinulla ei ole vain koskaan ollut mitään, mitä tarvitsisi harmitella hetkeäkään. Uskallan väittää, että suurin osa meistä ei kuulu kumpaankaan noista ryhmistä. Suurin osa on edes jonkun kerran päästänyt suustaan tai pohtinut mielessään, jos vain... Edes ohimenevästi. Tiedättehän, sillä tavalla, että sanoo "Hitsi! Jos vain olisin tajunnut tuon vähän aiemmin. No... Eipä sille mitään voi, tulee ehkä uusia tilaisuuksia."

Onko kukaan sanonut teille, että enemmän sitä tulee katumaan asioita, jotka jättää tekemättä, kuin niitä, jotka on tehnyt? Minä muistan kuulleeni sellaista. Aika montakin kertaa. Parempi katsoa kuin katua. Vai kuinka? Mutta tuskinpa se aina pitää paikkansa. Se riippuu ihan siitä, mitä kukin elämässään tekee. Takuulla löytyy monia sellaisia ihmisiä, jotka katuvat jotain, mitä ovat typeryyksissään tehneet. Toiset katuvat sitä, mitä typeryyksissään eivät ole tehneet. Joskus voi olla kyse näkökulman valinnasta: harmittelenko sitä, etten mennyt Ypäjälle opiskelemaan, vai sitä, että menin yliopistoon? 

Monesti sanotaan sitäkin, että jossittelu on turhaa. No jaa. Ehkä siinä tapauksessa, jos ei sitten kuitenkaan tee asialle mitään. Tarvitseeko jossittelu nähdä niin negatiivisena? Sehän on pohdintaa, analysointia. Sen kautta voi päästä eteenpäin. Kyllä voi! Ainakin teoriassa. Meillä opettajillakaan ei näinä päivinä ole kovin hyvä työllisyystilanne. Olemme hyvän ystäväni, myös pätevä opettaja, kanssa pohtineet sitä, olisivatko asiamme paremmin, jos olisimmekin lähteneet opiskelemaan jotain muuta. Koska omakin työllistyminen jatkossa on epävarmaa, niin nämä meidän yhteiset jossittelumme saattavat jossain kohtaa poikia jotain uutta. Pakkohan se on, jos aikoo lapsensa elättää.

Toki olen harmitellut muutakin kuin ammatinvalintaani. Kun puhuin aiemmin noista unista, jotka ovat minua viime aikoina vaivanneet, niin yksi hahmo, joka usein nousee uniini pitkänkin tauon jälkeen, on Sessa. Ihana, rakas Sessa-poni. Sessa oli teini-ikäiselle Tiinalle äärettömän tärkeä, uskon, että meidän kohtaamisemme oli meant to happen. Oli se joltain osin niin satumaista. Eräässä kohtaa elämääni minun olisi ollut mahdollista saada Sessa omaksi, ihan ilmaiseksi. Kuulostaa sadulta, mutta on totista totta. Järkevä nuori opiskelija vain tiesi, tai oletti, että ponin ylläpito olisi liian vaikeaa taloudellisesti, joten jouduin kieltäytymään. Olen jossitellut sitä monta kertaa. Jos olisin omistanut Sessan edes hetken, olisin kokenut jotain sellaista, josta olen haaveillut kauan. Mutta sainhan muutenkin kokea Sessan kanssa unohtumattomia hetkiä. Joten enimmäkseen olen kaikesta siitä kiitollinen. Mutta joskus mietin, mitä jos... Vaikkei siitä mitään hyötyä olekaan. 

Ah. Ihmissuhteet. Jos nyt kerran jossittelemme, niin hoidetaan nyt homma kunnialla loppuun asti, sillä yksi varmaan eniten jossittelua aiheuttava elämän alue on ihmissuhteet. Ai olenko jossitellut niiden suhteen? Jätän vastaamatta. Siitä tiedättekin vastauksen. Ellette ole kovin yksinkertaisia. Mitä ette tietenkään ole, jos kerran luette blogiani. Huomaatteko, yritän johtaa kirjoitukseni sivuraiteille. En onnistunut. Pah.

Niin. Ihmissuhteet. Toki ihmissuhteet on laaja käsite, ja voihan sitä katua vaikka jonkin ystävyyssuhteen katkeamista. Mutta yleensä sitä ensimmäiseksi tulee ajatelleeksi parisuhteita. Eräs parhaista ystävistäni sanoi kerran, että jos kaksi ihmistä on tarkoitettu yhteen, niin he päätyvät yhteen. Joten jos mistään ei koskaan tullut mitään, niin se oli vain tarkoitettu. Paskat. Minä sanon, että kyllä ihmiset ihan itse osaavat sössiä asiansa toisinaan. Ei siihen mitään kohtaloa tarvita. Miettikääpä vaikka itseänne teini-ikäisenä. Olitteko silloin mitä järkevin ja itsevarmin tyyppi? Ja kun elämänkokemuksemme muokkaavat meitä. Ne voivat tehdä meistä myös naurettavan pelokkaita, mitä ihmissuhteisiin tulee. Kyllä siinä voi menettää jonkun sellaisen, jonka olisi elämäänsä tarvinnut. Jonkun, joka olisi voinut olla yksi niistä oikeista, jos ei juuri se. 

Jos jossittelun tielle lähdetään, niin sillä tiellä voi rämpiä vaikka kuinka kauan. Varsinkin jos on yhtä analyyttinen tyyppi kuin minä. Hohhoi. Mutta kaikki jossittelu, jota olen koskaan harrastanut, ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että jos saisin tilaisuuden muuttaa jotain menneisyydestäni, en muuttaisi mitään. Sillä ne kaikki harmittavatkin tapahtumat tai tapahtumatta jääneet asiat ovat johtaneet tähän hetkeen. Ja tässä hetkessä tärkeintä ovat tyttäreni. Mikä tahansa pienikin muutos voisi johtaa siihen, ettei heitä olisikaan. Sitä en voisi ikinä toivoa. Mutta nämä entä jos -ajatukset voivat auttaa minua eteenpäin. Niiden avulla pohdin sitä, mitä todella haluan vielä saavuttaa. Ja mitä olen niiden asioiden eteen valmis tekemään. Kohtalo! Haista paska. Minä olen ohjaksissa.