sunnuntai 18. syyskuuta 2016

May I donate some love?

Monet on nyt vetänyt hiljaiseksi nuoren miehen kuolema tämän ilmaistua vastustavansa rasismia. Tämän kuoleman turhuus ja sen sairas puolusteleminen joiltakin tahoilta. Ei voine olla ihmettelemättä, miten maailmaan voi mahtua niin paljon väkivaltaa. Koko planeetta kaipaa niin kipeästi lisää lämpöä ja välittämistä, rakkautta. Aihe, josta kyllä kirjoitetaan paljon lauluja, jota käsitellään runoissa ja romaaneissa, josta haaveillaan, jota tavoitellaan. Jotenkin sitä ei silti tunnu riittävän tämän maailman tarpeisiin vihaa vastaan.

Minun tarkoitukseni ei ole nyt kuitenkaan käsitellä tätä aihetta ihan noin synkkää reittiä kulkien. Koska se kuitenkin liittyy rakkauteen tai pikemminkin sen puutteeseen, välittämisen puutteeseen, en tässä kohtaa voinut olla sitä mainitsematta. Sielua särkee. Minä halusin kuitenkin puhua tänään romanttisesta rakkaudesta, mihin sain syyn toisesta ihmisiä iloksemme mukavammista syistä puhuttaneesta aiheesta: Vain elämää -ohjelmasta. Kuten jo muistutin, niin laulajat laulavat paljon rakkaudesta. Monenkinlaisesta rakkaudesta, mutta varsinkin romanttisesta rakkaudesta. Ja koskapa kyseisessä ohjelmassa aihetta sohaistiin, halusin siihen tarttua.

Perjantaina nähtiin telkkarista Lauri Tähkän päivä. Jossain vaiheessa päivää Mikael Gabriel ruokapöydässä totesi jota kuinkin, että rakkaussuhde hänen mielestään toimii vain sellaisen kumppanin kanssa, joka on omalta alalta tai riittävän läheltä ainakin. Eli muusikkoa voi ymmärtää vain toinen muusikko. Meille, jotka emme noihin muusikoihin lukeudu, tuollainen lausahdus voi vaikuttaa melko ylimieliseltä. "Meidän alamme ja työmme ja elämämme on niin vaikeaa, ettei sitä voi ymmärtää, jos ei ole sitä elänyt." Ei Mikael Gabriel kylläkään mielestäni ylimieliseltä vaikuttanut sitä sanoessaan, mutta jos sanat irrotetaan asiayhteydestään sekä unohdetaan myös tapa, jolla ne lausuttiin, voi ne helposti noinkin ymmärtää. Noh, kyseinen artisti on nuori. Jotenkin minulle tuli mieleen, että ehkä tuo selitys on keino suojella itseä. Jonkinlainen kilpi mahdollisia pettymyksiä vastaan. Kelpo tekosyy, jos suhde ei toimikaan.

Sillä oikeasti, tarvitseeko kokea sama, minkä joku toinen on kokenut, voidakseen ymmärtää? Viitaten ensi alkuun mainitsemaani tapaukseen tarvitseeko itse kokea lapsen menetys voidakseen ymmärtää, mitä Jimin isä käy läpi? Ei, ei tarvitse. Sitä kykyä, jolla moinen onnistuu, kutsutaan empatiaksi. Se on tunnetaito, jota voi myös opetella. Sitä pitäisi varsinkin lapsille opettaa, ja siihenhän useimmat vanhemmat pyrkivätkin ihan jo siinä, kun opettavat lapsensa pyytämään anteeksi ja ymmärtämään tekojensa seuraukset. Jos pystyy ymmärtämään, mitä vanhempi käy läpi, kun se pahin mahdollinen sattuu kohdalle, pystyy varmasti ymmärtämään senkin, millaista on muusikon elämä. Olen itse sitä mieltä, että siihen, että tietää, mitä toinen käy läpi, tarvitaan omakohtaista kokemusta, mutta ymmärtämiseen riittää empatiakyky.

Mikael Gabrielin kommenttiin Lauri Tähkä tuossa jaksossa ei ihan yhtynyt. Ja MG:n puolustukseksi on sanottava, että samanlaista kommentointia aiheeseen liittyen tapahtui myös Vain elämää -ohjelmassa kaudella kolme. Ainakin. :D Tästä pääsemme aiheen käsittelyssäni seuraavaan kohtaan. Lauri Tähkä on nyt, yllättävää kyllä, useammankin lehden kannessa. ;) Pistäydyin tänään illalla kaupassa ja lehtihyllyn ohi kulkiessani huomasin jonkin naistenlehden kannessa otsikon, jossa Lauri Tähkä pohti olevansa vaikea kumppani. Tai sellainen pointti siitä ainakin muistini mukaan välittyi. Kyseistä artikkelia en ole lukenut, joten en voi sanoa juuta enkä jaata siihen, millaisen kuvan Lauri Tähkästä seurustelukumppanina juttu antaa. Sainpahan vain jatkoa tälle aiheelle. Ja tämä oma pohdintani nyt tavallaan liittyy tai se voidaan liittää tuohonkin "voiko ei-muusikon ja muusikon suhde toimia" -tapaukseen.

Vaikea seurustelukumppani. Millainen on vaikea seurustelukumppani? Millainen on helppo? Pitäisikö olla helppo? En minä vaan osaa sanoa. Jotenkin tulee ajatelleeksi, että pitäisikö kumppanin olla sellainen, jonka kanssa elämä on iisii. Mutta kun elämässä on karikoita. Parisuhde on osa elämää, joten siinäkin on karikoita. Minun logiikkani mukaan elämä ei voi olla helppoa joka hetki kenenkään kanssa. Eikä sen pitäisi olla. Kunhan välillä on tyyntäkin. Jos helppoa on se, että toiselle sopii kaikki, mitä keksit pyytää, niin onko toinen silloin vähän lapanen? Haluatko sellaisen? Voin minä sellaisen kyllä neuloa. Voin neuloa sille parinkin. Onko vaikeaa se, jos on ristiriitoja? Jos sopii, niin minä nimittäisin sitä mieluummin haastavaksi. Ja haasteethan voi selvittää. 

Jos parisuhde kohtaa karikoita, niitä hankalia haasteita, on pystyttävä kompromissiin. Jos toinen toistuvasti kieltäytyy joustamasta, onko hän silloin vaikea seurustelukumppani vai suoraan sanottuna vain vaikea ihminen? Jos olet vaikea ihminen, pitäisikö sinun yrittää muuttua? Mainitaan nyt jälleen tuo Vain elämää, mutta sitä ohjelmaa katsoessa olen pohtinut useita kertoja parisuhteita. Myös siltä kantilta, voisiko "taviksen" ja muusikon yhteiselo sujua. Mielestäni samat periaatteet pätevät, olivatpa kumppanit samalta alalta tai eivät. Jos elämäsi on täynnä ennen kumppanin kohtaamista, joudut joka tapauksessa tekemään siihen toiselle tilaa, jos hänet elämääsi haluat. Aivan sama, mitä teet työksesi ja miten kulutat vapaa-aikasi. Ei parisuhdetta voi olla ilman yhteistä aikaa. Mielestäni aika yksinkertaista. Jos et siis ole valmis raivaamaan toiselle pientä koloa tiiviistä elämästäsi, et ole sen toisen arvoinen. 

Minä olen äiti. Minulla on sen lisäksi lemmikkejä. Perheeni on kokenut muutoksia lukumääränsä suhteen. Yhtä on kuitenkin aina riittänyt jaettavaksi: rakkautta. Aika on rajallista, raha on rajallista. Mutta rakkautta, sitä piisaa. Jos jo yhdessä ihmisessä rakkauden määrä voi kasvaa eksponentiaalisesti, miksei sitä riitä maailmalle? Minä voisin raivata elämääni tilaa vielä jolle kulle, jota rakastaa. Jos empatiakykyä voisi lahjoittaa sitä tarvitseville, lahjoittaisin mielelläni. En usko, että silläkään kaivolla on pohjaa. Toisin kuin aivosoluilla. Ne eivät aina tunnu riittävän edes itselleni, kun lapseni ovat imeneet niistä osin. (Ihan varmasti ovat napanuoran kautta käyttäneet aivojanikin ravinnokseen.)


So, may I donate you some love? Rustasin runon tänään, se kertoo kodista ja rakkaudesta. Ehkä se ei lämmitä sinun sydäntäsi, mutta haluanpa jakaa sen silti. Lämpöä ja välittämistä joka suuntaan puhallellen, Tiina.

Tänään punoin taas mieleni näppärillä käsillä
kotia meille, lapsille ja minulle
Kirjailin pihakoivut
pensaat, kukat, syksyn lehdet
Väritin maisemaan valoa ja kirpeyttä
huojuntaa ja huminaa
Kaiken sen, koko pienen maailman
osasin sinne kutoa -
mutta sinua en osannut
sinne kuvittaa
en, vaikka sinne niin kirkkaasti kuulutkin
Oletko sinä haalistuma kankaassa?
Vai sittenkin kuvio, jota siihen ei ole vielä painettu.

 

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Näetkö metsää puilta?

Mikä on parasta syksyssä? Kauniit värit, kirpeät syysaamut, sienet, metsän tuoksu? Koulujen alku? :D Kesä on aivan ihanaa aikaa, sillä minä nautin lämmöstä suuresti. Sikäli kuin sitä Suomeen kesäaikaan suodaan. Kukat, valoisat yöt, se tosiasia, ettei tarvitse turata kenellekään perheenjäsenistä monta vaatekerrosta ulos lähtiessä, uiminen järvessä... Kyllä, kesä kelpaa minulle. Olen silti aina pitänyt myös syksystä. Ehkä se juontaa juurensa kouluajoilta. Kesäloma on kuitenkin pitkä loma, jonka aikana ei välttämättä juurikaan nähnyt kavereita. Ainakaan kaikkia niistä. Siksi koulun alkamista jo odotti: näkee taas kavereita. Ei sillä, ettenkö olisi viihtynyt koulussa ihan hyvin, mutta suurelta osin ystävieni ansiosta kuitenkin.

Syksy on siten merkinnyt minulle positiivista muutosta. Jotkut näkevät sen vain kesän loppuna, minä miellän sen jollain tapaa myös alkuna. On se silti haikeaa aikaa. Syksy on hyvää aikaa haaveiluun, joskus vähän alakuloiseenkin sellaiseen. Minuun iskee syksyisin suunnaton kaipuu kotiin. Tässä tapauksessa koti on paikka, jonka sijainti ei ole vielä tiedossa. Kuinka rakastaisinkaan katsella puusta putoavien lehtien tanssia oman talon ikkunasta. Heilua haravan varressa omalla pihalla. Katsella syysmyrskyä oman talon lämmöstä kaakaomuki hyppysissä. Vielä jonain päivänä, niin lupaan itselleni joka syksy.

Ja koska syksy on saanut minut taas ajattelemaan kotia, "pesän rakentamista", asemiin kaivautumista, olen ajatellut myös vanhempiani. Suhdettani heihin. Mitä osasia heistä heijastuu minusta? Isäni kuoli noin viisi ja puoli vuotta sitten syöpään vähän vajaa kuukausi ennen Liian syntymää. Meillä oli isän kanssa teinivuosinani vähän vaikeat välit. Kaksi samanlaisen temperamentin omaavaa jästipäätä samassa perheessä. Voinette arvata seuraukset. Huutoa puolin ja toisin, syyttäviä sormia, samojen aiheiden toistelua. Eihän se mitään jokapäiväistä ollut, mutta sen verran voimakasta, että muistijäljet ovat pysyviä. Myös äidilläni ja veljilläni.

Koska olen hyvin analyyttinen persoona, huomasin jo melko varhain, että minussa oli paljon samoja piirteitä kuin isässäni. Ne olivat niitä piirteitä, joista en isäni persoonassa pitänyt. Ja koska meillä oli huonoja hetkiä paljon useammin kuin äidin kanssa, kiinnitin toki huolestuneena kovasti huomiota juuri niihin piirteisiin itsessäni. En halunnut tulla sellaiseksi kuin isä. 

Isäni oli hyvä mies, rakasti perhettään ja olisi ollut loppupeleissä valmis tekemään mitä vain minunkin vuokseni. Ja paljon hän tekikin. Hänessä oli kuitenkin myös katkeruutta, joka joskus pääsi esiin pinnan alta ja pisti kovimmin meitä läheisimpiä. Koska minä tarjosin hyvää kaikupohjaa isän tunteiden kuohahtelulle, sain suurimman osan siitä ryöpystä päälleni. Isällä oli univaikeuksia ja monenlaista muutakin vaivaa. Stressaaminen ja vanhojen asioiden pyörittely eivät ainakaan helpottaneet tilannetta. Mutta ei isä osannut enää muuttua. Toivoimme sitä hänen itsensä parhaaksi. Minä en halunnut itse katkeroitua sillä tavalla, joten yritin tulla erilaiseksi kuin isä. Ja niiltä osin olen mielestäni onnistunutkin.

Minussa on omasta mielestäni myös valoisuutta, sillä olen aina ollut pohjimmiltani hymyilevä ja positiivinen persoona. Jokainen meistä heijastelee kuitenkin persoonassaan joitain osia vanhemmistaan tai muista sellaisista ihmisistä, jotka ovat kasvuaikanamme meitä muokanneet, olipa se tarkoituksellista tai ei. Minä olen viime vuosina huomannut, että onnistuessani estämään tai vaimentamaan niitä piirteitä itsessäni, jotka olen isältä perinyt tai oppinut ja joista en isässäni pitänyt, olen onnistunut omaksumaan joitakin äitini piirteitä. Eivätkä nekään ole kaikki niin ihastuttavia. :D Meillä on äitini kanssa muun muassa samanlainen tapa haluta asioiden tapahtuvan heti ja meidän tavallamme. Jos pyydämme jolta kulta apua, pitää sen asian tapahtua sillä siunaaman sekunnilla eikä "kohta!". Jos ei tapahdu, teemme itse. Ja urputamme siitä asianosaiselle niin paljon, että varmasti huomaa! Ihastuttavaa. (Anteeksi äiti, olet rakas silti.)

Siinä sen taas näkee, että kun keskittyy liiaksi yhteen asiaan, moni muu jää huomaamatta. Mutta eihän kukaan voi olla täydellinen. Minulla on silti se samanlainen temperamentti kuin isällä. Mutta myös paljon hyviä piirteitä hänestä. On jollain tapaa lohdullista, että tunnen samanlaista rakkautta maaseutua kohtaan kuin isäni, huolimatta siitä, etten ole koskaan ihan maalla asunut. Ja kuten toinen veljistäni sanoi: isän henki elää minussa. :D Hän viittasi sillä, hmm, toisinaan melko äkkipikaiseen luonteeseeni. Mutta ihan samalla tavalla itsekin kimpaantuvat joskus todella herkästi. Niin!

Ehkä meilläkään ei usein kuultu lausetta "minä rakastan sinua". Mutta kyllä sen tiesi. Sen kuuli isän äänestä esimerkiksi silloin, kun hän ylpeänä esitteli lastensa saavutuksia. Uskon, että isä olisi edelleen meistä ylpeä. Se on lapsille tärkeää. Vaikka nämä olisivat jo aikuisia. Voi isä, jos tietäisit, että minussa loppujen lopuksi on myös sinun rakkautesi rakentamiseen. Ehkä vähän eri muodossa, mutta kuitenkin. :) 

 

torstai 8. syyskuuta 2016

Liukenee veteen

Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, miten paljon helpompaa olisi olla väritön? Sulautua massaan? Tämän kysymyksen ääreltä kirjoitukseni voisi lähteä virtaamaan hyvin moneenkin suuntaan. Ehkä vähän tylsästi haluan pohtia aihetta ääneen ihan yleisesti. Miksi erottuminen koetaan usein niin negatiivisena? Miksi siitä niin usein puhutaan tavoilla, jotka saavat sen vaikuttamaan epätoivottavalta, vaikka ei sitä ainakaan ihan suoraan tarkoitettaisi?

Tulin tätä pohtineeksi tänään useammastakin syystä. Työpaikalla keskustelua käytiin siitä, miten kasvissyöjä saa usein selitellä valintaansa muille esimerkiksi sukulaisen järjestämissä juhlissa. Keskustelu siirtyi siitä (sujuvasti?) kirkkoon kuulumiseen. Toinen varmasti mielipiteitä jakava aihe. Somessa on tällä viikolla pohdittu alkoholiin suhtautumista etenkin lapsiperheissä ja mm. sitä, miten tietty ihmistyyppi jaksaa valittaa ja haukkua toisia sosiaalisen median käyttäjiä sen perusteella, millaisia päivityksiä nämä laittavat. Joitakinhan tuntuu ärsyttävän, olitpa sitten heidän kanssaan samaa tai eri mieltä. ;)

Kelläpä ei jo kouluajoilta olisi kokemuksia siitä, miten tietty porukka pyrkii määrittelemään sen, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Mihin kaikkien pitäisi pyrkiä. Helpointa on, jos et erotu, et hyvässä etkä pahassa. Koulukiusatuiksihan usein päätyvät ne, joita kadehditaan, sekä ne, joiden kimppuun on helppo käydä. Samaa tapahtuu työpaikoillakin, kuten hyvin tiedämme. Jos et sovi kiusaajan määrittelemään muottiin, mukaudu tai kärsi.

Jotkut eivät vaan koskaan opi olemaan tyytyväisiä itseensä. Siitäkö kumpuaa se pakonomainen toisten kiusaaminen? Sekin, jota somessa harrastetaan. Onko sillä oikeasti väliä, jos joku lataa lukuisia selfieitä Facebookin tai Instaan? Onko? Kauniisti ilmaistuna: mitä se sinun persettäsi kaivelee? Jos se sinua kismittää, niin jupise siitä ihan hiljaa itseksesi tai samanhenkisten jupisijoiden kanssa omissa porukoissanne. Vaikka ärsytyksen kohteellanne olisi vahva itsetunto, voivat ikävät kommentit silti satuttaa. Harva pystyy ohittamaan ne täysin ilman tuntemuksia. 

Miksi pitää ottaa henkilökohtaisena loukkauksena se, jos jonkun toisen vakaumus on erilainen kuin sinun? Olipa nyt kyse mistä tahansa asiasta. Yksi syö lihaa, toinen ei. Jos se kasvissyöjä ei tyrkytä sinulle omaa vakaumustaan, miksi sinun tarvitsee tyrkyttää omaasi hänelle? Hänellä on varmasti perustelut omalle valinnalleen, mutta miksi ne kuuluisivat sinulle? On rasittavaa ja turhauttavaa joutua aina toistamaan samoja selityksiä. Inhottavaa joutua puolustuskannalle. Miksi tarvitsee turvautua hyökkäykseen? Jos absolutisti ei saarnaa sinulle alkoholin vaaroista, tarvitseeko sinun toistuvasti hämmästellä hänen valintaansa? Näitä esimerkkejähän riittäisi. 

Jotkut valintamme ovat meille todella tärkeitä. Ovatko ne niin tärkeitä, että jonkun toisen vastakkainen valinta koetaan sen takia uhkana? Se voisi olla tavallaan looginen selitys sille, että hyökätään höykyyttämään toista kärkkäillä kysymyksillä, jotka toisen korvissa toistavat kummasti itseään. Miksi? Minkä takia? Millä perusteella? Mutta miksi??? Toinen mahdollinen syy on, että oma valinta alkaa epäilyttää tai että itsetunto (jälleen kerran) on heikko. Kunpa terveen itsetunnon voisi nauttia purkista. Maailma saattaisi olla hiton paljon parempi paikka.

Omalle kohdalleni on mainitsemistani esimerkeistä osunut useampikin. Koulukiusattuna oleminen, koska en suostunut alistumaan ja mukautumaan. Kummasteleminen ja lokeroiminen, koska en käytä alkoholia. Elämän kolhuissa oma itsetunto on kehittynyt riittävän vahvaksi, jotta minun ei tarvitse tuputtaa omia näkemyksiäni muille. Toisaalta kestän myös niistä keskustelun. Yhden kerran keskusteltuaan ei yleensä tarvitse samaa keskustelua toistaa saman ihmisen kanssa. En ole kuitenkaan täydellinen. Joskus minäkin saatan miettiä, että taas tuo ihminen päivittää noita samankaltaisia päivityksiä. Mutta sitten sanon itselleni, ettei ole minun asiani sanoa, mikä on sopivaa määrä jotakin. Ei ole asteikkoa nelosesta kymppiin, jolla kasi on hyvän määritelmä. Enkä hetkellisen kummasteluni tai jupisemiseni aikana saati jälkeen ole mennyt asianosaiselle mitään sanomaan. Miksi olisin? Jos minulla on idiootin hetkeni, ei siitä tarvitse muiden kärsiä. ;)

Asteikossa on ääripäät. Niiden välille mahtuu pajon elämää. Tarvitseeko kaiken liueta veteen jälkiä jättämättä? Kuulostaa turhan mauttomalta elämältä minusta.