Mikä on parasta syksyssä? Kauniit värit, kirpeät syysaamut, sienet, metsän tuoksu? Koulujen alku? :D Kesä on aivan ihanaa aikaa, sillä minä nautin lämmöstä suuresti. Sikäli kuin sitä Suomeen kesäaikaan suodaan. Kukat, valoisat yöt, se tosiasia, ettei tarvitse turata kenellekään perheenjäsenistä monta vaatekerrosta ulos lähtiessä, uiminen järvessä... Kyllä, kesä kelpaa minulle. Olen silti aina pitänyt myös syksystä. Ehkä se juontaa juurensa kouluajoilta. Kesäloma on kuitenkin pitkä loma, jonka aikana ei välttämättä juurikaan nähnyt kavereita. Ainakaan kaikkia niistä. Siksi koulun alkamista jo odotti: näkee taas kavereita. Ei sillä, ettenkö olisi viihtynyt koulussa ihan hyvin, mutta suurelta osin ystävieni ansiosta kuitenkin.
Syksy on siten merkinnyt minulle positiivista muutosta. Jotkut näkevät sen vain kesän loppuna, minä miellän sen jollain tapaa myös alkuna. On se silti haikeaa aikaa. Syksy on hyvää aikaa haaveiluun, joskus vähän alakuloiseenkin sellaiseen. Minuun iskee syksyisin suunnaton kaipuu kotiin. Tässä tapauksessa koti on paikka, jonka sijainti ei ole vielä tiedossa. Kuinka rakastaisinkaan katsella puusta putoavien lehtien tanssia oman talon ikkunasta. Heilua haravan varressa omalla pihalla. Katsella syysmyrskyä oman talon lämmöstä kaakaomuki hyppysissä. Vielä jonain päivänä, niin lupaan itselleni joka syksy.
Ja koska syksy on saanut minut taas ajattelemaan kotia, "pesän rakentamista", asemiin kaivautumista, olen ajatellut myös vanhempiani. Suhdettani heihin. Mitä osasia heistä heijastuu minusta? Isäni kuoli noin viisi ja puoli vuotta sitten syöpään vähän vajaa kuukausi ennen Liian syntymää. Meillä oli isän kanssa teinivuosinani vähän vaikeat välit. Kaksi samanlaisen temperamentin omaavaa jästipäätä samassa perheessä. Voinette arvata seuraukset. Huutoa puolin ja toisin, syyttäviä sormia, samojen aiheiden toistelua. Eihän se mitään jokapäiväistä ollut, mutta sen verran voimakasta, että muistijäljet ovat pysyviä. Myös äidilläni ja veljilläni.
Koska olen hyvin analyyttinen persoona, huomasin jo melko varhain, että minussa oli paljon samoja piirteitä kuin isässäni. Ne olivat niitä piirteitä, joista en isäni persoonassa pitänyt. Ja koska meillä oli huonoja hetkiä paljon useammin kuin äidin kanssa, kiinnitin toki huolestuneena kovasti huomiota juuri niihin piirteisiin itsessäni. En halunnut tulla sellaiseksi kuin isä.
Isäni oli hyvä mies, rakasti perhettään ja olisi ollut loppupeleissä valmis tekemään mitä vain minunkin vuokseni. Ja paljon hän tekikin. Hänessä oli kuitenkin myös katkeruutta, joka joskus pääsi esiin pinnan alta ja pisti kovimmin meitä läheisimpiä. Koska minä tarjosin hyvää kaikupohjaa isän tunteiden kuohahtelulle, sain suurimman osan siitä ryöpystä päälleni. Isällä oli univaikeuksia ja monenlaista muutakin vaivaa. Stressaaminen ja vanhojen asioiden pyörittely eivät ainakaan helpottaneet tilannetta. Mutta ei isä osannut enää muuttua. Toivoimme sitä hänen itsensä parhaaksi. Minä en halunnut itse katkeroitua sillä tavalla, joten yritin tulla erilaiseksi kuin isä. Ja niiltä osin olen mielestäni onnistunutkin.
Minussa on omasta mielestäni myös valoisuutta, sillä olen aina ollut pohjimmiltani hymyilevä ja positiivinen persoona. Jokainen meistä heijastelee kuitenkin persoonassaan joitain osia vanhemmistaan tai muista sellaisista ihmisistä, jotka ovat kasvuaikanamme meitä muokanneet, olipa se tarkoituksellista tai ei. Minä olen viime vuosina huomannut, että onnistuessani estämään tai vaimentamaan niitä piirteitä itsessäni, jotka olen isältä perinyt tai oppinut ja joista en isässäni pitänyt, olen onnistunut omaksumaan joitakin äitini piirteitä. Eivätkä nekään ole kaikki niin ihastuttavia. :D Meillä on äitini kanssa muun muassa samanlainen tapa haluta asioiden tapahtuvan heti ja meidän tavallamme. Jos pyydämme jolta kulta apua, pitää sen asian tapahtua sillä siunaaman sekunnilla eikä "kohta!". Jos ei tapahdu, teemme itse. Ja urputamme siitä asianosaiselle niin paljon, että varmasti huomaa! Ihastuttavaa. (Anteeksi äiti, olet rakas silti.)
Siinä sen taas näkee, että kun keskittyy liiaksi yhteen asiaan, moni muu jää huomaamatta. Mutta eihän kukaan voi olla täydellinen. Minulla on silti se samanlainen temperamentti kuin isällä. Mutta myös paljon hyviä piirteitä hänestä. On jollain tapaa lohdullista, että tunnen samanlaista rakkautta maaseutua kohtaan kuin isäni, huolimatta siitä, etten ole koskaan ihan maalla asunut. Ja kuten toinen veljistäni sanoi: isän henki elää minussa. :D Hän viittasi sillä, hmm, toisinaan melko äkkipikaiseen luonteeseeni. Mutta ihan samalla tavalla itsekin kimpaantuvat joskus todella herkästi. Niin!
Ehkä meilläkään ei usein kuultu lausetta "minä rakastan sinua". Mutta kyllä sen tiesi. Sen kuuli isän äänestä esimerkiksi silloin, kun hän ylpeänä esitteli lastensa saavutuksia. Uskon, että isä olisi edelleen meistä ylpeä. Se on lapsille tärkeää. Vaikka nämä olisivat jo aikuisia. Voi isä, jos tietäisit, että minussa loppujen lopuksi on myös sinun rakkautesi rakentamiseen. Ehkä vähän eri muodossa, mutta kuitenkin. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti