Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, miten paljon helpompaa olisi olla väritön? Sulautua massaan? Tämän kysymyksen ääreltä kirjoitukseni voisi lähteä virtaamaan hyvin moneenkin suuntaan. Ehkä vähän tylsästi haluan pohtia aihetta ääneen ihan yleisesti. Miksi erottuminen koetaan usein niin negatiivisena? Miksi siitä niin usein puhutaan tavoilla, jotka saavat sen vaikuttamaan epätoivottavalta, vaikka ei sitä ainakaan ihan suoraan tarkoitettaisi?
Tulin tätä pohtineeksi tänään useammastakin syystä. Työpaikalla keskustelua käytiin siitä, miten kasvissyöjä saa usein selitellä valintaansa muille esimerkiksi sukulaisen järjestämissä juhlissa. Keskustelu siirtyi siitä (sujuvasti?) kirkkoon kuulumiseen. Toinen varmasti mielipiteitä jakava aihe. Somessa on tällä viikolla pohdittu alkoholiin suhtautumista etenkin lapsiperheissä ja mm. sitä, miten tietty ihmistyyppi jaksaa valittaa ja haukkua toisia sosiaalisen median käyttäjiä sen perusteella, millaisia päivityksiä nämä laittavat. Joitakinhan tuntuu ärsyttävän, olitpa sitten heidän kanssaan samaa tai eri mieltä. ;)
Kelläpä ei jo kouluajoilta olisi kokemuksia siitä, miten tietty porukka pyrkii määrittelemään sen, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Mihin kaikkien pitäisi pyrkiä. Helpointa on, jos et erotu, et hyvässä etkä pahassa. Koulukiusatuiksihan usein päätyvät ne, joita kadehditaan, sekä ne, joiden kimppuun on helppo käydä. Samaa tapahtuu työpaikoillakin, kuten hyvin tiedämme. Jos et sovi kiusaajan määrittelemään muottiin, mukaudu tai kärsi.
Jotkut eivät vaan koskaan opi olemaan tyytyväisiä itseensä. Siitäkö kumpuaa se pakonomainen toisten kiusaaminen? Sekin, jota somessa harrastetaan. Onko sillä oikeasti väliä, jos joku lataa lukuisia selfieitä Facebookin tai Instaan? Onko? Kauniisti ilmaistuna: mitä se sinun persettäsi kaivelee? Jos se sinua kismittää, niin jupise siitä ihan hiljaa itseksesi tai samanhenkisten jupisijoiden kanssa omissa porukoissanne. Vaikka ärsytyksen kohteellanne olisi vahva itsetunto, voivat ikävät kommentit silti satuttaa. Harva pystyy ohittamaan ne täysin ilman tuntemuksia.
Miksi pitää ottaa henkilökohtaisena loukkauksena se, jos jonkun toisen vakaumus on erilainen kuin sinun? Olipa nyt kyse mistä tahansa asiasta. Yksi syö lihaa, toinen ei. Jos se kasvissyöjä ei tyrkytä sinulle omaa vakaumustaan, miksi sinun tarvitsee tyrkyttää omaasi hänelle? Hänellä on varmasti perustelut omalle valinnalleen, mutta miksi ne kuuluisivat sinulle? On rasittavaa ja turhauttavaa joutua aina toistamaan samoja selityksiä. Inhottavaa joutua puolustuskannalle. Miksi tarvitsee turvautua hyökkäykseen? Jos absolutisti ei saarnaa sinulle alkoholin vaaroista, tarvitseeko sinun toistuvasti hämmästellä hänen valintaansa? Näitä esimerkkejähän riittäisi.
Jotkut valintamme ovat meille todella tärkeitä. Ovatko ne niin tärkeitä, että jonkun toisen vastakkainen valinta koetaan sen takia uhkana? Se voisi olla tavallaan looginen selitys sille, että hyökätään höykyyttämään toista kärkkäillä kysymyksillä, jotka toisen korvissa toistavat kummasti itseään. Miksi? Minkä takia? Millä perusteella? Mutta miksi??? Toinen mahdollinen syy on, että oma valinta alkaa epäilyttää tai että itsetunto (jälleen kerran) on heikko. Kunpa terveen itsetunnon voisi nauttia purkista. Maailma saattaisi olla hiton paljon parempi paikka.
Omalle kohdalleni on mainitsemistani esimerkeistä osunut useampikin. Koulukiusattuna oleminen, koska en suostunut alistumaan ja mukautumaan. Kummasteleminen ja lokeroiminen, koska en käytä alkoholia. Elämän kolhuissa oma itsetunto on kehittynyt riittävän vahvaksi, jotta minun ei tarvitse tuputtaa omia näkemyksiäni muille. Toisaalta kestän myös niistä keskustelun. Yhden kerran keskusteltuaan ei yleensä tarvitse samaa keskustelua toistaa saman ihmisen kanssa. En ole kuitenkaan täydellinen. Joskus minäkin saatan miettiä, että taas tuo ihminen päivittää noita samankaltaisia päivityksiä. Mutta sitten sanon itselleni, ettei ole minun asiani sanoa, mikä on sopivaa määrä jotakin. Ei ole asteikkoa nelosesta kymppiin, jolla kasi on hyvän määritelmä. Enkä hetkellisen kummasteluni tai jupisemiseni aikana saati jälkeen ole mennyt asianosaiselle mitään sanomaan. Miksi olisin? Jos minulla on idiootin hetkeni, ei siitä tarvitse muiden kärsiä. ;)
Asteikossa on ääripäät. Niiden välille mahtuu pajon elämää. Tarvitseeko kaiken liueta veteen jälkiä jättämättä? Kuulostaa turhan mauttomalta elämältä minusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti