Jos pää hidastaisit vähän tahtia...

Mielenkiintoinen viikko. Kaikennäköistä on tullut pohdittua, jotain tehtyäkin, monenlaista sähellettyä. Kohtalaisen moni asia on jäänyt tekemättäkin, mutta selkeästikään ei mitään elintärkeää, joten antaa olla. En ole vielä ihan varma, mikä tämän tekstin tarkoitus on, tai mistä tulen loppujen lopuksi puhuneeksi, mutta jotain halusin nyt kuitenkin saada ulos itsestäni. Hyvässä vai pahassa? Katsotaan.

Viikko on tosiaan ollut vähän outo. Toki lasten puuttuminen tekee päivistä hyvin erilaisia. Nukkunut olen kyllä joka yö varsin hyvin, mikä on ollut todella, todella ihanaa. Lenkkeily ei ole ihan toivotulla tavalla kiinnostanut, mutta jospa olin kuitenkin enemmän sen laiskottelun tarpeessa. Ensi viikko on kuitenkin lomaviikko, sitten ennättää urheilla. Tunteetkin ovat heitelleet melko lailla. Hieno esimerkki siitä on, kun eräänä aamuna istuin keittiön pöydän ääressä ja netistä jotain artikkelia luin tai katsoin jotain videota (kuka näitä muistaa?), joka sai herkistymään (se käy minun tapauksessani hyvin helposti). Ääni, joka minusta lähti, kun pikkuitku nousi kuristamaan kurkkua samaan aikaan kun yritin estää yskimistä (tms.), oli niin huvittava, että repesin seuraavaksi nauramaan. :D Melko jyrkkä mutka tuolla vuoristoradalla. Mutta on se hyvä, että osaa nauraa itselleen! (Ja kyllä, minä olen sitä tyyppiä, joka saattaa jopa jonkin mainoksen takia pyyhkiä silmäkulmiaan. Ei sille vaan voi mitään. ;) )

Viime lauantain veso-pajassa tuli aika voimakas deja vu -kokemus. Ihan kuin olisin nähnyt saman asian unessa. Tänään tuli todella voimakas vastaava kokemus työpäivän aikana opehuoneessa. Hrr... Tunne siitä, että on elänyt sen hetken jo kertaalleen, oli niin vahva, että ihan puistatti. Jännä ilmiö tuo deja vu. En ole noin voimakkaasti moista kokenut vuosikausiin. Kieltämättä tulin pohtineeksi, mistä se johtuu. En vain osaa olla pohtimatta.

Jonkinlainen flunssa taitaa tehdä tuloaan. Alkuviikosta tuntui kurkku olevan kipeytymässä, mutta se meni ohi. Aika herkästi on paleltanut, mutta sekin on ollut aina hetkellistä. Ja onhan tuo lämpötilakin ollut aika matalissa lukemissa nyt. Tänään sitten alkuillasta alkoi tuntua kurkussa kummalliselta, niin kuin siellä olisi joku möykky. En tiedä, mikä sitten sai epäilemään syöpää. Järjen kai pitäisi sanoa, että eiköhän se todennäköisemmin liity flunssaan. Kun ei ole kyseinen imusolmuke ollut aiemmin turvoksissa, eikä nytkään juurikaan ole tai tunnusteltaessa en tunne juurikaan eroa. Se vain tuntuu vähän oudolta. 

Tai no, kai minä tiedän, miksi sitä tuli edes ajatelleeksi. Isäni kuoli syöpään vain kuukautta ennen esikoistyttäreni syntymää. Se oli järkytys, kun emmehän me olleet koko sairaudesta tienneet vuottakaan. Se tuntui ja tuntuu niin epäreilulta. Miksi isä, miksi juuri silloin? Muistan erään serkkuni kysyneen minulta silloin miten voin. Sanoin, että tuntuu niin epäreilulta. Hän siihen totesi jotenkin niin, että eiköhän se tunne mene ohi ja että isäni sieltä pilven reunalta nyt katselee. Haluan uskoa, että niin hän katseleekin sieltä meitä. Näkee lapsenlapsensa, on ylpeä meistä. Mutta ei se edelleenkään tunnu reilulta. Ei se koskaan tule tuntumaan reilulta. Mitä reilua siinä voisi olla? Toki minä olen sen asian silti hyväksynyt, koska eihän sille mitään voi. En halua pilata omaa loppuelämääni sillä, että murehtisin sitä. Jonkinlaisen varjon se silti heittää ylleni.

Isän kuoleman jälkeen lähes jokaista poikkeavaa tuntemusta on pohtinut siltä kannalta, voiko se johtua syövästä. Kun rintoja on aristanut, sitä on pohtinut, onko tämä sitä normaalia kuukautiskiertoon kuuluvaa aristamista vai merkki rintasyövästä. Joo, se tuntuu molemmissa samalla tavalla, mutta kyhmyjä ei tunnu. Onko se hyvä vai helkkarin huono merkki? Nyt särkee päätä näin kovaa eikä se tahdo hellittää. Onko minulla kasvain vai onko kyse migreenistä tai ihan vain lihasjännityksestä aiheutuvasta päänsärystä? Apua, imusolmuke tuntuu vähän turvonneelta. Onko se imusolmukesyöpä vai flunssaan liittyvää? Voisiko joku lääkäri tutkia minut ihan läpikotaisin ja kertoa, onko minulla jokin syöpä?!?

En varmasti ole ainoa, joka pohtii tällaisia kohdattuaan läheisensä syöpään sairastumisen. On varmasti monia muitakin sairauksia, joiden osalta pohtii monenlaista ja tarkkailee omaa kehoaan ja etsii merkkejä mahdollisista oireista. Minulla on hemmetin vilkas mielikuvitus. Yleensä siitä on iloa, mutta enpä kyllä haluaisi pyöritellä päässäni niitä ajatuksia, joita siellä tänään pyöri. Mitä tekisin, jos nyt paljastuisikin, että minulla on syöpä? Jos voisin kuolla ihan piakkoin? Viettäisin lasteni kanssa niin paljon ihania hetkiä kuin mahdollista. Kuvaisin heille videoita, joilla äiti näkyisi vielä hyväkuntoisena ja iloisena (onnistuisin kyllä). Yrittäisin jättää heille jotain, jonka avulla muistaisivat minut. Sillä lohduttomin ajatus oli, että jos kuolisin vaikka vuoden sisään, mitä he minusta muistaisivat kasvettuaan? Kiira on vasta kolme. Hän ei todennäköisesti muistaisi minua ollenkaan. Liiallakin olisi vain hämäriä muistikuvia. Pitäisikö joku minun muistoani elossa heille?

Kuivaan kyyneleeni t-paidan helmaan. Hengitän. Sisään. Ulos. Sisään. Ulos. 

Olen vielä tässä. Tämän hetkisten tietojeni mukaan olen tervekin. Lapseni ovat elossa ja terveitä. Kävin tänä iltana jopa Hillan kanssa ihan kunnon lenkin. Aurinko oli jo painunut mailleen ja katuvalot leikkasivat pimeää. Minä hymyilin. Tuntui niin hyvältä. Jos tarvitsee, niin suuntaan lääkäriin tuon imusolmukkeen takia. Mutta en ryhdy murehtimaan etukäteen asioita "varmuuden vuoksi". Kukaan ei tiedä, kuinka paljon sitä aikaa on vielä jäljellä. Kaikenlaista voi sattua. Elettävä kuitenkin on. Minun on järjestettävä ajatuksilleni muuta toimintaa, jotta eivät pelottele sydäntäni pysähdyksiin.

Loma on kohta. Kestä nyt huomiseen asti. Sitten äidin luokse, äiti on paras. Puusaunan löylyistä nauttimaan kerran ilman lapsosia. Lauantaina näkee taas tyttöset. Ne parhaat maailmassa. Täyttä elämää.

Samaa vanhaa samaa vanhaa?

Viikko vielä töitä ennen syyslomaa. Kyllä se loma tuntuu tulevan sopivaan saumaan. Eipä se loma koskaan huonoon kohtaan taida tulla, ainakaan omasta mielestä. :D Syksy on ollut kuitenkin aika raskas, joten on mukava hypätä kokonaiseksi viikoksi pois tästä oravanpyörästä. Sillä siltä tämä on kieltämättä välillä tuntunut. Tässä sitä vaan koneiston osana toimii, kun ei muutakaan voi. Kuinkahan monta kertaa olen pohtinut, onko tässä mitään hemmetin järkeä? Mutta sitkeästi päivä kerrallaan. "Kyllä se vielä iloksi muuttuu."

Mikä tässä arjessa nyt sitten on taas niin raskasta? Kaikki, ei mikään. En tiedä. Ajan hupeneminen. Se vain valuu kuin hiekka sormien välistä, en voi pysäyttää sitä. Ja kun se kerran on käsistä päässyt, en voi enää muuttaa sitä mitenkään. Aika on niin arvokasta. Haluaisin nauttia näistä vuosista nyt, kun lapset ovat vielä pieniä. Kun heidät saa syliin, saa halia ja pussailla. Silti olen monesti pinna kireällä, tiuskin ja hoputan ja sitten pyytelen taas anteeksi. Joka päivä päätän aina, että tänään en hermostu. Joka toinen päivä siinä epäonnistun. Pitäisi kai antaa itselleen pisteitä edes siitä, että yritän. Aina ei voi onnistua.

Aikaa ei vain ole. Se tässä rassaa eniten. Kun työmatkaa on puoli tuntia suuntaansa, pidentää se työpäivää kummasti. Kotiin tultua on kuitenkin aina hoitaa samat asiat: ruokkia lapset, koira ja kissat, lenkkeilyttää koira, todennäköisesti tiskatakin, illan päätteeksi hoitaa iltapala ja iltatoimet, jotta saisi lapset edes melkein ajoissa nukkumaan. Ei siinä useinkaan muuta ehdi. Töitä on kuitenkin välillä pakko tehdä kotonakin ja opinnoista on kotitehtäviä. Johonkin väliin yrittää ehtiä edes pienen lihaskuntotreenin tehdä, jotta jaksaisi paremmin. Liikunnan vähäisempi määrä on jo vaikuttanut epäedullisesti nukkumiseeni. Siinä se oravanpyörä. Olen väsynyt, en nuku hyvin, joten olen entistä väsyneempi.

Yritän räpistellä itseni ulos tästä noidankehästä. Onneksi lapsetkin innostuvat pienistä jumppatuokioista, joten siinä on meille yhteistä tekemistä. Yhteistä aikaa. Samalla saa itse hoidettua kuntoaan ja jaksamistaan. Joka ilta luen heille iltasadun, ehkä päivän paras hetki. Pienet uniset tyttöset molemmin puolin minua. Ja onneksi on nuo karvakaverit. Sirun hellään hurinaan on hyvä nukahtaa. Iida nukkuu joka yö jaloissani ja Hilla hyppää kainaloon, jos herään yöllä. 

Nyt tyttäret ovat jo lomanvietossa Pohjanmaalla. Minä poden ikävää yksin täällä Savonlinnassa. Tällainen ikävä on sentään mukavaa: minulla on, mitä ikävöidä. Asiat voisivat olla pajon huonomminkin. Koti on aika hiljainen, mutta kun minun ei tarvitse huolehtia kuin itsestäni, jää enemmän aikaa itsestäni huolehtimiseen. Jos tytöt olisivat täällä, en olisi voinut lähteä Hillan kanssa vajaan parin tunnin lenkille. Se teki tänään kyllä hyvää. 

Vaikka olen ehkä vielä väsyneempi kuin vuosi sitten, sikäli kuin se on mahdollista, olen toisaalta myös päättäväisempi tulevaisuuden suhteen. Viime vuoden tunnuin olevan jotenkin tuuliajolla, ja vaikka olen yhä paljolti hukassa, niin sentään joltain osin etenen topakammin kohti unelmiani. Jos käykin niin, että olen aina vain tässä yksin ohjaamassa tätä venettä, niin kyllä minä edes sen oman kodin järjestän itselleni ja lapsilleni! 

Kyllä minä vielä sen paikkani maailmassa löydän. Jossain on sellainen minun mentävä kolo, johon sovin, kuin olisin aina ollut osa sitä. Sen ainakin tiedän, että metsä, luonto ja siellä liikkuminen ovat minulle elintärkeitä. Siellä en vain voi olla hymyilemättä. Se on minun elementtini. Ehkä se on lastenikin elementti. Ainakin viihdymme siellä kaikki.

Ja jos tämän oravanpyörän vauhti kiihtyy liikaa, enkä vain pysy sen tahdissa kaatuilematta persaukselleni, hyppään siitä pois. Mutta vielä jaksan räpistellä eteenpäin, joskus jopa hymyillen!

 

You bag of nothingness!

Tänään Tiinaa vituttaa. On vituttanut ennenkin, ja sama aihekin, mutta nyt aion siitä avautua. Jumalauta. Aion kyllä silti puhua aiheesta ihan siististi, jatkuva kirosanojen käyttö ei kuulu tapoihini, ainakaan kirjoittaessa. Puheessani niitä esiintyy joskus useita (kymmeniä) peräkkäin, jos jokin ei vain ota sujuakseen. Esimerkiksi auton polttimon vaihto. Siinä verbaalinen antini voi koostua hyvinkin pitkälti niin sanotusti suomen kielen kauneimmista sanoista.

Mutta se pohjustuksesta. Asiaan. Tässä teille minua ärsyttänyt kuva:

Noin. Minua kiukuttava osuus tuossa on tuo monesti kuultu "Joka ei osaa, se opettaa." -osuus. Toki tässä tekstissä tärkein lienee tuo kursivoitu sana, eli päättäjät tuntuvat liian usein olevan niitä, joilla ei ole asiasta oikeasti mitään hajua. Mutta että korventaa silti. Muistakin ammateista on viime aikoina avauduttu somessa (mm. eläinrekan kuljettaja), ja koskapa olen monesti ajatellut, että pitäisi tästä opettajien arvostuksen puutteesta puhua, niin nyt puhun. Ehkä joku tästäkin voi mielensä pahoittaa ja suivaantua, hui kauhistus, olla vaikka eri mieltä, mutta sanon silti. En tarkoita kenenkään mieltä pahoittaa, mutta kerron asiat niin, kuin minä ne näen. Ja moni kolleega jakaa varmasti ainakin suuren osan näistä ajatuksista. Joten seuraa, mitä seuraa, nyt totean muutaman "faktan".

Opettaja oli joskus varsin arvostettu ammatti. Sittemmin opettajan työ on kokenut melkoisia muutoksia. Toki monet muutoksista ovat olleet paikallaan, kuten se, ettei oppilaita enää seisoteta nurkassa häpeämässä tai lyödä näpeille karttakepillä. Mutta kun oppilaat tietävät (tai kuvittelevat tietävänsä) liiankin hyvin oikeutensa unohtaen samalla opettajan oikeudet ja omat velvollisuutensa, on opettaja melko kädetön puuttumaan juuri mihinkään. Auktoriteettia on murennettu eikä opettajalla ole kovinkaan kummoisia keinoja käytössään. Aika hyvin homma silti yleensä toimii, mutta...

En nopeasti onnistunut löytämään sitä hyvin osuvaa kuvaa, joka esittää ytimekkäästi opettajan työn arvostuksen muuttumisen. Kuvassa ennen-puolella näkyy, kuinka vanhemmat ovat opettajan kanssa ihmettelemässä, miksi oppilas sai huonon arvosanan ja vaativat oppilaalta selitystä. Nykyään-puolella vanhemmat vaativat opettajaa selittämään saman asian. On paljon vanhempia, joihin tämä ei tokikaan päde, mutta liian paljon niitä, joihin pätee.

Moni asia murentaa opettajan arvovaltaa oppilaiden silmissä, mutta mikään ei vaikuta tehokkaammin kuin vanhempien osoittama arvostuksen puute. Sananparret kuten tuo "Joka ei osaa, se opettaa." vähättelevät opettajan työtä. Selittäkääpä minulle, miten voit opettaa jolle kulle vaikkapa matematiikan saloja, jos et osaa itsekään? Aineenopettajat ovat asiantuntijoita omassa aineessaan, toki osa parempia, osa vähän heikompia, mutta milläpä alalla näin ei olisi? Sen lisäksi opettaja on opetuksen asiantuntija. Joskus kuulee väitettävän, että kuka tahansa osaa opettaa. Ei muuten pidä paikkaansa. Eiköhän jokainen muista omilta kouluajoiltaan niitä hyviä ja huonoja opettajia. Hyvä opettaja ei ole synonyymi mukavalle opettajalle. Yleensä hyvät tuntuvatkin kyllä mukavilta, ainakin reiluilta - tämä oma muistikuvani -, mutta varsinkin he osaavat auttaa oppilaita ymmärtämään. Jonkun, joka on opiskellut omaa alaansa todella pitkälle, voi olla vaikea selittää perusasioita aiheeseensa vasta tutustuvalle. Oppilaan tasolle laskeutuminen ei luonnistu jokaiselta.

Tällä viikolla eräs kuudennen luokan oppilas heitti minulle kommenttina tuon todella todenperäisen sananparren. En tokikaan kiinnittänyt siihen siinä tilanteessa juurikaan huomiota, koska sitähän sillä juuri haettiin. Mutta tulee miettineeksi, mistä se ajatus on peräisin? Tuskinpa oppilaalta itseltään. Opettajilla voi olla hyvinkin suuri merkitys lasten ja nuorten tulevaisuuteen, pahassa mutta myös hyvässä. Herkässä iässä kuullut ikävät kommentit opettajalta tai tämän ikävä asenne voivat vaikuttaa arvaamattoman paljon. Itse esim. olisin takuulla ilman yläasteaikaisen matikan opettajan mielipidettä tyttöjen auttamattomasti poikia heikemmistä matemaattisista lahjoista lukenut lukiossa pitkän matematiikan. Kuka tietää, minne olisin sitten jatkanut, sillä pidin matematiikasta paljon. Mutta toisaalta ne hyvät muistotkin voivat kantaa pitkälle: Hectorkin eilen Vain elämää-ohjelmassa (mainittu jälleen) kertoi musiikin maikasta, jonka kannustuksen hän muistaa edelleen.

Opetanko, koska en osaisi tehdä mitään muuta? Ne, jotka minut tuntevat, tietänevät, että voisin olla paljon muutakin. Voi hyvinkin olla, että jonain päivänä vielä vaihdankin alaa. Teen parhaani, jotta oppilaat oppivat ja saavat hyviä kokemuksia vieraista kielistä. Pyrin kannustamaan ja rohkaisemaan heitä, löydän aina jotain positiivista sanottavaa heille. Saanko siitä heiltä kiitosta? Hyvin harvoin, ainakaan suoraan. Yleensä opettamaani ainetta, eli enimmäkseen ruotsia, vain haukutaan ja siinä samalla minutkin. Koska minähän olen yhtä kuin opettamani aine, not. Saako opettaja kiitosta vanhemmilta? Sitäkin harvoin. Useammin tulee noottia. Kolleegat sentään arvostavat toistensa työtä ja esimies. Arvostus ei näy edes palkassa. Me pätevät opettajat olemme kuitenkin kaikki suorittaneet ylemmän korkeakoulututkinnon. Ei se näy edes palkkaamisessa: säästösyistä moni kunta palkkaa määräaikaiset vain lukuvuoden ajaksi, ei täydeksi kalenterivuodeksi. Teet saman verran työtä kuin vakinaiset opettajat, mutta saat vähemmän palkkaa! Kiitos!

"Älkää valittako, onhan teillä se pitkä kesäloma." Saivartelija voisi huomauttaa, että kyseessä ei ole loma vaan opetuksen keskeytys. Mutta olemmehan me silloin lomalla, kun emme ole töissä. Ja saamme siltä ajalta palkkaa? No emme. Aiemmin opettaja sai palkkaa vain niiltä kuukausilta, kun hänellä oli töitä eli ei kesältä. Jos hänen vuosipalkkansa oli silloin 36000 euroa (mitä se ei tokikaan ollut, kun eurot eivät olleet silloin käytössä), on se sama vuosipalkka nyt jaettu 12 kuukaudelle. Koska kuinka moni haluaisi tehdä töitä siten, että kesän ajalta ei saa palkkaa, vaikkei ole työtön? Kesä ilman tuloja, kesän menot pitäisi osata ennakoida ja säästää sitä varten. Mieluummin tämä nykyinen systeemi, kiitos. 

Työ on henkisesti raskasta, ei toki fyysisesti kuormittavaa, mutta kun aivot väsyvät, niin ei siinä paljon mitään enää tehdä. On toki muitakin kuormittavia töitä, enkä tarkoita niitä väheksyä, sanonpa vain, ettei opettajan työkään ole niin helppoa, kuin moni kuvittelee. Eikä opettajan työ todellakaan koostu vain opettamisesta. Lukujärjestykseen merkityt tunnit pitää suunnitellakin, kokeet pitää tehdä, korjata ja arvostella, materiaalia muokata ja tehdä. Ja nämä sentään liittyvät suoraan opettamiseen. Sitten on välitunti- ja jälki-istuntovalvonnat, vanhempainillat, vanhempainvartit tms., vesot, erilaiset työryhmät jne. Eli opettaja ei vain opeta.

Ihan itse olen tämän työn valinnut. Hallitsen opettamani aineet erittäin hyvin ja osaan opettaakin. Mielestäni olen reilukin ja tulen hyvin toimeen oppilaiden kanssa. Viihdyn työssäni, yleensä. Joskus silti miettii, onko tämä sitä, mitä todella haluan tehdä. Saanko tästä itselleni tarpeeksi? Vaikuttaa näihin pohdintoihini toki yksinhuoltajuuskin. Aikani on hyvin rajallista, kuten myös jaksamiseni. Mutta kun minä, **ttu, voisin tehdä paljon muutakin. Opetan, koska osaan. Mutta kuinka kauan? En todellakaan tiedä.