Mielenkiintoinen viikko. Kaikennäköistä on tullut pohdittua, jotain tehtyäkin, monenlaista sähellettyä. Kohtalaisen moni asia on jäänyt tekemättäkin, mutta selkeästikään ei mitään elintärkeää, joten antaa olla. En ole vielä ihan varma, mikä tämän tekstin tarkoitus on, tai mistä tulen loppujen lopuksi puhuneeksi, mutta jotain halusin nyt kuitenkin saada ulos itsestäni. Hyvässä vai pahassa? Katsotaan.
Viikko on tosiaan ollut vähän outo. Toki lasten puuttuminen tekee päivistä hyvin erilaisia. Nukkunut olen kyllä joka yö varsin hyvin, mikä on ollut todella, todella ihanaa. Lenkkeily ei ole ihan toivotulla tavalla kiinnostanut, mutta jospa olin kuitenkin enemmän sen laiskottelun tarpeessa. Ensi viikko on kuitenkin lomaviikko, sitten ennättää urheilla. Tunteetkin ovat heitelleet melko lailla. Hieno esimerkki siitä on, kun eräänä aamuna istuin keittiön pöydän ääressä ja netistä jotain artikkelia luin tai katsoin jotain videota (kuka näitä muistaa?), joka sai herkistymään (se käy minun tapauksessani hyvin helposti). Ääni, joka minusta lähti, kun pikkuitku nousi kuristamaan kurkkua samaan aikaan kun yritin estää yskimistä (tms.), oli niin huvittava, että repesin seuraavaksi nauramaan. :D Melko jyrkkä mutka tuolla vuoristoradalla. Mutta on se hyvä, että osaa nauraa itselleen! (Ja kyllä, minä olen sitä tyyppiä, joka saattaa jopa jonkin mainoksen takia pyyhkiä silmäkulmiaan. Ei sille vaan voi mitään. ;) )
Viime lauantain veso-pajassa tuli aika voimakas deja vu -kokemus. Ihan kuin olisin nähnyt saman asian unessa. Tänään tuli todella voimakas vastaava kokemus työpäivän aikana opehuoneessa. Hrr... Tunne siitä, että on elänyt sen hetken jo kertaalleen, oli niin vahva, että ihan puistatti. Jännä ilmiö tuo deja vu. En ole noin voimakkaasti moista kokenut vuosikausiin. Kieltämättä tulin pohtineeksi, mistä se johtuu. En vain osaa olla pohtimatta.
Jonkinlainen flunssa taitaa tehdä tuloaan. Alkuviikosta tuntui kurkku olevan kipeytymässä, mutta se meni ohi. Aika herkästi on paleltanut, mutta sekin on ollut aina hetkellistä. Ja onhan tuo lämpötilakin ollut aika matalissa lukemissa nyt. Tänään sitten alkuillasta alkoi tuntua kurkussa kummalliselta, niin kuin siellä olisi joku möykky. En tiedä, mikä sitten sai epäilemään syöpää. Järjen kai pitäisi sanoa, että eiköhän se todennäköisemmin liity flunssaan. Kun ei ole kyseinen imusolmuke ollut aiemmin turvoksissa, eikä nytkään juurikaan ole tai tunnusteltaessa en tunne juurikaan eroa. Se vain tuntuu vähän oudolta.
Tai no, kai minä tiedän, miksi sitä tuli edes ajatelleeksi. Isäni kuoli syöpään vain kuukautta ennen esikoistyttäreni syntymää. Se oli järkytys, kun emmehän me olleet koko sairaudesta tienneet vuottakaan. Se tuntui ja tuntuu niin epäreilulta. Miksi isä, miksi juuri silloin? Muistan erään serkkuni kysyneen minulta silloin miten voin. Sanoin, että tuntuu niin epäreilulta. Hän siihen totesi jotenkin niin, että eiköhän se tunne mene ohi ja että isäni sieltä pilven reunalta nyt katselee. Haluan uskoa, että niin hän katseleekin sieltä meitä. Näkee lapsenlapsensa, on ylpeä meistä. Mutta ei se edelleenkään tunnu reilulta. Ei se koskaan tule tuntumaan reilulta. Mitä reilua siinä voisi olla? Toki minä olen sen asian silti hyväksynyt, koska eihän sille mitään voi. En halua pilata omaa loppuelämääni sillä, että murehtisin sitä. Jonkinlaisen varjon se silti heittää ylleni.
Isän kuoleman jälkeen lähes jokaista poikkeavaa tuntemusta on pohtinut siltä kannalta, voiko se johtua syövästä. Kun rintoja on aristanut, sitä on pohtinut, onko tämä sitä normaalia kuukautiskiertoon kuuluvaa aristamista vai merkki rintasyövästä. Joo, se tuntuu molemmissa samalla tavalla, mutta kyhmyjä ei tunnu. Onko se hyvä vai helkkarin huono merkki? Nyt särkee päätä näin kovaa eikä se tahdo hellittää. Onko minulla kasvain vai onko kyse migreenistä tai ihan vain lihasjännityksestä aiheutuvasta päänsärystä? Apua, imusolmuke tuntuu vähän turvonneelta. Onko se imusolmukesyöpä vai flunssaan liittyvää? Voisiko joku lääkäri tutkia minut ihan läpikotaisin ja kertoa, onko minulla jokin syöpä?!?
En varmasti ole ainoa, joka pohtii tällaisia kohdattuaan läheisensä syöpään sairastumisen. On varmasti monia muitakin sairauksia, joiden osalta pohtii monenlaista ja tarkkailee omaa kehoaan ja etsii merkkejä mahdollisista oireista. Minulla on hemmetin vilkas mielikuvitus. Yleensä siitä on iloa, mutta enpä kyllä haluaisi pyöritellä päässäni niitä ajatuksia, joita siellä tänään pyöri. Mitä tekisin, jos nyt paljastuisikin, että minulla on syöpä? Jos voisin kuolla ihan piakkoin? Viettäisin lasteni kanssa niin paljon ihania hetkiä kuin mahdollista. Kuvaisin heille videoita, joilla äiti näkyisi vielä hyväkuntoisena ja iloisena (onnistuisin kyllä). Yrittäisin jättää heille jotain, jonka avulla muistaisivat minut. Sillä lohduttomin ajatus oli, että jos kuolisin vaikka vuoden sisään, mitä he minusta muistaisivat kasvettuaan? Kiira on vasta kolme. Hän ei todennäköisesti muistaisi minua ollenkaan. Liiallakin olisi vain hämäriä muistikuvia. Pitäisikö joku minun muistoani elossa heille?
Kuivaan kyyneleeni t-paidan helmaan. Hengitän. Sisään. Ulos. Sisään. Ulos.
Olen vielä tässä. Tämän hetkisten tietojeni mukaan olen tervekin. Lapseni ovat elossa ja terveitä. Kävin tänä iltana jopa Hillan kanssa ihan kunnon lenkin. Aurinko oli jo painunut mailleen ja katuvalot leikkasivat pimeää. Minä hymyilin. Tuntui niin hyvältä. Jos tarvitsee, niin suuntaan lääkäriin tuon imusolmukkeen takia. Mutta en ryhdy murehtimaan etukäteen asioita "varmuuden vuoksi". Kukaan ei tiedä, kuinka paljon sitä aikaa on vielä jäljellä. Kaikenlaista voi sattua. Elettävä kuitenkin on. Minun on järjestettävä ajatuksilleni muuta toimintaa, jotta eivät pelottele sydäntäni pysähdyksiin.
Loma on kohta. Kestä nyt huomiseen asti. Sitten äidin luokse, äiti on paras. Puusaunan löylyistä nauttimaan kerran ilman lapsosia. Lauantaina näkee taas tyttöset. Ne parhaat maailmassa. Täyttä elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti