Viikko vielä töitä ennen syyslomaa. Kyllä se loma tuntuu tulevan sopivaan saumaan. Eipä se loma koskaan huonoon kohtaan taida tulla, ainakaan omasta mielestä. :D Syksy on ollut kuitenkin aika raskas, joten on mukava hypätä kokonaiseksi viikoksi pois tästä oravanpyörästä. Sillä siltä tämä on kieltämättä välillä tuntunut. Tässä sitä vaan koneiston osana toimii, kun ei muutakaan voi. Kuinkahan monta kertaa olen pohtinut, onko tässä mitään hemmetin järkeä? Mutta sitkeästi päivä kerrallaan. "Kyllä se vielä iloksi muuttuu."
Mikä tässä arjessa nyt sitten on taas niin raskasta? Kaikki, ei mikään. En tiedä. Ajan hupeneminen. Se vain valuu kuin hiekka sormien välistä, en voi pysäyttää sitä. Ja kun se kerran on käsistä päässyt, en voi enää muuttaa sitä mitenkään. Aika on niin arvokasta. Haluaisin nauttia näistä vuosista nyt, kun lapset ovat vielä pieniä. Kun heidät saa syliin, saa halia ja pussailla. Silti olen monesti pinna kireällä, tiuskin ja hoputan ja sitten pyytelen taas anteeksi. Joka päivä päätän aina, että tänään en hermostu. Joka toinen päivä siinä epäonnistun. Pitäisi kai antaa itselleen pisteitä edes siitä, että yritän. Aina ei voi onnistua.
Aikaa ei vain ole. Se tässä rassaa eniten. Kun työmatkaa on puoli tuntia suuntaansa, pidentää se työpäivää kummasti. Kotiin tultua on kuitenkin aina hoitaa samat asiat: ruokkia lapset, koira ja kissat, lenkkeilyttää koira, todennäköisesti tiskatakin, illan päätteeksi hoitaa iltapala ja iltatoimet, jotta saisi lapset edes melkein ajoissa nukkumaan. Ei siinä useinkaan muuta ehdi. Töitä on kuitenkin välillä pakko tehdä kotonakin ja opinnoista on kotitehtäviä. Johonkin väliin yrittää ehtiä edes pienen lihaskuntotreenin tehdä, jotta jaksaisi paremmin. Liikunnan vähäisempi määrä on jo vaikuttanut epäedullisesti nukkumiseeni. Siinä se oravanpyörä. Olen väsynyt, en nuku hyvin, joten olen entistä väsyneempi.
Yritän räpistellä itseni ulos tästä noidankehästä. Onneksi lapsetkin innostuvat pienistä jumppatuokioista, joten siinä on meille yhteistä tekemistä. Yhteistä aikaa. Samalla saa itse hoidettua kuntoaan ja jaksamistaan. Joka ilta luen heille iltasadun, ehkä päivän paras hetki. Pienet uniset tyttöset molemmin puolin minua. Ja onneksi on nuo karvakaverit. Sirun hellään hurinaan on hyvä nukahtaa. Iida nukkuu joka yö jaloissani ja Hilla hyppää kainaloon, jos herään yöllä.
Nyt tyttäret ovat jo lomanvietossa Pohjanmaalla. Minä poden ikävää yksin täällä Savonlinnassa. Tällainen ikävä on sentään mukavaa: minulla on, mitä ikävöidä. Asiat voisivat olla pajon huonomminkin. Koti on aika hiljainen, mutta kun minun ei tarvitse huolehtia kuin itsestäni, jää enemmän aikaa itsestäni huolehtimiseen. Jos tytöt olisivat täällä, en olisi voinut lähteä Hillan kanssa vajaan parin tunnin lenkille. Se teki tänään kyllä hyvää.
Vaikka olen ehkä vielä väsyneempi kuin vuosi sitten, sikäli kuin se on mahdollista, olen toisaalta myös päättäväisempi tulevaisuuden suhteen. Viime vuoden tunnuin olevan jotenkin tuuliajolla, ja vaikka olen yhä paljolti hukassa, niin sentään joltain osin etenen topakammin kohti unelmiani. Jos käykin niin, että olen aina vain tässä yksin ohjaamassa tätä venettä, niin kyllä minä edes sen oman kodin järjestän itselleni ja lapsilleni!
Kyllä minä vielä sen paikkani maailmassa löydän. Jossain on sellainen minun mentävä kolo, johon sovin, kuin olisin aina ollut osa sitä. Sen ainakin tiedän, että metsä, luonto ja siellä liikkuminen ovat minulle elintärkeitä. Siellä en vain voi olla hymyilemättä. Se on minun elementtini. Ehkä se on lastenikin elementti. Ainakin viihdymme siellä kaikki.
Ja jos tämän oravanpyörän vauhti kiihtyy liikaa, enkä vain pysy sen tahdissa kaatuilematta persaukselleni, hyppään siitä pois. Mutta vielä jaksan räpistellä eteenpäin, joskus jopa hymyillen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti