"Ihan hyvin."

Mitä suomalainen tyypillisimmillään vastaa, kun häneltä kysyy, miten menee? "Ihan hyvin." Se on sitä meikäläisten small talkia. Noiden kahden sanan taakse voi kätkeytyä hyvinkin erilaisia tilanteita ja tuntemuksia. Vaikka ei oikeasti menisikään 'ihan hyvin', niin tuota fraasia on kätevä käyttää suojakilpenä, joka varsin tehokkaasti estää tarkemmat utelut. Joskus voisi yhtä hyvin sanoa "ei kuulu sinulle". Eikö totta? Koska se asia on nyt loppuun käsitelty, voimme siirtyä eteenpäin, kiitos.

Vaan haitanneekos tuo, jos väittää kaiken menevän 'ihan hyvin', vaikka totuus olisi toinen. Kukin tyylillään. Joskus meidän suomalaisten vain on turhan vaikea pyytää apua tai tukea, kun asiat menevät huonosti. Koska sisulla siitä selviää! Pitäähän sitä nyt pärjätä itse. Vaikka kuinka toiset hokisivat, ettei se ole heikko, joka pyytää apua, pitää se kuitenkin oivaltaa itse. Muuten siihen ei usko. Kieltämättä itsekin voisin joskus useammin pyytää apua. Miksi minullekin on joskus niin suuri kunniakysymys pärjätä yksin?

Mutta. Voihan tuon vastauksen nähdä toisinkin. Ehkä siinä taustalla on positiivinen tai jopa optimistinen suhtautuminen. "Vähän on ollut mutkia matkassa, mutta kyllä se tästä paremmaksi muuttuu." Ja jos oikeasti jaksaa ihan hyvin, vaikka vaikeaakin on ollut. Onko tässä puolustuspuhe siltä varalta, että itse käytän tuota fraasia? Väittäisin kyllä, että itse useimmiten jatkan tuosta sitten selittämällä, mitä se 'ihan hyvin' tarkoittaa. "Rahan menoa ei ole voinut estää yllätysten takia, mutta loma lähestyy ja mieli on kuitenkin iloinen. Rahaa se vain on, parempaa kohti."

Ja miksi moinen pohdinta? Koska meillä menee täällä Hangossa 'ihan hyvin'. Viime viikolla oli vaikea hetki eräänä iltana. Töissä oli mennyt hyvin, lasten kanssa emme olleet olleet nokat vastakkain, silloin ei vielä ollut tullut yllättäviä kuluja (kiitos, auto). Mutta jotenkin vain tunsin itseni niin yksinäiseksi illalla, ja epätoivo yllätti. Jos minulla olisi ollut joku, jolle puhua ihan kasvokkain, en olisi varmasti tullut itkeneeksi sillä tavalla. Mutta ei ollut. En voi purkaa mielipahaani lapsilleni, vaikka nuorempi heistä ei edes kuuntelisi. :D Mutta eihän se ole lasten tehtävä kantaa aikuisten taakasta pientäkään murenaa. Joten minä luhistuin. Hetkeksi. Kesti hetken, ennen kuin sain kerrottua asiasta edes ystävilleni, mutta pakkohan minun oli. Vähän anteeksi pyydellen. Vaikka sitä vartenhan ystävät ovat. 

Kuten arvelin silloin illalla, oli olo seuraavana aamuna jo parempi. Syynä epätoivon kouriin joutumiselle oli todennäköisesti pitkälti väsymyksessä ihan kunnon yöunien puutteesta johtuen. Psyykkisesti teki kuitenkin hyvää vähän itkeäkin. Fyysisesti ei ehkä niinkään. Onneksi seuraavasta työpäivästä selvittiin. Ja kun on/off-flunssa on vihdoinkin hellittänyt, olen päässyt kuntoilemaan paremmin. Se on kohottanut mielialaani aivan selvästi. 

Nyt on mennyt ihan hyvin. Päivät kuluvat nopeasti, kesäloma lähenee. Auto on aiheuttanut murhetta ja syönyt rahavarantoja, mutta se ei ole kolahtanut kovin pahasti. Koska siinä on kyse vain rahasta. Enkä ole joutunut nyt lainaamaan rahaa veljiltäni, vaikka säästöön ei taaskaan jäänyt mitään. Mutta tämä Hangon vuosi on syönyt rahaa, kun on saanut aika usein ajella täältä pitkiä matkoja. Elämä osaa olla kallista, vaikka eläisi säästeliäästi. Sellaista se on, kun yksin vastaa kaikista kuluista, joita perheellä on.

Pitäisi vain useammin uskaltaa turvautua niihin ystäviinkin. Tiedän, että minulla on kuitenkin useita sellaisia, jotka ovat valmiita tarjoamaan olkapäätä, jota vasten nyyhkyttää. :) Ystävät ovat yksi elämäni suurimmista voimavaroista, kuten myös perhe. Veljeni ajeli jälleen Tampereelta auttamaan siskoaan viikonloppuna auto-ongelmissa. Ei tuollaista tukea rahalla voi ostaa. Aika siistiä. Joten minulla menee ihan hyvin. Ihan oikeasti. 

Totuutta lasten suulla

Vanhempien arjesta lapset täyttävät hyvin suuren osan, tavalla tai toisella. Kaukana kaikista tutuistaan asuvan yksinhuoltajan arjessa ei paljon muuta olekaan, kun omat harrastuksetkin ovat jääneet vähemmälle. En valita, koska mitäpä se auttaisi. ;) Ja tuovathan lapset hampaiden kiristelyn ja sauhuavan pääkopan lisäksi päiviin myös hymyä ja naurua. Nuo pienet ihmiset eivät vielä osaa säädellä sanomisiaan tai tekemisiään sen paremmin hyvässä kuin pahassa. Koskapa omien neitosten nokkelat sutkautukset saavat minut usein joko nauramaan tai sanattomaksi, niin jaan tätä ilosanomaa teidän kanssanne.

Kesällä kolme vuotta täyttävä uhmaikäinen on hieno otus. Pikkuihmisellä on oma tahto, jonka mukaan kaiken pitäisi tapahtua. Aina se ei ole edes pikkuihmiselle itselleen selvää, mitä hän haluaa, kunhan haluaa. Ja äiti on silloin tietysti aina väärässä. Jokainen vanhempi varmaan tunnistaa tilanteen: lapsi haluaa pukea itse kengät jalkaan, mutta ei siinä onnistu. Kysyt, auttaako äiti. Vastaus on ei. Kysyt, laittaako lapsi itse. Vastaus on sama ei. Kysyt, eikö kenkiä laiteta ollenkaan. Vastaus on edelleen ei. Kolmevuotiaan logiikkaa. 

Kolmevuotiaan puheista tulee myös ihanasti esille se, miten lapsen ajattelu kehittyy. Pienille lapsille asiat ovat usein musta-valkoisia. Tästä hyvä esimerkki on, kun olimme lasten kanssa erään kerran käyttämässä Hillaa lenkillä. Olimme kävelleet jo muutaman kilometrin, ja Kiira alkoi väsyä, joten otin pikkuneidin reppuselkään. Kiira katsoi, kun joku lähestyi takaa. Sanoin neidille, että sieltä tulee vain pari ihmistä. Vanhemman pariskunnan ohittaessa meidät kuiskasi Kiira korvaani: "Äiti, ei ne ole ihmisiä, ne on aikuisia." Ylä- ja alakäsitteet eivät ole vielä ihan hallussa. 

Viisivuotias on ilmaisussaan jo monipuolisempi. Ja onhan tuo meidän neiti sanavarastoltaan vähän poikkeava. Pääsiäisenä hän nimesi yhden pehmuleluistaan teknologian keijuksi. Teknologian. Selvä. Mutta vaikka hän viljeleekin puheissaan pikkulapselle omituisia sanoja, on hän silti selkeästi lapsi. Ihanan rehellinen puheissaan. Eräänä iltana peittelin lapsosia nukkumaan. Liia oli juuri saanut ystävältään synttärilahjaksi suloisen pienen pehmolelunorsun. Siitäpä innostuneena neiti antoi minulle nimityksen äitinorsu. Hymyilin ja selitin, että kaikki eivät ehkä tykkäisi, jos heitä sanottaisiin norsuiksi, koska he kuvittelisivat puhujan sillä tarkoittavan, että he ovat lihavia. Siihen neiti totesi: "Äiti, et sinä ole lihava. Sinä olet aina ollut tuollainen." En pyytänyt määrittelemään, mitä 'tuollainen' tarkoittaa.

Kiiraa kiinnostaa kovasti myös äidin meikkaaminen. Katseli joku ilta silmäluomiani ja kysyi, miksi niillä on jotain kimaltavaa. Sanoin, että äiti on koristautunut. Koskapa miksi-kysymykset ovat nyt suosiossa, kysyi hän seuraavaksi, miksi äiti koristelee itsensä. Sanoin, että äiti haluaa olla nätti. Sitten neiti kysyi, miksi äiti on nätti. Pikkulapsen suusta kuultuna ihana kohteliaisuus. ;) Kunhan ei ala tonkia asiaa syvemmältä.

Mutta jos pitää paikkansa, että lasten suusta se totuus tulee, niin tuleeko lapsista sitten aikuisia siinä kohtaa, kun eivät enää lauo (turhan) rehellisiä kommenttejaan? Aikuisen määritelmä: ei aina, jos useinkaan, kerro rehellistä mielipidettään? Onko siis hyvä vai paha, että yläkouluikäinen oppilaani jaksaa huomautella minulle, miten pieni pää minulla on? Ja toiset ystävällisesti tuovat julki mielipiteensä huomattavasta pituudestani ("Tiina, sä oot lyhyt!"). Tämänkertaisen aikuismääritelmän mukaan he eivät ole vielä saavuttaneet aikuisten tasoa mielipiteiden epäselvässä viestinnässä. Tai sitten ajat ovat muuttuneet. No, niin aikuinen en kai minä vielä ole...

Jääköön tämä pohdinta nyt tähän. Huomenna on uusi päivä, jolloin saan taas ihmetellä kommunikaation eroja lasten, ei-enää-niin-lasten ja aikuisten välillä. Mutta sanotaanko näin, että onneksi valikoivaa kuuloa voi myös opetella. Siitä taidosta on joskus hyötyä.

Sisäistä valoa

Oi ei. Vasta eilen kirjoitin blogiini ja nyt olen taas samassa puuhassa. Mikä järkyttävä poikkeama aiempaan rytmiin! Koittakaa kestää, epäsäännöllisen säännöllinen on monessakin kohtaa hyvin kuvaava termi. Mutta minulla on syyni, miksi kirjoitan taas. Oivalsin nimittäin tänään aamulenkillä koiran kanssa kulkiessani jotain, josta haluan puhua. Ja ei, minulla ei ole tarvetta niin sanotusti oksentaa mitään ulos. Minulla ei ole paha olo, minulla on hyvä olo. Kummallista. Tavallaan.

Olen mielestäni selvinnyt tästä Hangon ajasta varsin hyvin. Alkukankeuden jälkeen olen mielestäni saanut lepoa tarpeeksi, mieli on pysynyt positiivisena ja töissäkin on huomattu, miten hymyilevä olen. Olen siis luullut olleeni ihan oma itseni, mutta onko se ollutkin vain selviytymiskeino? No, sinänsä sillä ei ole väliä, olenhan selviytynyt, mutta voihan sitä silti pohtia.

En nimittäin kuitenkaan ole ollut ihan oma itseni. Harmikseni jouduin jo jokin aikaa sitten toteamaan, että muutama ylimääräinen kilo on päässyt tarttumaan tiukasti vyötäisille. Shit. Eihän se nyt ennestään kohtalaisen kepoisessa varressa mikään katastrofi ole, kun kunto on kuitenkin kohtalainen. Ja tiedän kyllä, etten edelleenkään ole pituisekseni iso. En hauku itseäni läskiksi. Mutta jostain syystä painoa on tullut. Olen kyllä tiedostanut, että taustalla on takuulla stressi. Sillä vaikka olen pärjännyt ihan mukavasti, on se vaatinut veronsa. Liikunnalle on jäänyt vähemmän aikaa ja kun on päässyt väsähtämään, ei sitä aikaa ole tullut käyttäneeksi liikuntaan. Ikävä kierre.

Kipeänäkin olen ollut tämän lukuvuoden aikana enemmän kuin yleensä. Stressi on takuulla vaikuttanut siihenkin, mutta voihan tämä osin selittyä uusilla pöpökannoilla sekä sillä, että tänä vuonna on oikeasti ollut paljon ärhäköitä tauteja ollut liikkeellä. Kummasti lapset ovat pysyneet kuitenkin terveempinä. Wonder why... Töistä en sen parin viikon jälkeen ole joutunut olemaan poissa, mutta ikävä pikkuflunssa on ollut riesana on-off-periaatteella jo viikkoja. Juuri kun pääsin taas juoksemisen makuun, alkoi tämä flunssainen olo. Kuumetta ei nosta, mutta olo on sellainen, etten lähde riskeeraamaan terveyttäni rehkimällä liikaa.

Viikonloppunakin nuha on ollut riesana. Ja inhottava tunne kitalaessa, joka minulla liittyy yleensä flunssan alkamiseen. Mutta eilen lähdimme kuitenkin lasten kanssa luontoon seikkailemaan. Lasten kanssa kävelytahti on aika rauhallinen, mikä luontoa ihmetellessä ja ihastellessa ei haittaa minuakaan, vaikka muuten tykkäisin "hiihtää" reippaammin. Ajattelin, ettei siitä haittaa olisi. Saisi raitista ilmaa ja nuhanenänkin voisi olla helpompi hengittää. Siitä tuli niin hyvä olo, sekä fyysisesti että henkisesti, että kannatti kyllä. Siksipä tänäänkin auringon paistaessa lähdin kunnon reippaalle kävelylenkille Hillan kanssa.

Ja siitä tuli niin hyvä mieli. Nuha on edelleen ja illalla varmasti taas hitusen ikävämpi olo flunssan suhteen. Mutta muutoin. En ole koko talvena käynyt ratsastamassa, vaikka niin kovasti aioin. Nyt alkoi sitten tuntua siltä, että hevosen selkään pitäisi päästä. Ehkä jo tänä viikonloppuna, kun taas Jyväskylään suuntaamme opiskelujeni takia. Pitkin talvea olen harmitellut sitä, että miten sitä taas pystyy aloittamaan ratsastuksen, kun kunto on rapistunut ja taidotkin ruostuneet. Miten sitä enää kehtaa? Silloin en ymmärtänyt, mistä nuo mietteet kumpusivat, nyt ymmärrän. Sillä tänään en enää miettinyt moisia. Ajattelin toisinpäin: miten saan taas itseni kuntoon ja taidot muistuteltua lihaksiin asti. 

Ja miksi näin? Huolimatta positiivisesta asenteestani, sinnikkyydestäni ja selkärangastani taisin olla talvella lievästi masentunut. Pinnani on ollut kotona kireämmällä kuin normaalisti, liikunta ei ole maistunut yhtä hyvin kuin ennen, ratsaille paluukin tuntui työläältä. Asiat, joita rakastan, tuntuivat työläiltä! What? Näköjään minullekin voi käydä näin. Minäkin voin masentua, enkä minäkään kaiken analysoimiseni keskellä sitä välttämättä huomaa kuin jälkeenpäin. 

Tällaista pientä, lievää masennusta esiintyy varmasti huomattavan monella, kun moni kärsii siitä pahemminkin. Ehkä positiivinen suhtautuminen, hymyileminen ja sinnikkäästi eteenpäin katsominen auttoivat minut sen yli. Olen kyllä mielestäni ystävilleni ja perheelleni puhunut näistä asioista varsin suoraan, mutta jos itse ei näe koko totuutta, ei sitä voi toisillekaan kertoa. Mutta nyt se on jo taakse jäänyttä elämää. Olen täynnä intoa ja toivoa, tämä nyt ei tarkoita sitä, etteikö yhtenäkään päivänä enää väsyttäisi tai puuttuisi motivaatio tehdä jotain, mutta se on sentään sitä ihan tavallista elämää. Sisäinen valo loistaa taas omalla energiallaan, varageneraattorin käyttö on voitu lopettaa. Tsemppiä etenkin niille, jotka taistelevat syvemmän masennuksen kanssa. Toivottavasti jokin auttaa teidät taas elämään täysillä.

 

 

Kevät keikkuen tulevi

Tänään on huhtikuun kymmenes, eikä Hangossa ole lunta enää juuri missään. Ovat ne nietokset saamani tiedon perusteella huvenneet kummasti muussakin Suomessa. Joten kevät se on! Joku pessimisti voisi todeta, että vielä se takatalvi tulee, mutta vaikka tulisikin, niin ei se sitä tosiasiaa muuta miksikään, että nyt on kevät. Kevät on sellaista oikullista aikaa. Mutta kesärenkaat on autossa alla, joten talvi on takana. Selvä kevään merkki.

Lapset ovat ihmeellisiä otuksia. Niillä on sellainen voima, että ne voivat saada aikuisetkin näkemään kauneutta pienissä asioissa, jotka aikuisiällä olemme usein ohittaneet kiinnittämättä niihin sen kummempaa huomiota. Minä olen ainakin alkanut taas ihan uudella innolla seuraamaan esimerkiksi kevään etenemistä. Vanhempi tyttäreni on kovin tiedonjanoinen ja etsii kevään merkkejä hyvin innokkaasti. Ja äidin pitäisi tietenkin osata vastaukset kaikkiin kysymyksiin, mitä hänelle kulloinkin tulee mieleen esittää. Onneksi on Internet. Mutta niinpä vain tässä on tullut muutaman vuoden ajan opeteltua kummasti Suomen luonnossa esiintyviä kasveja ja elukoita, jos jonkinlaista. 

 Muistan joskus ennen Liian syntymää harmitelleeni, kun en jotain tuttua kukkaa osannut nimetä, mutta en vain ottanut siltikään asiakseni täyttää tuota sivistyksen aukkoa. Nyt meillä on luontokirja, josta voidaan etsiä tuttuja ja tuntemattomia kasveja ja ötököitä. Olemme Liian kanssa tehneet yhdessä omaa kasvivihkoa, johon olemme keränneet kasveja ja Liia on saanut kirjoittaa niille nimet. Pientä puuhaa, josta on yllättävää iloa myös äidille ja suuri merkitys lapselle. Kiirakin varmaan tänä kesänä osallistuu jo ihan eri tavalla, hän haluaa niin kovasti tehdä samoja asioita kuin isosisko. 

Viime aikoina on ollut keskustelua suomalaisten luonnosta vieraantumisesta. Miten lapsetkin leikkivät vähemmän ulkona. Eivät minunkaan tyttäreni pääse joka ikinen päivä ulos leikkimään. Pihalla pistäydytään toki edes lyhyen koiranpissatuslenkin verran. Mutta kyllä he ulkoilemaan pääsevät, myös ihan metsään asti. Olen itse lapsena leikkinyt paljon metsissä, ja monet kerrat on käyty retkeilemässä koko perheen voimin lähellä tai kauempana. Marjastaminen ja sienestäminenkin tulivat toki tutuiksi. Minulle luonto ja metsä on tärkeä osa elämääni, ja haluan saman opettaa tytöillenikin. Ehdollistaminen, tiedättehän.

Pienet lapset ovat luonnostaan uteliaita, vaikka toki toiset ovat rohkeampia, toiset arempia. Liia ja Kiira viihtyvät molemmat hyvin metsässä. Heitä kiinnostavat kaikki erilaiset kasvit, ötökät, kivet ja kannot. Metsä on täynnä kiipeily- ja leikkipaikkoja, evästäkin sieltä saa sopivina vuodenaikoina. Liia etenkin rakastaa luontopolkuja, joilla on infotauluja. Jokainen kyltti pitää lukea. Ihana tiedonhalu. Mielelläni luen kaikki tiedot tyttärilleni, sillä mukava on itsekin palautella mieliin vanhaa ja oppia uutta. Metsä on minulle ihana rentoutumisen ja rauhoittumisen paikka. Luonto pitää huolta minusta, joten minunkin pitää pitää huolta siitä. Ja lasteni myös. Mitä paremmin sitä ymmärrämme, sitä paremmin sitä toivoakseni kohtelemme.

Tänään seikkailimme Teijon kansallispuistossa. Kevät on vasta alkutekijöissään, mitä kasvillisuuteen tulee, mutta kyllähän siellä jo joitain kukkasia kukki. Ja muutaman perhosenkin näimme. Reissussa meni yhteensä viisi tuntia automatkoineen kaikkineen, mutta lyhyemmältä ajalta se tuntui. Kukaan ei valittanut väsymystä ja ulkoilua saatiin. Hyvästä reissusta kertoo se, että kotiin päästyä oma olo oli ainakin rättiväsynyt. :D Nyt luulisi unen maittavan illalla! Ihana seikkailupäivä. Kaunis keli, uudet kiehtovat maisemat ja kevään ekat jätskit lopuksi! Kannatti siivota aamupäivällä, nyt voi loppuillan tehdä jotain rentoa OMAA juttua, työt odottavat vielä huomennakin.

Tsemppiä kevääseen! Enää kahdeksan viikkoa koululaisten kesälomaan. ;)