Vanhempien arjesta lapset täyttävät hyvin suuren osan, tavalla tai toisella. Kaukana kaikista tutuistaan asuvan yksinhuoltajan arjessa ei paljon muuta olekaan, kun omat harrastuksetkin ovat jääneet vähemmälle. En valita, koska mitäpä se auttaisi. ;) Ja tuovathan lapset hampaiden kiristelyn ja sauhuavan pääkopan lisäksi päiviin myös hymyä ja naurua. Nuo pienet ihmiset eivät vielä osaa säädellä sanomisiaan tai tekemisiään sen paremmin hyvässä kuin pahassa. Koskapa omien neitosten nokkelat sutkautukset saavat minut usein joko nauramaan tai sanattomaksi, niin jaan tätä ilosanomaa teidän kanssanne.
Kesällä kolme vuotta täyttävä uhmaikäinen on hieno otus. Pikkuihmisellä on oma tahto, jonka mukaan kaiken pitäisi tapahtua. Aina se ei ole edes pikkuihmiselle itselleen selvää, mitä hän haluaa, kunhan haluaa. Ja äiti on silloin tietysti aina väärässä. Jokainen vanhempi varmaan tunnistaa tilanteen: lapsi haluaa pukea itse kengät jalkaan, mutta ei siinä onnistu. Kysyt, auttaako äiti. Vastaus on ei. Kysyt, laittaako lapsi itse. Vastaus on sama ei. Kysyt, eikö kenkiä laiteta ollenkaan. Vastaus on edelleen ei. Kolmevuotiaan logiikkaa.
Kolmevuotiaan puheista tulee myös ihanasti esille se, miten lapsen ajattelu kehittyy. Pienille lapsille asiat ovat usein musta-valkoisia. Tästä hyvä esimerkki on, kun olimme lasten kanssa erään kerran käyttämässä Hillaa lenkillä. Olimme kävelleet jo muutaman kilometrin, ja Kiira alkoi väsyä, joten otin pikkuneidin reppuselkään. Kiira katsoi, kun joku lähestyi takaa. Sanoin neidille, että sieltä tulee vain pari ihmistä. Vanhemman pariskunnan ohittaessa meidät kuiskasi Kiira korvaani: "Äiti, ei ne ole ihmisiä, ne on aikuisia." Ylä- ja alakäsitteet eivät ole vielä ihan hallussa.
Viisivuotias on ilmaisussaan jo monipuolisempi. Ja onhan tuo meidän neiti sanavarastoltaan vähän poikkeava. Pääsiäisenä hän nimesi yhden pehmuleluistaan teknologian keijuksi. Teknologian. Selvä. Mutta vaikka hän viljeleekin puheissaan pikkulapselle omituisia sanoja, on hän silti selkeästi lapsi. Ihanan rehellinen puheissaan. Eräänä iltana peittelin lapsosia nukkumaan. Liia oli juuri saanut ystävältään synttärilahjaksi suloisen pienen pehmolelunorsun. Siitäpä innostuneena neiti antoi minulle nimityksen äitinorsu. Hymyilin ja selitin, että kaikki eivät ehkä tykkäisi, jos heitä sanottaisiin norsuiksi, koska he kuvittelisivat puhujan sillä tarkoittavan, että he ovat lihavia. Siihen neiti totesi: "Äiti, et sinä ole lihava. Sinä olet aina ollut tuollainen." En pyytänyt määrittelemään, mitä 'tuollainen' tarkoittaa.
Kiiraa kiinnostaa kovasti myös äidin meikkaaminen. Katseli joku ilta silmäluomiani ja kysyi, miksi niillä on jotain kimaltavaa. Sanoin, että äiti on koristautunut. Koskapa miksi-kysymykset ovat nyt suosiossa, kysyi hän seuraavaksi, miksi äiti koristelee itsensä. Sanoin, että äiti haluaa olla nätti. Sitten neiti kysyi, miksi äiti on nätti. Pikkulapsen suusta kuultuna ihana kohteliaisuus. ;) Kunhan ei ala tonkia asiaa syvemmältä.
Mutta jos pitää paikkansa, että lasten suusta se totuus tulee, niin tuleeko lapsista sitten aikuisia siinä kohtaa, kun eivät enää lauo (turhan) rehellisiä kommenttejaan? Aikuisen määritelmä: ei aina, jos useinkaan, kerro rehellistä mielipidettään? Onko siis hyvä vai paha, että yläkouluikäinen oppilaani jaksaa huomautella minulle, miten pieni pää minulla on? Ja toiset ystävällisesti tuovat julki mielipiteensä huomattavasta pituudestani ("Tiina, sä oot lyhyt!"). Tämänkertaisen aikuismääritelmän mukaan he eivät ole vielä saavuttaneet aikuisten tasoa mielipiteiden epäselvässä viestinnässä. Tai sitten ajat ovat muuttuneet. No, niin aikuinen en kai minä vielä ole...
Jääköön tämä pohdinta nyt tähän. Huomenna on uusi päivä, jolloin saan taas ihmetellä kommunikaation eroja lasten, ei-enää-niin-lasten ja aikuisten välillä. Mutta sanotaanko näin, että onneksi valikoivaa kuuloa voi myös opetella. Siitä taidosta on joskus hyötyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti