Oi ei. Vasta eilen kirjoitin blogiini ja nyt olen taas samassa puuhassa. Mikä järkyttävä poikkeama aiempaan rytmiin! Koittakaa kestää, epäsäännöllisen säännöllinen on monessakin kohtaa hyvin kuvaava termi. Mutta minulla on syyni, miksi kirjoitan taas. Oivalsin nimittäin tänään aamulenkillä koiran kanssa kulkiessani jotain, josta haluan puhua. Ja ei, minulla ei ole tarvetta niin sanotusti oksentaa mitään ulos. Minulla ei ole paha olo, minulla on hyvä olo. Kummallista. Tavallaan.
Olen mielestäni selvinnyt tästä Hangon ajasta varsin hyvin. Alkukankeuden jälkeen olen mielestäni saanut lepoa tarpeeksi, mieli on pysynyt positiivisena ja töissäkin on huomattu, miten hymyilevä olen. Olen siis luullut olleeni ihan oma itseni, mutta onko se ollutkin vain selviytymiskeino? No, sinänsä sillä ei ole väliä, olenhan selviytynyt, mutta voihan sitä silti pohtia.
En nimittäin kuitenkaan ole ollut ihan oma itseni. Harmikseni jouduin jo jokin aikaa sitten toteamaan, että muutama ylimääräinen kilo on päässyt tarttumaan tiukasti vyötäisille. Shit. Eihän se nyt ennestään kohtalaisen kepoisessa varressa mikään katastrofi ole, kun kunto on kuitenkin kohtalainen. Ja tiedän kyllä, etten edelleenkään ole pituisekseni iso. En hauku itseäni läskiksi. Mutta jostain syystä painoa on tullut. Olen kyllä tiedostanut, että taustalla on takuulla stressi. Sillä vaikka olen pärjännyt ihan mukavasti, on se vaatinut veronsa. Liikunnalle on jäänyt vähemmän aikaa ja kun on päässyt väsähtämään, ei sitä aikaa ole tullut käyttäneeksi liikuntaan. Ikävä kierre.
Kipeänäkin olen ollut tämän lukuvuoden aikana enemmän kuin yleensä. Stressi on takuulla vaikuttanut siihenkin, mutta voihan tämä osin selittyä uusilla pöpökannoilla sekä sillä, että tänä vuonna on oikeasti ollut paljon ärhäköitä tauteja ollut liikkeellä. Kummasti lapset ovat pysyneet kuitenkin terveempinä. Wonder why... Töistä en sen parin viikon jälkeen ole joutunut olemaan poissa, mutta ikävä pikkuflunssa on ollut riesana on-off-periaatteella jo viikkoja. Juuri kun pääsin taas juoksemisen makuun, alkoi tämä flunssainen olo. Kuumetta ei nosta, mutta olo on sellainen, etten lähde riskeeraamaan terveyttäni rehkimällä liikaa.
Viikonloppunakin nuha on ollut riesana. Ja inhottava tunne kitalaessa, joka minulla liittyy yleensä flunssan alkamiseen. Mutta eilen lähdimme kuitenkin lasten kanssa luontoon seikkailemaan. Lasten kanssa kävelytahti on aika rauhallinen, mikä luontoa ihmetellessä ja ihastellessa ei haittaa minuakaan, vaikka muuten tykkäisin "hiihtää" reippaammin. Ajattelin, ettei siitä haittaa olisi. Saisi raitista ilmaa ja nuhanenänkin voisi olla helpompi hengittää. Siitä tuli niin hyvä olo, sekä fyysisesti että henkisesti, että kannatti kyllä. Siksipä tänäänkin auringon paistaessa lähdin kunnon reippaalle kävelylenkille Hillan kanssa.
Ja siitä tuli niin hyvä mieli. Nuha on edelleen ja illalla varmasti taas hitusen ikävämpi olo flunssan suhteen. Mutta muutoin. En ole koko talvena käynyt ratsastamassa, vaikka niin kovasti aioin. Nyt alkoi sitten tuntua siltä, että hevosen selkään pitäisi päästä. Ehkä jo tänä viikonloppuna, kun taas Jyväskylään suuntaamme opiskelujeni takia. Pitkin talvea olen harmitellut sitä, että miten sitä taas pystyy aloittamaan ratsastuksen, kun kunto on rapistunut ja taidotkin ruostuneet. Miten sitä enää kehtaa? Silloin en ymmärtänyt, mistä nuo mietteet kumpusivat, nyt ymmärrän. Sillä tänään en enää miettinyt moisia. Ajattelin toisinpäin: miten saan taas itseni kuntoon ja taidot muistuteltua lihaksiin asti.
Ja miksi näin? Huolimatta positiivisesta asenteestani, sinnikkyydestäni ja selkärangastani taisin olla talvella lievästi masentunut. Pinnani on ollut kotona kireämmällä kuin normaalisti, liikunta ei ole maistunut yhtä hyvin kuin ennen, ratsaille paluukin tuntui työläältä. Asiat, joita rakastan, tuntuivat työläiltä! What? Näköjään minullekin voi käydä näin. Minäkin voin masentua, enkä minäkään kaiken analysoimiseni keskellä sitä välttämättä huomaa kuin jälkeenpäin.
Tällaista pientä, lievää masennusta esiintyy varmasti huomattavan monella, kun moni kärsii siitä pahemminkin. Ehkä positiivinen suhtautuminen, hymyileminen ja sinnikkäästi eteenpäin katsominen auttoivat minut sen yli. Olen kyllä mielestäni ystävilleni ja perheelleni puhunut näistä asioista varsin suoraan, mutta jos itse ei näe koko totuutta, ei sitä voi toisillekaan kertoa. Mutta nyt se on jo taakse jäänyttä elämää. Olen täynnä intoa ja toivoa, tämä nyt ei tarkoita sitä, etteikö yhtenäkään päivänä enää väsyttäisi tai puuttuisi motivaatio tehdä jotain, mutta se on sentään sitä ihan tavallista elämää. Sisäinen valo loistaa taas omalla energiallaan, varageneraattorin käyttö on voitu lopettaa. Tsemppiä etenkin niille, jotka taistelevat syvemmän masennuksen kanssa. Toivottavasti jokin auttaa teidät taas elämään täysillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti