Istun täällä kotona (kodinomaisessa asunnossa) olohuoneessa koneen ääressä ja yritän päättää, mitä ryhdyn tekemään. Vaihtoehtoja on useita: mm. imurointi, silittäminen, pyykkien pesu tai esseen kirjoittaminen erästä englannin kielen opintojen kurssia varten. Valinta on vaikea. Pieni flunssan poikanen tuntuu löytäneen mukavan pesän kurkustani ja kieltämättä kesken työviikon kaipaisi enemmän sellaisia omia hetkiä, jolloin saisi tehdä jotain omasta mielestä mukavaa. Joten teen päinvastoin kuin "hyvä" perheen äiti: sen sijaan, että alkaisin siistiä kämpästä tätä osin itse aiheutettuakin räjähdystä, istun yhä tässä koneen ääressä ja kirjoitan blogia! Koska minun jaksamiseni on tärkeämpää kuin se, miltä kotona näyttää. Pyykit eivät juokse karkuun ennen viikonloppua, mutta minä haluan hengähtää ja tehdä jotain kivaa. Minun kehoni ja päänuppini kaipaavat tätä pientä lataushetkeä tässä koneen ääressä. Priorisoin.
Olen itsestäni hitusen ylpeä. Minähän osaan olla melkoinen suorittajapersoona. Toisaalta nautin edelleen paljon sellaisista päivistä, kun teen ihan kamalasti kaikkea. Tykkään myös oikeastaan elämästäni tällaisena: kun pyörittää yh-äidin kotiarjen lisäksi kokopäivätyötä ja opiskelua. Mutta vaikka ihanteellinen lomapäiväni onkin pitkälti sellainen kuin syyslomaviikolla eräs päivä, jolloin kävimme ensin aamupäivällä lasten ja koirien (Hillan lisäksi mukana äitini Nekku-koira) kanssa luontopolulla seikkailemassa noin 2,5 tuntia, siitä ajasta Kiira oli minulla kantorepussa n. tunnin, sen jälkeen pikainen kauppapyrähdys ja kesärenkailla varovainen ajelu lumisateen alettua äitini luokse, jossa pikainen myöhäinen lounas, minkä jälkeen ryntäsin vauhdilla pihalle vaihtamaan talvirenkaita äidin autoon, jotta ehdimme ajoissa lasten kanssa kaupunkiin Tatu ja Patu -elokuvaa katsomaan. Melkoisen vauhdikas päivä, ja minä olin hyvin tyytyväinen, kuten eräälle ystävälle kerroin. Mutta, kolikolla on aina kääntöpuolensa. Minä olen ihminen, en kone, joten minunkin tarvitsee latautua. Pelkkä uni ei riitä, varsinkaan, kun sekään ei ole laadultaan ihan toivotunlaista. Tarvitsen niitä hetkiä, kun teen jotain omaa. Kirjoitan, luen, teen käsitöitä, ratsastan, ulkoilen tai kuntoilen. Jotain, mikä ei liity kodin hoitoon (lapset mukaan lukien), töihin tai opiskeluun. Olen ylpeä siitä, että olen oppinut antamaan itselleni vähän löysää. Osaan asettaa itseni ja jaksamiseni etusijalle. Se ei loppujen lopuksi ole itsekästä, sillä siitähän hyötyvät kaikki. Niin lapseni kuin oppilaani. Väsyneenä ja kireänä minusta ei olisi iloa kenellekään.
Totta kai tämä sekasotku kotona joskus ärsyttää. Kotonani ei useinkaan näytä siltä, että rakastaisin järjestystä. Mutta kyllä minä rakastan. Ystäväpiiristäni löytyy useita tyyppejä, jotka ehkä muistavat, miten minulla oli kokeissa tapana järjestää kynät ja kumit siistin symmetrisesti pulpetille. :D Kuivauskaapissani astioilla on tietty järjestys, ei niitä miten tahansa sovi hyllyille laittaa kuivumaan. Rakastan järjestellä kirjahyllyäni. Haluaisin kovasti järjestää neulepuikkoni ihanan siististi. Suunnitelma on, mutta toteuttamaan en ole vieläkään ennättänyt. Miksi meillä sitten usein on tavarat aikamoisen levällään? Koska olen myös sellainen hajamielinen harhailija. Käytän jotain tavaraa, se voi olla myös vaate, ja kun en enää tarvitse sitä, lasken sen vain johonkin, JOS sillä ei ole omaa selkeää paikkaa, jonne se aina laitetaan. Tästä syystä minulla on usein omat tavarani hukassa. Minä myös teen paljon asioita, koska saan paljon ideoita. Siinä saattaa jokin homma jäädä vähän puolitiehen välillä. Vaikka toisaalta haluan hoitaa yhden asian aina loppuun asti. Ainakin jos se on tarpeeksi kiinnostava.
Ehkä kotini sekasotku kuvastaa tilaa, jossa tämä nainen itse on. Minäkin olen ehkä melkoinen sekasotku, sekoitus sitä, tätä ja tuota. Mutta tässä kodissa pystyy elämään, ja varsin hyvää elämää kaiken kukkuraksi. Lapset ovat hengissä, lemmikit myös. Minäkin, jokseenkin. ;) Samalla tavalla minäkin olen ehkä melkoinen sekasotku erilaisia asioita ja ominaisuuksia, mutta en hajanainen kuitenkaan. Minunkin kanssani pystyy elämään. :D Sitä paitsi viikonloppuna todennäköisesti taas ryhdistäydyn ja tyttöjen avulla raivaan tämän kodin niin siistiksi kuin sen saa. Kestää se siisteys ehkä jopa muutaman päivän!
Mutta hei, ainakin näkee, että tässä kodissa eletään! Minäkin elän. Tunteiden myllerrys on merkki siitä, että elää ja hengittää. Huonomminkin voisi olla. Ja lepohetkeni olen nyt saanut. Ehkä seuraavaksi käytämme lasten kanssa koiran ulkona, jotta voi sitten kaataa lämmintä juomaa aristelevaan kurkkuunsa. Ja riippuen siitä, mitä kello sen jälkeen on, tartun joko silitysrautaan silitystarkoituksessa tai kirjoitan uusiksi erään tarinan, jonka kirjoitin sunnuntaina. Tänään teen kotitöitä vain, jos niille on aikaa mukavammilta jutuilta. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti