perjantai 18. marraskuuta 2016

Nyt lähtee sukka irti!

Kaikki alkoi siitä, kun me hassuteltiin vain... Mikä on yksi hienoimmista asioista lasten kanssa? Se, kun aikuinenkin voi antaa itselleen luvan hassutella. Kaikilla ei ole sellaisia ystäviä, joiden kanssa uskaltaa heittäytyä hupsuksi. Aikuisia kun ei muka saisi "lapsettaa". Aikuisia, jotka pelleilevät ja nauravat isoon ääneen, katsotaan usein moittivasti. Humalatila on anteeksi antava selitys, toisinaan. En voi vedota siihenkään, onneksi se ei minua haittaa. Ja lapset, hehän rakastavat sitä, kun äiti tai isä hassuttelee ja pelleilee heidän kanssaan. Jaettu nauru on paras nauru.


Siitä lähti syntymään tämä mestariteos. :D Me olemme tyttärieni kanssa tottuneet pitkiin automatkoihin, joiden aikana radio soi ja laulu raikaa. Pitkät matkat kestää paremmin, kun heittäytyy hupsuksi ja hassuksi. Meidän autossa äiti, eli minä, jos jäi epäselväksi, usein alkaa laulaa jollain omituisella äänellä (kuulostaa kamalalta, mutta naurattaa meitä) tai muuntelee sanoja. Kiira ja Liia pitävät Cheekin kappaleesta Sokka irti, jonka sanoma ei toki ole ihan pikkulasten heiniä. Ei sillä, että oikeastaan itsekään allekirjoittaisin kappaleen tematiikan, mutta tarttuva biisi se on silti. Lapset eivät tiedä, mikä on sokka, joten oli helppo vaihtaa sen tilalle sukka. Sukka irti! Se nauratti lapsia, ja Kiirallehan se laulu on nykyään Sukka irti. :D (Anteeksi, Cheek.)

Kertosäe muokkautui sitten muotoon "Sukka irti, mä vedin päivin öin, pesuvedel läträämisen laiminlöin". Siitä syntyi ajatus, että mitä jos kirjoittaisi koko biisin uusiksi. Voitaisiin lasten kanssa revitellä oikein kunnolla tässä hupsuttelussa. ;) Äiti saa hupsutella sydämensä pohjasta sanoituksen kanssa ja lapset sitten laulaessa. Tjsp. Ja koska haluan kannustaa etenkin kaikkia muitakin vanhempia hassuttelemaan lastensa kanssa, ja aikuisia ylipäätään, niin jaan tämän hienon (kröhöm) version kanssanne. Hölmöily on joskus hyvästä!

Huom! Kirosanan olen lauluun jättänyt, koska mielestäni ne kuuluvat suomen kieleen. Meillä ei turhaan kiroilla, mutta joskus pääsee äidiltä niin sanottu ärräpää lastenkin kuullen. Lapsille olen kuitenkin opettanut, että kiroilua saa harrastaa vain tietyissä tilanteissa. Ei jatkuvasti. Tätä sääntöähän noudatan itsekin. Eivätkä lapset ole vielä joutuneet tilanteisiin, joissa voisi kiroilla. ;)

Joten oikein hassun hauskaa alkavaa viikonloppua ja eiköhän päästetä...

Sukka irti 

Hei! Sukka irti, jee! Sukka irti, jee! Jee-ee-e-ee-e!
Sukka irti, mä hölmön vedon löin, ja pesuvedel läträämisen laiminlöin.
Buum buum pau! Mä vedän sukan irti
Kyyneleet on mun silmis, haju ku härskis sillis
Boom shakalaka, happee saatana! 
Narul on kuivaa, konees on märkää
Tää sukka harmaa mua yksin ei kykene tyrmään
Muut aina pystyy mua yllyttään
miks epäillä, en oo kyselly ennenkään
Mee metsään meditoimaan, jos haluut raitist ilmaa
mut jos oot messissä, sukka jalkaan
Viisaat ei kuule, mut älä sano tyhmällekään
Ne sit ku lähtee täysil mukaan vetään
Sellanen pikkuvika täs on kai,
ku jatkaa, haju voimistuu viikoittain
Lasken maskin alas, ku oisin konna vain
Vedän pipon päähän, kestän kai
     Sukka irti, mä hölmön vedon löin
     ja pesuvedel läträämisen laiminlöin
     Sukka irti, mä hölmön vedon löin
     kun pesuvedel läträämisen laiminlöin
     Oo-oo-oo-o-oo-o! Sukka irti, jee! Sukka irti, jee! Jee-ee-e-ee-e!
     Kun pesuvedel läträämisen laiminlöin.
Jos sä oot tullu mukaan vaan mäkättämään
ni oisit voinu jäädä himaas vaan jäkättämään
Meitsi nauraa ja hohottaa
vaik sukka hikoo, haisee ja nolottaa
Luvataan fyrkkaa, otetaan mittaa
täs jengis ei yksikään mua pysty haastaa
Jos tekee vaikka mieli voittaa nami
ni siin on sit turha epäröidä, mami
Jos sukkaa pitää, sitä pitää
ei auta ku kestää tää, viel pitää
Älä anna sukkamehun hyytyy
Ei haju miestä kaada, jos tulitikku syttyy
     Sukka irti, mä hölmön vedon löin
     ja pesuvedel läträämisen laiminlöin
     Sukka irti, mä hölmön vedon löin
     kun pesuvedel läträämisen laiminlöin
     Oo-oo-oo-o-oo-o! Sukka irti, jee! Sukka irti, jee! Jee-ee-e-ee-e!
     Kun pesuvedel läträämisen laiminlöin.
Vaikka meikäläinen alkaa ontumaan, mä en ala sortumaan
Tän kesän pärjään, mä veistän läppää, hajuun alkaa tottua
Vaikka meikäläinen alkaa ontumaan, mä en ala sortumaan
Tän kesän pärjään, mä veistän läppää, hajuun alkaa tottua
     Sukka irti, mä hölmön vedon löin
     ja pesuvedel läträämisen laiminlöin
     Sukka irti, mä hölmön vedon löin
     kun pesuvedel läträämisen laiminlöin
     Oo-oo-oo-o-oo-o! Sukka irti, jee! Sukka irti, jee! Jee-ee-e-ee-e!
     Kun pesuvedel läträämisen laiminlöin.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Jatkuu...

Se on taas sunnuntai. Jotenkin sopiva päivä joutaville löpinöille. Yhden viikon kuolema koittanut jälleen, uusi viikko syntyy muutaman tunnin päästä. Eikä sitä syntymää odota yhtään innolla. Yäk. Maanantai on typerä keksintö. Tai ehkei se tuntuisi siltä, jos... Jos olisi saanut jo ne palaset kohdilleen. Ne tärkeimmät.

Oli miten oli, elämähän se vaikuttaisi jatkuvan. Ja aika kivastikin, hetkittäin. Viime maanantaina olin ratsastustunnilla ylittelemässä esteitä. Ennakko-odotukset olivat hyvin vähäiset, kun edellinen estetunti samaisen ratsun kanssa oli melkoista räpellystä ja oli suoranainen onni, ettei se päättynyt ratsastajan ennenaikaiseen jalkautumiseen tahtonsa vastaisesti. Tsemppasin itseäni parhaani mukaan ja kelasin mielessäni, mikä meni edellisellä kerralla pieleen. Kyseinen prosessointi on tärkeää, tunti meni nimittäin paljon paremmin viimeksi. Yhä ajoittaista räpellystä, mutta loppua kohti parani ja alkoi melkein sujua. Henkisesti hyvä fiilis, hyvä minä, mutta fyysisesti huono vointi. Flunssa...

Tiistaina oli sitten vähän heikko olo. Lihaksia särki ja iltapäivällä alkoi hytisyttää siihen malliin, että kotiin päästyä kaivoin kuumemittarin esille. Lämpöä oli hitusen, meikäläisittäin. Lääkkeellä olo normalisoitui ja keskiviikkona olo oli taas hyvä. Torstaina huonompi päivä, perjantaina edessä illalla Elastisen konserttisalikeikka Carelia-salissa Joensuussa. Kieltämättä pikkuisen ärsytti, että flunssan piti rantautua luokseni juuri nyt. Töistä kuitenkin selvisin ja perjantai-iltana keikallekin suunnistin. Oli kyllä sen arvoista: huippukeikka mahtavassa seurassa, hymy korvissa ja kintut taas kipeinä. Lauantai heräsin tietenkin entistä flunssaisempana, koska en osaa istua keikalla siististi aloillani edes konserttisalissa. Mutta oli se silti sen arvoista!

Eilen ajelimme sitten lapsosten kanssa Jyväskylään, jotta pääsevät viettämään isänpäivää isukkinsa kanssa. Enpähän muista, koska olisin ollut yhtä väsynyt ajaessa. Pakko oli pysähtyä nuokkumaan hetkeksi ennen Varkautta. Mutta siitäkin matkasta selvisimme. Onnistuimme käymään avaamassa tyttärille tilit, joille tehtiin ensimmäiset talletuksetkin. Aina joskus sitä saa jotain aikaiseksi. Tänään sitten lapset saivat antaa isille tekemänsä isänpäiväyllärit: oli korttia ja taideteosta ja pikkuleipiä. Kakku oli pakasteesta, koska ei ollut nyt aikaa leipomiselle. Maistui se silti. 

Isänpäivä on tyttärille mukava päivä. Itselle se on vähän surullinen päivä: minulla ei ole enää ketään, jota juhlia sinä päivänä. Oma isäni on kuollut, kumpaakaan ukkiani en ole koskaan edes nähnyt. Kyllähän isää kaipaa muinakin päivinä, mutta isänpäivänä isä on tietenkin erityisesti mielessä. Sitä miettii, miten aina jää jotain asioita kesken, kun joku lähtee täältä. 

Mielessä on pyörinyt ajatus, jonka haluaisin tarinan muotoon kirjoittaa. Isälle. Joka ei sitä ole enää lukemassa. Kirjoitan sen silti, kunhan ennätän. Nyt minulla on hetki aikaa makoilla makoisasti sängyssä ennen nukkumaan menoa. Jos vaikka hetki laatuaikaa kirjan kanssa. Tai vain Sirun lempeää kehräystä kuunnellen. Jos unohtaisi huomisen vielä hetkeksi.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Fiktiota: Joutsenet

Olen kertonut, että haaveilen jonain päivänä olevani kirjailija. Ehkä olenkin. Aikaahan on. Voisi olla. :) Joten haluan jakaa teille erään tarinan, kirjoitin sen viikonloppuna ja viimeistelin eilen, vähän vielä tänäänkin (kello ei ole vielä kuutta aamulla). Tarina ei ole tosi, se on fiktiota. Se ei perustu tositapahtumiin, se perustuu todellisiin tunteisiin. Olivatpa ne minun tai jonkun muun. On aika jännittävää laittaa omaa tekstiä näkyviin, kun kyse on omasta luomuksesta. Kun en puhukaan niin sanotusti asiaa. Mutta jos jotain haluaa saavuttaa, pitää olla rohkea. Olisi kiva kuulla mielipiteitänne tästä. Itse olen tarinan kerrontaan oikein tyytyväinen, mutta makuja on monia. :) Joka tapauksessa mukavaa pian alkavaa viikonloppua! Tässä teille luettavaa, jos kiinnostaa.

Joutsenet

Tämä on tarina kahdesta ihmisestä. Tai ehkä yhden ihmisolennon kahdesta palasesta, toisiinsa lomittuvista. En tiedä, onko tämä onnellinen tarina. En tiedä, onko se jo päättynyt. En liioin tiedä sitä, onko se oikeastaan vielä edes alkanut. Mutta tämä on tarina. Siinä on kaksi ihmistä.

Muistatko sinä ensirakkautesi leimahduksen? Sokaisevan ja huumaavan. Sen, joka joko hiipui nopeasti tai jäi kytemään pitkäksi aikaa. Ehkä edelleen. Poika muistaa. Hän muistaa sen kuin olisi juuri hetki sitten sen kokenut. Hän on nyt yli kolmenkymmenen. Silloin hän oli kolmetoista. Kaksi vuosikymmentä tämän ja tuon hetken välillä, tunteissa mitattuna ei sekuntiakaan.

Se oli se naapurin tyttö, jonka kanssa oli ihan pienestä pitäen leikitty. Se tyttö, jonka kanssa juostiin pihoilla harva se päivä. Jonka kanssa naurettiin hölmöille jutuille ja heti sen perään lapsuuden vakavuudella vannottiin ikuista ystävyyttä. Tyttö, joka oli niin tärkeä osa hänen elämäänsä, ettei sitä juuri edes tullut ajatelleeksi. Yhtenä päivänä kaikki vain muuttui. Ehkä hetki oli pojalle oikea. Ehkä hänen sydämensä oli kasvanut ymmärtämään. Ei hän ole koskaan tullut pohtineeksi syytä. Hänelle riitti silloin, että hän tiesi sen tapahtuneen. Se on riittänyt hänelle aina.

Hän astuu luokkaan kuten joka päivä ennen sitä päivää. Hänen katseensa karkailee, harhailee, hyppii hahmosta toiseen ilman kummempaa tarkoitusta. Sitten pysähtyy. Sydän lyö voimakkaammin, sen tahti kohisee korvissa. Suuta kuivaa, kämmeniä kutittaa, poika haluaisi laittaa ne taskuun. Tummien suortuvien suojista tyttö virnistää hänelle. Siniset silmät, punainen suu. Onko hän koskaan huomannut, miten siniset tytön silmät ovatkaan? Suora katse, hämmentävän rehellinen. Varma. Kuten pojan sydän: tässä hän on. On ollut jo kauan. Hän. Minun.

Tyttö ei muista omaa hetkeään. Ehkä siksi, ettei hän ole koskaan rakastunut hetkessä. Ei ihastunut tai rakastunut ensisilmäyksellä. Ehkei hän edes usko sellaiseen. Hän kyllä muistaa sen, kun pojasta tuli jotenkin erilainen. Ihan kuin tämä olisi oppinut punastumaan, yhdessä yössä. Takeltelemaan sanoissaan. Katselemaan välillä niin tarkasti häntä, ja välillä taas katselemaan tiukasti pois päin. Muutos, hän muistaa sen.

Tyttö ei tiedä, milloin se tapahtui. Hänelle rakastuminen ei ole koskaan ollut huima hyppy laiturilta kylmään veteen. Hän on ajatuksiinsa vajonneena aina pikkuhiljaa astellut syvemmälle, heittäytytynyt uimaan vasta ollessaan vyötäisiään myöten vedessä. Sellainen rakastuminen sopi hänen varovaiseen luonteeseensa. Joskus pojan muuttumisen jälkeisen vuoden mittaan se tapahtui. Ehkä pojan erilainen käytös aloitti hänessäkin jotain. Toi esille jotain, mikä oli hänessä ollut jo ennenkin. Kuinka kauan? Tyttö oli sitä joskus miettinyt, löytämättä vastausta. Jäädäkseen.

Miten siinä kävikin niin, että tyttökin rakastui? Varovasti, se nyt on selvää. Varovainen hän oli rakastuttuaankin. Ylpeyttäänkö vai pelkuruuttaan? Tai ehkä siinä iässä ei vain ollut vielä kiire mihinkään. Ei rakkauteenkaan. Ei hänellä, ei heillä. Oliko heillä varmuus tulevasta? Jokin salattu tieto? Jonka sitten hukkasivat? Lakkasivat uskomasta?

Ne ajat. Tyttö ja poika olivat kavereita kuten ennenkin. He viettivät yhä aikaa yhdessä, mutta siinä oli jotain erilaista. Kutkuttavan jännittävää, ihon alla kihelmöivää. Jännityksen kurkkuun nostattamia möykkyjä, joiden ohi hengitys pääsi vain kompastellen. Kuumoittavia kasvoja, korvissa kohisevia koskia. Sinä, niin lähellä. Voisin koskettaa, melkein. Kertoa. Voisin.

Koulu vaihtui. He kasvoivat. Toisiinsa ja tunteisiinsa tuskastuneina joskus riitelivät. Itkivät kumpikin kodeissaan epävarmoina toisen tunteista. Kunnes erään kerran, syyssateessa, tapahtui jotain. Poika heitteli turhautuneena pikkukiviä vesilätäköihin tytön vierelle. Heitti vielä yhden. Osui tyttöön. Sateen kastelemille kasvoille valui kyynel. Kiukku punasi kasvot. ”Sinä et edes välitä minusta! Haluat, että lähden!” Ei, en halua! Tyttö käänsi selkänsä, poika tarttui käsivarteen kiinni. Älä mene. Tyttö käänsi sotaisat kasvonsa pojan puoleen. Poika näki siniset silmät, varmat ja kiukkuiset. Ja punaiset huulet. Edes kerran. Tämän kerran. Vaikket jäisi.

Jotakin. Se todella oli jotakin. Aika pysähtyi hetkeksi. Asettautui todelliseen uomaansa, soljui sitten taas eteenpäin. Sade pisaroi pehmeämmin. Tuoksui raikkaammin. Tytön katse vakavana, kysyen. Pojan silmät varmoina, luvaten. Suuteli toisen kerran, kevyesti, kokeillen. Saanko? Hymy pojan huulilla. Sitten tytönkin. Käsi käteen, kylki kylkeen. Yhdessä. Me. Yksi.

He saivat kasvaa hetken yhdessä. Uudella tavalla. Oli niitä, jotka olivat kateellisia heidän onnestaan. Koettivat kaivaa ojaa heitä erottamaan. Onnistumatta. Eivät horjuneet. Ei tarvinnut. Sinä, kanssani. Koko maailma. Mahdollisuus.

Mutta ei saanut kestää. Pojan perhe muutti. Kauas, liian kauas. Eivät nähneet toisiaan, pitivät kyllä yhteyttä. Mutta jokin muuttui. Ikävä, ehkä se oli ikävä. Kiiltävään, vahvaan pintaan tuli särö. Välimatka antoi sen kasvaa. Epävarmuutta, syytöksiä. Nuoria, hölmöjä. Tiesivät, mitä heillä voisi olla. Liian paljon menetettävää.
Kuinka helppoa on jälkikäteen sanoa, että heidän olisi pitänyt tietää. Luottaa. Eivätkö he nähneet sitä muka toisistaan? Eivätkö tosiaan? Kenen ääni pehmenee sille tavalla ilman sellaista sidettä? Kenen sanoista kuultaa raastava ikävä, jos ei rakasta? Eivätkö he tienneet, miltä rakkaus kuulostaa, vaikka itsessään tunsivat sen saman? Toinen toisti kaikuna sen, mitä toinen koki. Typerykset, hullut. Raukat.

Mitä tuhlausta. Aikoivat tavata, kuitenkin. Ei onnistunut, väärinkäsityksiä. Yrittivät korjata tilanteen, vakuuttelivat, rauhoittelivat. Itseäänkö? Pääsivät niin lähellekin! Oli yhä niin helppoa jutella. Kertoa asioita sisimmästään. Vain sinulle. Sinulle voin kertoa. Nyt. Heti. Sinä olet sen arvoinen. Sinä tiedät. Sinä ymmärrät. Se olet sinä. Mutta kun olisi pitänyt luottaa, eivät uskaltaneet. Jos sattuu. Kuka silloin auttaisi haavoittuneen pois sotatantereelta?

Toiset olivat yrittäneet saada heitä erilleen. Onnistumatta. He itse yrittivät pitää yhteytensä. Epäonnistuivat. Vaikka kuuluivat yhteen. Tiesivät sen. Kuulivat sen. Mutta eivät uskoneet. 
 
Poika muistaa kertoneensa tytölle asioita, joita ei ole vieläkään kertonut kenellekään toiselle. Ei ainakaan samalla tavalla. Tytölle vain saattoi puhua sellaisista. Koska hän ymmärsi. Koska hänen piti. Hän muistaa tytön tuoksun. Tytön katseen. Hymyn. Pehmeän äänen. Tämän kosketuksen, joka ensin kuin perhosen siipi hipaisi kysyen, kiusoitellen. Hän muistaa. Tuntee. Se ei kulu.

Tyttö muistaa pojan sanat. Hänen äänensä värin. Lämpimän katseen. Hän muistaa hymyt, joita he vaihtoivat. Poika sai hänet aina hymyilemään. Elämä oli ihanaa, ihan vain siksi, että poika oli olemassa. Tämän silmät, niiden katse. Niin varma. Minun. Tämän huulet. Niiden pehmeys, maku. Tuttu, juovuttava. Ja se lämpö, jonka ne nostattivat. Kaipaan. Oi, niin kaipaan.

Ihanat ajat. Onnen ajat. Epätoivon ajat. Kauan sitten jo. Arvet tuntuvat yhä. Poika muistaa. Tyttö muistaa. Elämä on vienyt heidät eri suuntiin. He eivät ole nähneet toisiaan yli viiteentoista vuoteen. Muistavat silti yhä. Toisensa, tunteensa. Kaipaavat yhä. Onnistuvat unohtamaan välillä, mutta kuinka yhden olennon kaksi palasta voisivat toisensa täysin unohtaa? Eivät pysty. Koskaan. Kumpikin on elänyt omaa elämäänsä. Onnellisiakin aikoja, vaikeita aikoja. Muita ihmisiä, joita on oppinut rakastamaan, vaikkei olekaan ollut siten rakastunut kuin silloin.Vuosia, joiden aikana toista ei ollut tullut edes ajatelleeksi. Sitten jälleen. Uni. Unia. Sinä. Minun. Rakastan.

Yli viisitoista vuotta. Jos vielä saisivat tilaisuuden, kertoisivat. Tunnustaisivat. Vaikka menettäisivätkin. Jos on tarkoitettu, että nämä palaset muovautuvat uudelleen niin, etteivät enää pysykään yhdessä, kunpa edes saisivat tietää sen. Kunpa saisivat kohdata vielä. Edes kerran. Kahdestaan. Kaikessa rauhassa. Kunpa tämä tarina edes saisi jonkinlaisen lopun. Onnellisen. Surullisen. Mutta ei näin, ei avointa. Ei se ole mikään loppu. 
 
Tyttö rakastaa. Tyttö muistaa. Näkee unia rakkaastaan. Tietää, että poika olisi aina hänen luonaan. Poikaan voisi luottaa. Poika pitäisi vieläkin hänen puoliaan. Poika hyväksyisi hänet, tukisi häntä. Puhuisi hänelle. Rakastaisi häntä. Voi, niin rakastaisi häntä. Olisi hänen.

Poika muistaa. Sen päivän, kun kaikki muuttui. Kun hän tiesi. Tuossa hän on. Minun. Tuleva vaimoni. Aina. Vierelläni. Hänelle voisi puhua. Hän kuuntelisi. Hän olisi läsnä, lohduttaisi. Tyttö hyväksyisi hänet. Rakastaisi häntä. Antaisi hänen rakastaa itseään. Voi, niin antaisi hänen rakastaa itseään. Olisi hänen. Soisi hänelle varmuutta. 
 
Sinä. Osa minua. Minä osa sinua. Rakastan. Aina sinua rakastan. En unohda. En voi. Sydän ei osaa. Ei tahdo. Vaikka yritän. Vaikka hetkeksi onnistun. Se palaa aina. Sinä olet minun. Olen sinun. Haluaisin sen sinulle kertoa. Tarjota sitä sinulle. Vaikket ottaisi sitä vastaan. Vaikket enää voisi. Ehkä olet lupautunut toiselle. Jos olet, pidät lupauksesi. Sellainen sinä olet. Mutta haluaisin, että tiedät. Siltikin, vaikka tiedän, että se saisi sinut epäilemään lupaustasi. Koska sellainenkin sinä olet. Minun. Sinä olet minun. Ja minä sinun. Aina. Tule, tule luokseni. Puhu minulle. Kerro minulle. Mitä vain. Jotain. Kaikki. Anna minun kuunnella. Kaikki minussa on sinun. Kaikki minussa odottaa sinua, vain sinua. Tule, luokseni. Sinun. Olen sinun. Rakastan. Aina.
Tule. Pyydän, tule! Haluan kertoa. Edes kerran. Sinun.
Aina. Aina.

Tulen. Tulen. Odota, niin tulen!
Sinun. Aina.
Aina. Rakastan.

torstai 3. marraskuuta 2016

Minä ja minun hyvinvointini!

Istun täällä kotona (kodinomaisessa asunnossa) olohuoneessa koneen ääressä ja yritän päättää, mitä ryhdyn tekemään. Vaihtoehtoja on useita: mm. imurointi, silittäminen, pyykkien pesu tai esseen kirjoittaminen erästä englannin kielen opintojen kurssia varten. Valinta on vaikea. Pieni flunssan poikanen tuntuu löytäneen mukavan pesän kurkustani ja kieltämättä kesken työviikon kaipaisi enemmän sellaisia omia hetkiä, jolloin saisi tehdä jotain omasta mielestä mukavaa. Joten teen päinvastoin kuin "hyvä" perheen äiti: sen sijaan, että alkaisin siistiä kämpästä tätä osin itse aiheutettuakin räjähdystä, istun yhä tässä koneen ääressä ja kirjoitan blogia! Koska minun jaksamiseni on tärkeämpää kuin se, miltä kotona näyttää. Pyykit eivät juokse karkuun ennen viikonloppua, mutta minä haluan hengähtää ja tehdä jotain kivaa. Minun kehoni ja päänuppini kaipaavat tätä pientä lataushetkeä tässä koneen ääressä. Priorisoin.

Olen itsestäni hitusen ylpeä. Minähän osaan olla melkoinen suorittajapersoona. Toisaalta nautin edelleen paljon sellaisista päivistä, kun teen ihan kamalasti kaikkea. Tykkään myös oikeastaan elämästäni tällaisena: kun pyörittää yh-äidin kotiarjen lisäksi kokopäivätyötä ja opiskelua. Mutta vaikka ihanteellinen lomapäiväni onkin pitkälti sellainen kuin syyslomaviikolla eräs päivä, jolloin kävimme ensin aamupäivällä lasten ja koirien (Hillan lisäksi mukana äitini Nekku-koira) kanssa luontopolulla seikkailemassa noin 2,5 tuntia, siitä ajasta Kiira oli minulla kantorepussa n. tunnin, sen jälkeen pikainen kauppapyrähdys ja kesärenkailla varovainen ajelu lumisateen alettua äitini luokse, jossa pikainen myöhäinen lounas, minkä jälkeen ryntäsin vauhdilla pihalle vaihtamaan talvirenkaita äidin autoon, jotta ehdimme ajoissa lasten kanssa kaupunkiin Tatu ja Patu -elokuvaa katsomaan. Melkoisen vauhdikas päivä, ja minä olin hyvin tyytyväinen, kuten eräälle ystävälle kerroin. Mutta, kolikolla on aina kääntöpuolensa. Minä olen ihminen, en kone, joten minunkin tarvitsee latautua. Pelkkä uni ei riitä, varsinkaan, kun sekään ei ole laadultaan ihan toivotunlaista. Tarvitsen niitä hetkiä, kun teen jotain omaa. Kirjoitan, luen, teen käsitöitä, ratsastan, ulkoilen tai kuntoilen. Jotain, mikä ei liity kodin hoitoon (lapset mukaan lukien), töihin tai opiskeluun. Olen ylpeä siitä, että olen oppinut antamaan itselleni vähän löysää. Osaan asettaa itseni ja jaksamiseni etusijalle. Se ei loppujen lopuksi ole itsekästä, sillä siitähän hyötyvät kaikki. Niin lapseni kuin oppilaani. Väsyneenä ja kireänä minusta ei olisi iloa kenellekään.

Totta kai tämä sekasotku kotona joskus ärsyttää. Kotonani ei useinkaan näytä siltä, että rakastaisin järjestystä. Mutta kyllä minä rakastan. Ystäväpiiristäni löytyy useita tyyppejä, jotka ehkä muistavat, miten minulla oli kokeissa tapana järjestää kynät ja kumit siistin symmetrisesti pulpetille. :D Kuivauskaapissani astioilla on tietty järjestys, ei niitä miten tahansa sovi hyllyille laittaa kuivumaan. Rakastan järjestellä kirjahyllyäni. Haluaisin kovasti järjestää neulepuikkoni ihanan siististi. Suunnitelma on, mutta toteuttamaan en ole vieläkään ennättänyt. Miksi meillä sitten usein on tavarat aikamoisen levällään? Koska olen myös sellainen hajamielinen harhailija. Käytän jotain tavaraa, se voi olla myös vaate, ja kun en enää tarvitse sitä, lasken sen vain johonkin, JOS sillä ei ole omaa selkeää paikkaa, jonne se aina laitetaan. Tästä syystä minulla on usein omat tavarani hukassa. Minä myös teen paljon asioita, koska saan paljon ideoita. Siinä saattaa jokin homma jäädä vähän puolitiehen välillä. Vaikka toisaalta haluan hoitaa yhden asian aina loppuun asti. Ainakin jos se on tarpeeksi kiinnostava.

Ehkä kotini sekasotku kuvastaa tilaa, jossa tämä nainen itse on. Minäkin olen ehkä melkoinen sekasotku, sekoitus sitä, tätä ja tuota. Mutta tässä kodissa pystyy elämään, ja varsin hyvää elämää kaiken kukkuraksi. Lapset ovat hengissä, lemmikit myös. Minäkin, jokseenkin. ;) Samalla tavalla minäkin olen ehkä melkoinen sekasotku erilaisia asioita ja ominaisuuksia, mutta en hajanainen kuitenkaan. Minunkin kanssani pystyy elämään. :D Sitä paitsi viikonloppuna todennäköisesti taas ryhdistäydyn ja tyttöjen avulla raivaan tämän kodin niin siistiksi kuin sen saa. Kestää se siisteys ehkä jopa muutaman päivän!

Mutta hei, ainakin näkee, että tässä kodissa eletään! Minäkin elän. Tunteiden myllerrys on merkki siitä, että elää ja hengittää. Huonomminkin voisi olla. Ja lepohetkeni olen nyt saanut. Ehkä seuraavaksi käytämme lasten kanssa koiran ulkona, jotta voi sitten kaataa lämmintä juomaa aristelevaan kurkkuunsa. Ja riippuen siitä, mitä kello sen jälkeen on, tartun joko silitysrautaan silitystarkoituksessa tai kirjoitan uusiksi erään tarinan, jonka kirjoitin sunnuntaina. Tänään teen kotitöitä vain, jos niille on aikaa mukavammilta jutuilta. :)