Fiktiota: Joutsenet

Olen kertonut, että haaveilen jonain päivänä olevani kirjailija. Ehkä olenkin. Aikaahan on. Voisi olla. :) Joten haluan jakaa teille erään tarinan, kirjoitin sen viikonloppuna ja viimeistelin eilen, vähän vielä tänäänkin (kello ei ole vielä kuutta aamulla). Tarina ei ole tosi, se on fiktiota. Se ei perustu tositapahtumiin, se perustuu todellisiin tunteisiin. Olivatpa ne minun tai jonkun muun. On aika jännittävää laittaa omaa tekstiä näkyviin, kun kyse on omasta luomuksesta. Kun en puhukaan niin sanotusti asiaa. Mutta jos jotain haluaa saavuttaa, pitää olla rohkea. Olisi kiva kuulla mielipiteitänne tästä. Itse olen tarinan kerrontaan oikein tyytyväinen, mutta makuja on monia. :) Joka tapauksessa mukavaa pian alkavaa viikonloppua! Tässä teille luettavaa, jos kiinnostaa.

Joutsenet

Tämä on tarina kahdesta ihmisestä. Tai ehkä yhden ihmisolennon kahdesta palasesta, toisiinsa lomittuvista. En tiedä, onko tämä onnellinen tarina. En tiedä, onko se jo päättynyt. En liioin tiedä sitä, onko se oikeastaan vielä edes alkanut. Mutta tämä on tarina. Siinä on kaksi ihmistä.

Muistatko sinä ensirakkautesi leimahduksen? Sokaisevan ja huumaavan. Sen, joka joko hiipui nopeasti tai jäi kytemään pitkäksi aikaa. Ehkä edelleen. Poika muistaa. Hän muistaa sen kuin olisi juuri hetki sitten sen kokenut. Hän on nyt yli kolmenkymmenen. Silloin hän oli kolmetoista. Kaksi vuosikymmentä tämän ja tuon hetken välillä, tunteissa mitattuna ei sekuntiakaan.

Se oli se naapurin tyttö, jonka kanssa oli ihan pienestä pitäen leikitty. Se tyttö, jonka kanssa juostiin pihoilla harva se päivä. Jonka kanssa naurettiin hölmöille jutuille ja heti sen perään lapsuuden vakavuudella vannottiin ikuista ystävyyttä. Tyttö, joka oli niin tärkeä osa hänen elämäänsä, ettei sitä juuri edes tullut ajatelleeksi. Yhtenä päivänä kaikki vain muuttui. Ehkä hetki oli pojalle oikea. Ehkä hänen sydämensä oli kasvanut ymmärtämään. Ei hän ole koskaan tullut pohtineeksi syytä. Hänelle riitti silloin, että hän tiesi sen tapahtuneen. Se on riittänyt hänelle aina.

Hän astuu luokkaan kuten joka päivä ennen sitä päivää. Hänen katseensa karkailee, harhailee, hyppii hahmosta toiseen ilman kummempaa tarkoitusta. Sitten pysähtyy. Sydän lyö voimakkaammin, sen tahti kohisee korvissa. Suuta kuivaa, kämmeniä kutittaa, poika haluaisi laittaa ne taskuun. Tummien suortuvien suojista tyttö virnistää hänelle. Siniset silmät, punainen suu. Onko hän koskaan huomannut, miten siniset tytön silmät ovatkaan? Suora katse, hämmentävän rehellinen. Varma. Kuten pojan sydän: tässä hän on. On ollut jo kauan. Hän. Minun.

Tyttö ei muista omaa hetkeään. Ehkä siksi, ettei hän ole koskaan rakastunut hetkessä. Ei ihastunut tai rakastunut ensisilmäyksellä. Ehkei hän edes usko sellaiseen. Hän kyllä muistaa sen, kun pojasta tuli jotenkin erilainen. Ihan kuin tämä olisi oppinut punastumaan, yhdessä yössä. Takeltelemaan sanoissaan. Katselemaan välillä niin tarkasti häntä, ja välillä taas katselemaan tiukasti pois päin. Muutos, hän muistaa sen.

Tyttö ei tiedä, milloin se tapahtui. Hänelle rakastuminen ei ole koskaan ollut huima hyppy laiturilta kylmään veteen. Hän on ajatuksiinsa vajonneena aina pikkuhiljaa astellut syvemmälle, heittäytytynyt uimaan vasta ollessaan vyötäisiään myöten vedessä. Sellainen rakastuminen sopi hänen varovaiseen luonteeseensa. Joskus pojan muuttumisen jälkeisen vuoden mittaan se tapahtui. Ehkä pojan erilainen käytös aloitti hänessäkin jotain. Toi esille jotain, mikä oli hänessä ollut jo ennenkin. Kuinka kauan? Tyttö oli sitä joskus miettinyt, löytämättä vastausta. Jäädäkseen.

Miten siinä kävikin niin, että tyttökin rakastui? Varovasti, se nyt on selvää. Varovainen hän oli rakastuttuaankin. Ylpeyttäänkö vai pelkuruuttaan? Tai ehkä siinä iässä ei vain ollut vielä kiire mihinkään. Ei rakkauteenkaan. Ei hänellä, ei heillä. Oliko heillä varmuus tulevasta? Jokin salattu tieto? Jonka sitten hukkasivat? Lakkasivat uskomasta?

Ne ajat. Tyttö ja poika olivat kavereita kuten ennenkin. He viettivät yhä aikaa yhdessä, mutta siinä oli jotain erilaista. Kutkuttavan jännittävää, ihon alla kihelmöivää. Jännityksen kurkkuun nostattamia möykkyjä, joiden ohi hengitys pääsi vain kompastellen. Kuumoittavia kasvoja, korvissa kohisevia koskia. Sinä, niin lähellä. Voisin koskettaa, melkein. Kertoa. Voisin.

Koulu vaihtui. He kasvoivat. Toisiinsa ja tunteisiinsa tuskastuneina joskus riitelivät. Itkivät kumpikin kodeissaan epävarmoina toisen tunteista. Kunnes erään kerran, syyssateessa, tapahtui jotain. Poika heitteli turhautuneena pikkukiviä vesilätäköihin tytön vierelle. Heitti vielä yhden. Osui tyttöön. Sateen kastelemille kasvoille valui kyynel. Kiukku punasi kasvot. ”Sinä et edes välitä minusta! Haluat, että lähden!” Ei, en halua! Tyttö käänsi selkänsä, poika tarttui käsivarteen kiinni. Älä mene. Tyttö käänsi sotaisat kasvonsa pojan puoleen. Poika näki siniset silmät, varmat ja kiukkuiset. Ja punaiset huulet. Edes kerran. Tämän kerran. Vaikket jäisi.

Jotakin. Se todella oli jotakin. Aika pysähtyi hetkeksi. Asettautui todelliseen uomaansa, soljui sitten taas eteenpäin. Sade pisaroi pehmeämmin. Tuoksui raikkaammin. Tytön katse vakavana, kysyen. Pojan silmät varmoina, luvaten. Suuteli toisen kerran, kevyesti, kokeillen. Saanko? Hymy pojan huulilla. Sitten tytönkin. Käsi käteen, kylki kylkeen. Yhdessä. Me. Yksi.

He saivat kasvaa hetken yhdessä. Uudella tavalla. Oli niitä, jotka olivat kateellisia heidän onnestaan. Koettivat kaivaa ojaa heitä erottamaan. Onnistumatta. Eivät horjuneet. Ei tarvinnut. Sinä, kanssani. Koko maailma. Mahdollisuus.

Mutta ei saanut kestää. Pojan perhe muutti. Kauas, liian kauas. Eivät nähneet toisiaan, pitivät kyllä yhteyttä. Mutta jokin muuttui. Ikävä, ehkä se oli ikävä. Kiiltävään, vahvaan pintaan tuli särö. Välimatka antoi sen kasvaa. Epävarmuutta, syytöksiä. Nuoria, hölmöjä. Tiesivät, mitä heillä voisi olla. Liian paljon menetettävää.

Kuinka helppoa on jälkikäteen sanoa, että heidän olisi pitänyt tietää. Luottaa. Eivätkö he nähneet sitä muka toisistaan? Eivätkö tosiaan? Kenen ääni pehmenee sille tavalla ilman sellaista sidettä? Kenen sanoista kuultaa raastava ikävä, jos ei rakasta? Eivätkö he tienneet, miltä rakkaus kuulostaa, vaikka itsessään tunsivat sen saman? Toinen toisti kaikuna sen, mitä toinen koki. Typerykset, hullut. Raukat.

Mitä tuhlausta. Aikoivat tavata, kuitenkin. Ei onnistunut, väärinkäsityksiä. Yrittivät korjata tilanteen, vakuuttelivat, rauhoittelivat. Itseäänkö? Pääsivät niin lähellekin! Oli yhä niin helppoa jutella. Kertoa asioita sisimmästään. Vain sinulle. Sinulle voin kertoa. Nyt. Heti. Sinä olet sen arvoinen. Sinä tiedät. Sinä ymmärrät. Se olet sinä. Mutta kun olisi pitänyt luottaa, eivät uskaltaneet. Jos sattuu. Kuka silloin auttaisi haavoittuneen pois sotatantereelta?

Toiset olivat yrittäneet saada heitä erilleen. Onnistumatta. He itse yrittivät pitää yhteytensä. Epäonnistuivat. Vaikka kuuluivat yhteen. Tiesivät sen. Kuulivat sen. Mutta eivät uskoneet. 

 

Poika muistaa kertoneensa tytölle asioita, joita ei ole vieläkään kertonut kenellekään toiselle. Ei ainakaan samalla tavalla. Tytölle vain saattoi puhua sellaisista. Koska hän ymmärsi. Koska hänen piti. Hän muistaa tytön tuoksun. Tytön katseen. Hymyn. Pehmeän äänen. Tämän kosketuksen, joka ensin kuin perhosen siipi hipaisi kysyen, kiusoitellen. Hän muistaa. Tuntee. Se ei kulu.

Tyttö muistaa pojan sanat. Hänen äänensä värin. Lämpimän katseen. Hän muistaa hymyt, joita he vaihtoivat. Poika sai hänet aina hymyilemään. Elämä oli ihanaa, ihan vain siksi, että poika oli olemassa. Tämän silmät, niiden katse. Niin varma. Minun. Tämän huulet. Niiden pehmeys, maku. Tuttu, juovuttava. Ja se lämpö, jonka ne nostattivat. Kaipaan. Oi, niin kaipaan.

Ihanat ajat. Onnen ajat. Epätoivon ajat. Kauan sitten jo. Arvet tuntuvat yhä. Poika muistaa. Tyttö muistaa. Elämä on vienyt heidät eri suuntiin. He eivät ole nähneet toisiaan yli viiteentoista vuoteen. Muistavat silti yhä. Toisensa, tunteensa. Kaipaavat yhä. Onnistuvat unohtamaan välillä, mutta kuinka yhden olennon kaksi palasta voisivat toisensa täysin unohtaa? Eivät pysty. Koskaan. Kumpikin on elänyt omaa elämäänsä. Onnellisiakin aikoja, vaikeita aikoja. Muita ihmisiä, joita on oppinut rakastamaan, vaikkei olekaan ollut siten rakastunut kuin silloin.Vuosia, joiden aikana toista ei ollut tullut edes ajatelleeksi. Sitten jälleen. Uni. Unia. Sinä. Minun. Rakastan.

Yli viisitoista vuotta. Jos vielä saisivat tilaisuuden, kertoisivat. Tunnustaisivat. Vaikka menettäisivätkin. Jos on tarkoitettu, että nämä palaset muovautuvat uudelleen niin, etteivät enää pysykään yhdessä, kunpa edes saisivat tietää sen. Kunpa saisivat kohdata vielä. Edes kerran. Kahdestaan. Kaikessa rauhassa. Kunpa tämä tarina edes saisi jonkinlaisen lopun. Onnellisen. Surullisen. Mutta ei näin, ei avointa. Ei se ole mikään loppu. 
 

Tyttö rakastaa. Tyttö muistaa. Näkee unia rakkaastaan. Tietää, että poika olisi aina hänen luonaan. Poikaan voisi luottaa. Poika pitäisi vieläkin hänen puoliaan. Poika hyväksyisi hänet, tukisi häntä. Puhuisi hänelle. Rakastaisi häntä. Voi, niin rakastaisi häntä. Olisi hänen.

Poika muistaa. Sen päivän, kun kaikki muuttui. Kun hän tiesi. Tuossa hän on. Minun. Tuleva vaimoni. Aina. Vierelläni. Hänelle voisi puhua. Hän kuuntelisi. Hän olisi läsnä, lohduttaisi. Tyttö hyväksyisi hänet. Rakastaisi häntä. Antaisi hänen rakastaa itseään. Voi, niin antaisi hänen rakastaa itseään. Olisi hänen. Soisi hänelle varmuutta. 

 

Sinä. Osa minua. Minä osa sinua. Rakastan. Aina sinua rakastan. En unohda. En voi. Sydän ei osaa. Ei tahdo. Vaikka yritän. Vaikka hetkeksi onnistun. Se palaa aina. Sinä olet minun. Olen sinun. Haluaisin sen sinulle kertoa. Tarjota sitä sinulle. Vaikket ottaisi sitä vastaan. Vaikket enää voisi. Ehkä olet lupautunut toiselle. Jos olet, pidät lupauksesi. Sellainen sinä olet. Mutta haluaisin, että tiedät. Siltikin, vaikka tiedän, että se saisi sinut epäilemään lupaustasi. Koska sellainenkin sinä olet. Minun. Sinä olet minun. Ja minä sinun. Aina. Tule, tule luokseni. Puhu minulle. Kerro minulle. Mitä vain. Jotain. Kaikki. Anna minun kuunnella. Kaikki minussa on sinun. Kaikki minussa odottaa sinua, vain sinua. Tule, luokseni. Sinun. Olen sinun. Rakastan. Aina.

Tule. Pyydän, tule! Haluan kertoa. Edes kerran. Sinun.

Aina. Aina.

Tulen. Tulen. Odota, niin tulen!

Sinun. Aina.

Aina. Rakastan.