Se on taas sunnuntai. Jotenkin sopiva päivä joutaville löpinöille. Yhden viikon kuolema koittanut jälleen, uusi viikko syntyy muutaman tunnin päästä. Eikä sitä syntymää odota yhtään innolla. Yäk. Maanantai on typerä keksintö. Tai ehkei se tuntuisi siltä, jos... Jos olisi saanut jo ne palaset kohdilleen. Ne tärkeimmät.
Oli miten oli, elämähän se vaikuttaisi jatkuvan. Ja aika kivastikin, hetkittäin. Viime maanantaina olin ratsastustunnilla ylittelemässä esteitä. Ennakko-odotukset olivat hyvin vähäiset, kun edellinen estetunti samaisen ratsun kanssa oli melkoista räpellystä ja oli suoranainen onni, ettei se päättynyt ratsastajan ennenaikaiseen jalkautumiseen tahtonsa vastaisesti. Tsemppasin itseäni parhaani mukaan ja kelasin mielessäni, mikä meni edellisellä kerralla pieleen. Kyseinen prosessointi on tärkeää, tunti meni nimittäin paljon paremmin viimeksi. Yhä ajoittaista räpellystä, mutta loppua kohti parani ja alkoi melkein sujua. Henkisesti hyvä fiilis, hyvä minä, mutta fyysisesti huono vointi. Flunssa...
Tiistaina oli sitten vähän heikko olo. Lihaksia särki ja iltapäivällä alkoi hytisyttää siihen malliin, että kotiin päästyä kaivoin kuumemittarin esille. Lämpöä oli hitusen, meikäläisittäin. Lääkkeellä olo normalisoitui ja keskiviikkona olo oli taas hyvä. Torstaina huonompi päivä, perjantaina edessä illalla Elastisen konserttisalikeikka Carelia-salissa Joensuussa. Kieltämättä pikkuisen ärsytti, että flunssan piti rantautua luokseni juuri nyt. Töistä kuitenkin selvisin ja perjantai-iltana keikallekin suunnistin. Oli kyllä sen arvoista: huippukeikka mahtavassa seurassa, hymy korvissa ja kintut taas kipeinä. Lauantai heräsin tietenkin entistä flunssaisempana, koska en osaa istua keikalla siististi aloillani edes konserttisalissa. Mutta oli se silti sen arvoista!
Eilen ajelimme sitten lapsosten kanssa Jyväskylään, jotta pääsevät viettämään isänpäivää isukkinsa kanssa. Enpähän muista, koska olisin ollut yhtä väsynyt ajaessa. Pakko oli pysähtyä nuokkumaan hetkeksi ennen Varkautta. Mutta siitäkin matkasta selvisimme. Onnistuimme käymään avaamassa tyttärille tilit, joille tehtiin ensimmäiset talletuksetkin. Aina joskus sitä saa jotain aikaiseksi. Tänään sitten lapset saivat antaa isille tekemänsä isänpäiväyllärit: oli korttia ja taideteosta ja pikkuleipiä. Kakku oli pakasteesta, koska ei ollut nyt aikaa leipomiselle. Maistui se silti.
Isänpäivä on tyttärille mukava päivä. Itselle se on vähän surullinen päivä: minulla ei ole enää ketään, jota juhlia sinä päivänä. Oma isäni on kuollut, kumpaakaan ukkiani en ole koskaan edes nähnyt. Kyllähän isää kaipaa muinakin päivinä, mutta isänpäivänä isä on tietenkin erityisesti mielessä. Sitä miettii, miten aina jää jotain asioita kesken, kun joku lähtee täältä.
Mielessä on pyörinyt ajatus, jonka haluaisin tarinan muotoon kirjoittaa. Isälle. Joka ei sitä ole enää lukemassa. Kirjoitan sen silti, kunhan ennätän. Nyt minulla on hetki aikaa makoilla makoisasti sängyssä ennen nukkumaan menoa. Jos vaikka hetki laatuaikaa kirjan kanssa. Tai vain Sirun lempeää kehräystä kuunnellen. Jos unohtaisi huomisen vielä hetkeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti