Mie ite!

Minähän kuulun niihin ihmisiin, jotka analysoivat itseään vähän joka käänteessä. Ja käänteiden välilläkin. Jos ette ole jo huomanneet tai arvanneet. Siksipä minun olisi äärimmäisen vaikeaa kuvailla itseäni muutamalla sanalla. Voisin luottaa sen tehtävän hyville ystävilleni mieluummin. Voisin kuvitella heidän suoriutuvan moisesta tiivistämisestä minua taidokkaammin. Minä kuulun siihen sakkiin, jolta 10 sivun itsearviointi sujuisi leikiten. Silloinkin kun opetusharjoittelun yhteydessä piti tehdä portfolio ja sen liitteeksi itsearviointi, muut tuskailivat, miten saisivat kirjoitettua itsearviointia edes sen vaadittavan vähimmäismäärän, mutta en minä. Sehän oli niin sanotusti helppo nakki meikäläiselle. Kun sitten portfolioni esittelin ja itsearviointinikin selostin, niin ohjaava opettajakin osasi sanoa vain, ettei hänellä ollut itsearviointiini mitään lisättävää. 

Ja tämä vain näin johdatuksena tähän tekstiin. Aloitetaanpa. Kävin Joensuun Prismassa viime viikolla. Ostokseni olivat:

 

Näette oikein. Ainoat ostokseni olivat neljän litran moottoriöljykanisteri ja kaksi kerää villalankaa. Muita ostokseni eivät varmastikaan huvittaneet siinä määrin kuin minua itseäni. Moottoriöljyä ja villalankaa, tuotteet kahdelta hyvin erilaiselta osastolta. Huvittavinta tässä oli se, että tämänkaltainen ostos kuvastaa purevan osuvasti minua. Minussa on myös tällaiset kaksi puolta: naisellinen nainen, joka tekee tyypillisiä "tyttöjen juttuja", mutta myös "äijä", joka haluaa pystyä siihen, mihin miehetkin. Ainakin pikkuveljeni.

Pikkuveljet. Niinpä niin. Kasvoin kahden pikkuveljen kanssa. Oi sitä aikaa, kun olin yksin vahvempi kuin velipojat yhdessä. Sitä aikaa ei kestänyt kauan, mutta oli se kyllä kaunista. Pikkulapsina leikimme usein yhdessä vuoroin nukeilla, vuoroin actionhahmoilla. Tai kiipeilimme puissa, istutimme omaa kukkapenkkiä, pelasimme amerikkalaista jalkapalloa tai hyppäsimme hyppynarulla. Mitä milloinkin. Kun sitten kasvoimme isommiksi, tulivat toki erot tyttöjen ja poikien välillä selvemmiksi. Näillä eroilla tarkoitan nyt fysiologisia eroja ja eroja siinä, miten tyttöihin ja poikiin suhtaudutaan. Isä pyysi kalareissuille mukaan yleensä veljiäni, harvemmin minua. Sillä oletuksella, ettei minua kiinnostaisi. Kyllä se harmitti. Sitten kun talon rakennusprojekti oli meneillään, uurastin tietysti hiki hatussa siinä missä veljenikin. Enkä tasan huolinut apua heiltä, kun jotain raskasta piti nostella tai kantaa. Sisulla siitä selviää, saakeli, jos ei millään muulla. Kummasti kyllä kirveli, kun veljille homma oli kevyempää kuin minulle, vain siksi, että heillä roikkuu mokoma killutin jalkovälissä. Toinen veljeni antoi minulle tuolloin lempinimen Powerpuff Girl! 

Juuri niin. Olen niitä naisia, joilta sujuu kyllä kodinhoito, ruuanlaitto, leipominen (namnam), ompeleminen, neulominen yms. "naisellinen", mutta joka haluaa myös osata ja kyetä monenlaiseen muuhun. Syyslomalla vaihdoin itse autoon talvirenkaat, käyttäen toki hyödyksi koko mittavan elopainoni. Ensimmäinen kerta, kun suoritin koko operaation ihan itse alusta loppuun asti. Eikä ollut kukaan valvomassa toimiani. Rengaspaineetkin sain tarkistettua itse ilman että kukaan mies tuli siihen pätemään. (Sorry guys.) Olen vaihtanut renkaita ennenkin, mutta yhdessä jonkun miehen kanssa. Tunnustan, että jokunen kirosana pääsi touhun lomassa, mutta onnistui se lopulta! Miksi vaihdan renkaat itse, enkä vie autoa renkaanvaihtoon? Koska se on yksi sellainen asia, johon haluan pystyä itse. Jos autosta puhkeaa rengas kesken matkanteon, en halua olla niitä naisia, jotka soittavat puhelimella jonkun auttamaan ja jäävät vain odottamaan. Ei siinä mitään vikaa ole, jos on sellainen, minä vain haluan suoriutua tästä(kin) asiasta itse.

Mahdan olla aika rasittavakin tapaus. Kesällä minua harmitti, kun velipoika ehti mennä jatkamaan aloittamaani räystäiden puhdistamista sillä välin, kun olin hoitamassa jotain muuta asiaa. Onneksi äiti oli sentään komentanut jättämään homman loppuunsaattamisen minulle. :D En pidä korkeista paikoista, jollaiseksi tikkailla keikkuminen luetaan, mutta kyllä minun pitäisi edes teoriassa kyetä itse huolehtimaan omakotitalosta, perkele! Sivuhuomautuksena mainittakoon, että sellainen tytär, millainen äiti. Olen vain astetta pahempi. Kirvestäkin on heiluteltu, ensi kesänä opettelemme mahdollisesti äidin kanssa käyttämään sirkkeliä. Keskenämme. Siitä ei tule nättiä.

En ole mikään feministi. Olen tasa-arvon kannattaja. Jokaisen pitää saada olla sellainen kuin on. Jos joku nainen haluaa jättää "miesten työt" miehelle, niin hän varmaan löytää miehen, joka haluaa tehdä ne hommat. Mitäpä se muille kuuluu? Minun kanssani pärjää, jos on vähän sekä että. En halua joutua hoitamaan kaikkea yksin, vaikka jatkuvasti todistelen itselleni, että pystyisin. En tarvitse miestä hoitamaan asioita puolestani. En tarvitse miestä. Mutta haluan ja kaipaan silti jonkun rinnalleni. Nehän ovat aivan eri asioita. Pystyn tekemään asioita yksin, mutta en haluaisi. Siinä on mielestäni yhtä vähän ristiriitaa kuin siinä, että voi olla onnellinen nykytilanteessaan, vaikka haaveileekin jostain muusta. Siihen voinemme paneutua seuraavalla kerralla. Tai jollain tulevalla ainakin.

Terveisin, Powerpuff Tiina. ;) 

Ja lämpö jatkuu

Lokakuun puoliväli ohitettu ja vaaramaisemien kasvatille tämä säätila on ollut ihan kummallinen. Missä ne syyspakkaset on? Ihanan kirpeän raikkaat syyspäivät? Totuuden nimissä on myönnettävä, että olihan täällä niitäkin. Ainakin yöllä oli jonkun kerran pakkasta. Maa on ollut kuurassa, ja auton lasejakin sain jo kerran raaputtaa. Enkä tiedä, onko Hangossakaan yleensä tähän aikaan näin lämmintä enää (kyllä, 10 astetta tässä kohden syksyä on lämmintä), mutta nyt on. Enää kaksi kuukautta ja viikko jouluun, muttei kyllä tunnu siltä. Käykö tänä vuonna minulle todella niin, että talvi pääsee yllättämään?

Viikko sitten tyttöseni lähtivät isin matkassa Tampereelta Jyväskylään. On kyllä ollut ikävä, äidillä. Tytöt eivät ole juuri kaivanneet, yritän ottaa sen merkkinä onnistuneesta kasvatuksesta. ;) Tietysti välillä on yksinäisiä hetkiä. Asunnossa on liian hiljaista, vaikka sitä yrittäisi täyttää musiikilla. Koska kuitenkin tiedän, että lapsilla on hauskaa isin kanssa, ja että on oikein, että isäkin saa viettää kunnolla aikaa lastensa kanssa, niin olen suhtautunut tähän, kuten elämään yleensäkin: näillä mennään! Totta kai mieluummin vietän arkeni lasten kanssa, mutta toisaalta nyt olen voinut hyvällä omallatunnolla keskittyä itseeni. Koiran kanssa on joka päivä käyty kunnon lenkillä, yleensä kahdella. Olen saanut myös koulutöitä tehtyä pois alta, sillä niille on vaikeampi löytää aikaa, jos tytöt pyörivät niin sanotusti jaloissa. Kotikin on nyt siivottu viimeisen päälle. Paitsi että ikkunat ovat vielä pesemättä, mutta sitä ei lasketa.

Tänään vein myös Sirkku-tädin seikkailemaan. Meillä oli molemmilla hauskaa, Sirulla ja minulla. Ensin kävimme katsastamassa Svanvikenin. Voin kertoa, että oli kyllä mielenkiintoista kiivetä puiset askelmat sähkölangan yli. Polku lintutornille vei laitumen läpi, jolla kyltin mukaan laiduntaa sonneja, jotka voivat olla aggressiivisia vieraita ihmisiä kohtaan. Liikkuminen omalla vastuulla. Meikäläisen mielikuvituksella varustettuna ehdin jo käydä läpi monta eri skenaariota, kuinka tämä tulee päättymään. Juoksen kiukkuisia sonneja karkuun puiden väleistä kiemurrellen ja huudan Sirulle, että kiipeää puuhun. Tai juoksemme nopeasti lintutornille, jonne jäämmekin sitten mottiin äkäisten elukoiden piirittäessä meidät. Kännykällä sitten soittaisin apua, jos ei muu auttaisi. Onneksi laiduntavista sarvipäistä ei näkynyt jälkeäkään, ehkä ne eivät enää siellä laidunna, kun syksy on kuitenkin kalenterin mukaan näin pitkällä.

Yllä olevassa kuvassa poseeraa edellä mainittu Sirkku-täti. Tältä Sirkku-tädiltä puuhun kiipeämisen luulisi sujuvan ketterämmin kuin meikäläiseltä. Sirun kanssa jatkoimme Svanvikenistä keskustan liepeille ihmettelemään hiekkarantoja. Siru lähinnä rannan lähistöllä kulkevan hiekkatien viereisiä pusikoita. Täällä ei olla oikein totuttu näkemään kissoja valjaissa ulkoilemassa. Sen verran ihmetystä aiheutti valjasteleva katti niin koirissa kuin ihmisissäkin. Ehkä otamme kissojen kanssa tehtäväksi levittää sisäkissapropagandaa Hangon kaupunkiin. ;)

Niin tässä on taas käynyt, että päivä on kääntynyt iltaan. Kotikin on kerrankin siisti ja järjestyksessä. Lapset sen sitten viimeistään taas sotkevat, kunhan tulevat. Mutta aika iso osa tästä sotkusta oli kyllä ihan omaa tuotostani. Muuton jäljiltä oli vielä paljon kaikenlaista vain tungettuna kaappeihin. Nyt kävin kaapit läpi ja sain yhden pahvilaatikon täyteen sellaista vaatetta, jonka voi viedä varastoon. Ei tästä enää kesää tule. Olihan se kiva saada kerrankin siivottua kunnolla. Siihen sai myös kulumaan aikaa. Illat yksin täällä ovat toisinaan pitkiä. Onneksi on vielä kirjaa luettavana ja opiskeluun liittyviä tehtäviäkin tekemättä. Ensi viikolla sentään pääsee syysloman viettoon, vaikka opiskellessa puolet siitäkin menee. Nyt nautitaan kuitenkin rauhasta, yritetään ainakin.

Hukkunut perspektiivi

Tänään oppilaat utelivat ruotsin tunnin päätteeksi ikääni. En kovin mielelläni sitä kertonut, aluksi. Lopulta kerroin heille, minä vuonna olen valmistunut yliopistosta ja sitten senkin, minä vuonna kirjoitin ylioppilaaksi. He saivat suorittaa laskutyön itse. Näin he pääsivät oikeaan lopputulokseen: 31. Olen 31-vuotias. Noin. Ei se näytä kovin pahalta kirjoitettuna, eikä se loppujen lopuksi tuntunut kovin pahalta sanoakaan. Miksi sitten aluksi olisin halunnut salata sen? Vielä ennen esikoisen syntymää kerroin kyllä ikäni ihan suoraan kysyttäessä, koulussakin. Silloin olin 26-vuotias. Alkaako nyt kolmekymppisenä ikäero yläkouluikäisiin olla jotenkin merkittävä? Aika pöhkö ajatus. Kyllähän opettajan kuuluukin olla vanhempi. Toivottavasti siten myös viisaampi ja kypsempi.

Olen jutellut eri yhteisöissä naisten kanssa iästä ja sen mukanaan tuomista muutoksista. Yleisesti ottaen me kolmekymmentä vuotta täyttäneet olemme sanoneet, että vaikka parikymppisenä kroppa oli ehkä paremmassa kunnossa, varsinkin jos se kolmekymppinen kroppa on läpikäynyt synnytyksen tai useampia, niin emme haluaisi takaisin siihen aikaan, sillä ei sitä kuitenkaan osannut silloin arvostaa. Iän myötä minullekin on tullut enemmän itsevarmuutta ulkonäköni suhteen ja myös suvaitsevaisuutta kroppaani kohtaan. Osan muutoksista selittää ehkä äitiyskin, ulkonäköasioilla on ainakin mahdollisuus asettua erilaisiin mittasuhteisiin, kun tajuaa, että elämässä on jotain paljon tärkeämpää. 

Äitiys on siitä jännä juttu, että se muuttaa naista. Eikä niille muutoksille mitään voi. Jotkut muutokset ovat pysyvämpiä kuin toiset, mutta joka tapauksessa niitä tulee. Siinä on kuitenkin naisella tilaisuus oppia olemaan itselleen kiltimpi. Miksei rakastaisi omaa vartaloaan, kun se on saanut aikaiseksi niin kauniin ihmeen kuin lapsen? Eikä tähän liity mitenkään se, miten lapsen on synnyttänyt, kuinka kauan sitä on imettänyt tai muut sellaiset asiat. Ei ainakaan pitäisi. Minä opin olemaan itselleni edes vähän armollisempi. Mutta samaan aikaan kadotin taas perspektiivin jonnekin.

Kun pohtii omaa ulkonäköään ja miettii, mitä siinä voisi muuttaa ja miten sen tekisi, keskittyy vain omaan itseensä. Jos koko ajan vain tuijottaa omaa peilikuvaansa, niin eihän sen muutoksia huomaa, suuntaan eikä toiseen. Eivät peilissä näkyvät muutokset ihmiskehossa tapahdu hetkessä. Jos nyt jätetään laskuista se tosiasia, että peilistä yleensä näkyy vähän erilainen nainen hetkeä ennen synnytystä ja sen jälkeen. Minä myönnän olevani oman kehonikin suhteen varsin tiukkapipoinen. Olen varsin pitkään ollut suht samanpainoinen, enkä haluaisi siihen muutosta. Toisen lapsen syntymän jälkeen en vain kuitenkaan saanut itseäni kovin urheilulliseen moodiin, vaikka olisin halunnut. En heti. Ja sitten kun sain ja aloin päästä takaisin entisiin mittoihini, en kuitenkaan nähnyt sitä itse. Sitä vain edelleen ajatteli, että ne ylimääräiset kilot roikkuvat edelleen vyötäröllä. Ei silloin voi olla itseensä tyytyväinen. Ei, vaikka kuinka tietäisi, ettei ulkonäkö ja paino ole se merkittävin asia ihmisessä.

Minun itsetuntoni on hyvin heilahtelevaa sorttia, mitä tulee ulkonäköön. Muissa asioissa olen kyllä itsevarma, mutta ulkonäkö. On päiviä, jolloin olen tyytyväinen siihen, miltä näytän. Ja sitten on niitä päiviä, kun mikään ei kelpaa. Hiukseni ovat kamalan väriset, maha pömpöttää, jalatkin näyttävät isoilta. Se ehkä hitusen lohduttaa, että osa ystävistäni on sanonut olevansa ihan samalla vuoristorata-ajelulla. Olen miettinyt, johtuuko tämä ailahtelu tästä perfektionistisesta luonteenlaadustani vai onko taustalla pikemminkin suomalaisille tyypillinen itsensä aliarvioiminen. Oli miten oli, olen kuitenkin yrittänyt opetella katsomaan itseäni eri tavalla. Yritän kehua itseäni ulkonäköni suhteen, ja ainakin kulkea ryhdikkäänä ja hymyillen, se ei ainakaan ketään rumenna.

Olen myös katsellut kanssaihmisiä uusin silmin. Ja joskus, uskokaa tai älkää, tekee hyvää katsoa tarkkaan myös muita ja verrata itseään muihin. Kun lopettaa itseensä tuijottamisen, voi huomata, että eivät ne muutkaan ole täydellisiä. Jokaisessa on jotain kaunista, mutta myös huonompia puolia. On hyvä nähdä muissa ne hyvät ja kauniit puolet, mutta saa sitä joskus myös huomata, että joltain osin et haluaisikaan olla kuten joku toinen. Voi olla, että vastaan tulee sellainen ihminen, joka ulkoisesti vastaa juuri sitä ihannetta, jota itse epätoivoisesti tavoittelet. Mutta entä jos se ihminen näyttääkin kovin tympeältä eikä vastaa hymyysi? Vaihtaisitko sinä todella osia hänen kanssaan? Ja kun se perspektiivi joskus hukkuu. Sitä voi nähdä itsensä ihan erilaisena kuin oikeasti on. Minä joskus katselen omia jalkojani ja kauhistelen sitä, kuinka isoilta ne näyttävät. Kengänkokoni on siinä 35-36, joten onko pikkuisen todellisuudentaju hämärtynyt. Välillä myös tunnen itseni isoksi ja kaikkea muuta kuin siroksi, sitten otan kädestä jotain ystävääni ja hämmästyn, miten pienet kädet minulla onkaan. Eivätkä ystäväni ole mitään lapiokäsiä. Minulta on vain perspektiivi hukassa toisinaan. Enkä takuulla ole ainoa.

Ja mikä kuitenkin on tärkeintä? Se, miltä tuntuu. Ei se, miltä näyttää. Ja jos tuntee olonsa hyväksi, se myös näkyy, mikä ei ole ollenkaan huono juttu. Joten naiset, antakaa mennä, katselkaa kuvajaistanne kaupan ikkunoista, hymyilkää peilikuvallenne aamulla, taputtakaa vaikka niitä "ongelmakohtianne" ja sanokaa, että tykkäätte itsestänne silti. Mikään ei kaunista niin kuin tyytyväisyys omaan itseensä. Rakastaa itseänne, rakastakaa kehoanne. (Miehille sallitaan ihan sama, teillä vain tuppaa näitä ongelmia olemaan pienemmässä mittakaavassa.) Pidetään järki päässä ja lämpö sydämessä!

Se tunne, kun...

Mietin tovin, minkä laittaisin tämän tekstini otsikoksi. Jotain tähän ihanaan oloon viittaavaa, ja sitten muistin, miten erään rakkaan ystäväni siippa inhoaa ilmausta "se tunne, kun...". Siitä se ajatus sitten lähti. Armaita terveisiä sinne! ;)

Tänään päivittelen lyhyesti kuulumisia. Koska hei, tämä on minun blogini, saan kirjoittaa tänne mitä haluan. Ja kaiken kukkuraksi lupasin päiväkirjanomaistakin tekstiä. Joten tässä sitä nyt tulee. Sivuaapa tämä jotenkin edellistäkin käsittelemääni aihetta. Eli olen oikeuttanut itselleni tämän kirjoittamisen. Anteeksi, persoonani pääsi yllättämään.

Toinen arkipäivä täällä Hangossa ilman tyttösiäni. Aamulla oli käynnistymisvaikeuksia, koska öisin en vain ole vielä osannut nukkua yhtä hyvin, kuin jos lapset olisivat täällä. Ei auta edes se, että olen siirtänyt aamuherätystä puoli tuntia myöhemmäksi. Jaksan kyllä nousta sängystä ja lähteä koiran kanssa aamulenkille, mutta töihin en jaksaisi lähteä. Sinne kuitenkin tänäkin aamuna kiltisti menin ja huomasin viihtyväni. Oppilaat kysyivät, miten jaksan, vaikka osa ryhmistä on varsin haastavia. En oikein osannut sanoa. Vasta myöhemmin tajusin, että varmaankin siksi, etten ota sitä henkilökohtaisesti. Ja pidän oppilaista, ja oletettavasti heistäkin olen ihan kiva ope, ainakin joskus. ;) Joten huonomminkin voisi olla.

Tänään alkoi kuitenkin vanha tuttuni niska- ja hartiaseudun jumiutumisesta aiheutuva päänsärky kiusata minua alkuillasta. Lähdin kuitenkin piipahtamaan vanhempainillassa nappaamatta särkylääkettä, eikä kipu onneksi pahentunut. Sen jälkeen käytin koirankin lenkillä, eikä se silloinkaan pahentunut, muttei kyllä hävinnytkään minnekään. On muuten koiran ulkoiluttaminenkin välillä tympäissyt, mutta kummasti minuun aina nuo puut ja luonto ja täällä Hangossa nuo kauniit vanhat talot tehoavat. Ulkoillessa sitä kuitenkin rentoutuu ja alkaa huomaamattaan viihtyä, joten onneksi on Hilla, joka pakottaa sinne pihalle. Tänäänkin nautin kyllä maisemista ja ihan mukavasta syyssäästä, mutta lihasjännitystä hartioista se ei poistanut eikä siten sitä ärsyttävää päänsärkyäkään.

Kotiin palattuani olin jo aikeissa jättää tiskit tältä illalta tiskaamatta, mutta nipottajapuoleni ei suonut sitä minulle. Tiskien hoitamisen jälkeen sain itseni sentään jumppaamaan. En tehnyt tänään tuttua ja turvallista kahvakuulajumppaa, vaan tartuin pitkästä aikaa ostamaani kehonpainoharjoittelua käsittelevään kirjaan ja päätin taas tutustua sen harjoitteisiin. Ja siitä nyt tämä ihana, ihana olo. Sain taas huomata, miten on hyvä välillä muuttaa treenirutiineitaan. Ei tarvinnut tehdä älytöntä määrää toistoja, kun ne suoritti huolella ja rauhassa, ja kuitenkin pääsi siihen tilanteeseen, joka mielestäni on paras liikunnan jälkeen. Se tunne, kun lihakset ovat väsyneet tehdystä työstä, mutta hyvällä tavalla. Tuntuu, että kroppa on nyt auki. Päänsärkykin on poissa. Jes! Jotenkin on sellainen tunne, että kun nyt suihkun kautta suuntaan sänkyyn lukemaan, niin uni saattaa maistua ensi yönä paremmin kuin parina edeltävänä. Hyviä unia muillekin ja muistakaa kokeilla välillä jotain uutta! Se virkistää kehoa ja/tai mieltä! :)

Älä tule paha äiti, tule hyvä äiti

Perjantaina ajoin Tampereelle lasteni kanssa. Tänään ajoin takaisin Hankoon ilman heitä. Tytöt pääsivät viikoksi isin seuraan syysloman viettoon, joten minä vietän seuraavan viikon lapsetonta elämää. Minulla on lapsivapaa. Ja koska aion viettää sen itseeni keskittyen ja omaa jaksamistani hoitaen, toki myös töitä tehden niin palkkatyön kuin opiskelujen parissa, niin tietysti mielessä on käynyt ajatuksia äitiydestä. Joten miksi kävisin niitä läpi vain omassa mielessäni, kun voin jakaa nämä ajatukset muiden kanssa?

Meillä Suomessa tuntuu olevan monen asian suhteen varsin ärhäkkä ilmapiiri. Kaikki on joko tai, mustavalkoista. Myöskään äitiys ei ole välttynyt tältä. Näin nettiaikana nahistellaan vaikka minkä asian äärellä. Äitiyden hiekkalaatikolla leikkivät naiset viskovat hiekkaa raivokkaasti joka suuntaan, joten ehkäpä sinäkin olet saanut siitä osasi. Äitiydestäkin on tullut suorituslaji, jossa jotkin valinnat vain ovat täysin vääriä, ainakin jos tiettyjä tyyppejä kuuntelee. Ei voi kuin ihmetellä, mitä hemmettiä täällä oikein tapahtuu?

Jokaisella äidillä on omat erityiset kokemuksensa, olivatpa ne huonoja tai hyviä. Odottava äiti saa usein paljon neuvoja lapsen kasvatuksen suhteen jo hyvissä ajoin ennen laskettua aikaa. Ensisynnyttäjä varsinkin ilahtuu takuulla, kun saa lukuisia keskenään ristiriitaisia ohjeita, kun muutenkin jo miettii mielessään, onko valmis äidiksi, pystyykö siihen, osaako olla hyvä äiti. On hienoa, että ihmiset (äidit) ovat valmiita auttamaan ja jakamaan neuvoja ja vinkkejä, mutta olisi syytä myös muistaa, ihan oikeasti, että ihmiset ovat erilaisia. Lapset ovat erilaisia. Äidit ovat erilaisia. Tilanteet ovat erilaisia. Se, mikä pelasti sinut, ei välttämättä sovi toiselle ollenkaan. Se ei tee toisesta huonompaa äitiä, eikä se tee sitä myöskään sinusta.

Mielestäni nykyiselle ilmapiirille ei ole hyvästä, että niin monet asiantuntijatkin kirjoittavat blogeissaan ja kolumneissaan siitä, miten lasten kanssa pitäisi tietyssä tilanteessa toimia. On oikein tutkimuksiakin siitä, millä tavalla lapsia pitäisi kasvattaa. Ja jos jokin tutkimus sanoo, että vaikkapa ei-sanaa ei pitäisi käyttää, niin kyllähän se sitten on niin! En nyt ala tähän kaivaa mitään esimerkkitutkimuksia, koska ne eivät ole se pointti. Pointti on ihmettelyni siitä, miksi jopa ammattilaiset rajaavat äitiyden valinnat oikeisiin ja vääriin? Minne unohtuu yksilöllisyys kasvatuksessa? Kun ne lapset menevät kouluun, muistetaan kyllä puhua siitä, miten jokainen oppilas pitää nähdä yksilönä ja ottaa huomioon heidän erilaisuutensa. Eikö sen pitäisi alkaa ihan sieltä kotoa?

Kun minä odotin ensimmäistä lastani, mietin minäkin kovasti sitä, millainen äiti minusta tulee. Tokihan minullakin oli jonkinlainen mielikuva siitä, millainen äiti haluaisin olla. Mietin, osaisinko olla tarpeeksi kärsivällinen ja toisaalta johdonmukainen. Luonteenlaatuni tuntien. Osaisinko olla sopivan rento ja antaa tilaa lapsen omalle persoonalle, etten tuntisi pettymystä, jos hän ei olisi (kuten ei tietenkään ole) mini-me. Sain kuulla jonkin verran neuvoja ja vinkkejä ennen lapsen syntymää. Osa koski tietysti ihan käytännön asioita, kuten millaiset bodyt ovat pienen vauvan kanssa parhaita. Oma mielipiteeni kokemusteni valossa on kuitenkin erilainen. :D Mutta omat "äitikaverini" ovat niin fiksuja, että enimmäkseen he muistuttivat siitä, miten minun pitää muistaa huolehtia myös omasta jaksamisestani. Miten se olisi myös lapsen parhaaksi. Ja oma äitini on ollut aivan ihana mummo. Hän ei ole tuputtanut omia näkemyksiään, koska muistaa, miten inhosi sitä, kun hänen äitinsä teki sitä. Hyvä niin, sillä olisin varmasti ärähtänyt varsin kipakasti siinä kohtaa. ;)

Minä yritin varautua äitiyteen kuitenkin kuten elämässä tapahtuviin muutoksiin yleensäkin: varautua vähän kaikkeen olettamatta kuitenkaan oikein mitään. En tiedä, siitäkö se johtui, että äitiys tuntui minusta esikoiseni synnyttyä heti niin luonnolliselta. En minä pelännyt, että satuttaisin vauvaa tai että se ei heräisikään päiväuniltaan. En jännittänyt oikeastaan mitään lapsenhoidon osa-aluetta. Totta kai joskus väsymys vaivasi, mutta onnekseni sain yöt yleensä varsin hyvin nukuttua, mikä toki vaikutti myönteisesti jaksamiseeni. Minä olin rento. Kun neuvolassa kysyttiin, mikä on yllättänyt vauvaperheen elämässä, niin en osannut sanoa mitään muuta kuin sen, että yllätyin siitä, miten luontevaa se oli minulle. Koska en ollut asettanut mitään ennakko-odotuksia, ei tullut myöskään yllätyksiä. Enkä tällä tarkoita nostaa itseäni jalustalle, en tarkoita, että tähän kaikkien pitäisi pyrkiä. Kerron vain oman kokemukseni. Ja sen, miten se rentous näkyy mielestäni myös siinä, että katselen muitakin äitejä hyvin suvaitsevaisten linssien läpi. Sanon, että jos jokin tapa toimii sinulle ja lapsellesi, niin se on oikea valinta. Eikä nyt vedetä tähän mitään väkivaltaa tai muuta sellaista. Pitäisi olla sanomattakin selvää jokaiselle, ettei sellainen voi olla missään tilanteessa oikein.

Minä toivon, että osaan äitinä kasvattaa lapsistani "hyviä ihmisiä". Tiedättehän, sellaisia, jotka arvostavat itseään ja muita. Joilla on riittävän vahva itsetunto, jotta eivät säry pienestä eivätkä myöskään kokisi tarvetta rikkoa muiden itsetuntoa. Sellaisia ihmisiä, jotka osaavat kuunnella ja ymmärtää, myös itseään. Jotka auttavat muita, mutta pitävät huolen myös itsestään. Aika iso tehtävä. Mutta määritteleekö se, miten siinä lopulta tulen onnistumaan, sen, olenko ollut hyvä vai huono äiti? Ei. Koska ei sitä voi mitata, ei ainakaan niin. Korkeintaan rakkaudella, jos jollakin. Puhukaa, jakakaa vinkkejä, auttakaa toisianne, mutta älkää suorittako ja arvostelko. Ei tässä ole oikeaa eikä väärää, ei vain kahta mahdollista vaihtoehtoa. Tämä on yritysten ja erehdysten polku, jolla kaikki vanhemmat rämpivät. Mutta ennen kaikkea, muistakaa myös pitää huoli itsestänne, sillä te, hyvät äidit ja isät, olette määrittelemättömän tärkeitä lapsillenne. Ottakaa sitä omaa aikaa itsellenne edes toisinaan, älkääkä tunteko siitä huonoa omaatuntoa, sillä loppujen lopuksi se koituu myös lastenne hyväksi. Jos on jokin asia, missä olette korvaamattomia, niin tässä. Joku toinen voisi ehkä olla lapsillenne kuin äiti tai isä, mutta ei koskaan te. 

Kun arki alkaa painaa

Kuherruskuukausi on päättynyt. Jokin uusi voi alkuun tuntua todella jännittävältä ja vain pelkästään positiiviselta, mutta jos muutos on suuri, alkaa se jossain kohtaa myös tuntua. Voin todeta, että se piste on nyt saavutettu. Noin kuukausi siinä vierähti, että armottomassakin väsymyksessä jaksoi hymyillen nousta joka ikinen aamu eikä tarvinnut edes etsiä sitä positiivisuutta itsestään. Nyt se on loppu.

Ehkä hitusen liioittelin. Tai ehken sittenkään. Totuus on nimittäin se, että arki on alkanut tuntua arjelta. Välillä väsyttää. Joskus ei jaksaisi. On ollut niitä aamuja, kun olen ennen kuutta koiraa ulkoiluttaessani ajatellut, että kunpa ei tarvitsisi mennä töihin. Kunpa olisin sittenkin valinnut jonkin toisen alan. Kun tästä edes jäisi käteen jotain konkreettista. Jos vain... Kun on joutunut elämään lähes kädestä suuhun jonkin aikaa ja murehtimaan muidenkin kuin itsensä pärjäämistä, niin sitä on alkuun todella kiitollinen siitä, että asiat tulevat parantumaan. Vaikka se veisikin aikaa. Mutta kun väsymys saa kiinni, niin sitä uskoa huomiseen koetellaan. Nyt on kohteita, joihin on pakko laittaa rahaa, jotta arjen pyöritys onnistuu, niin ne voivatkin syödä rahaa ensin niin, että tuntuu, ettei käteen jää sen enempää kuin aiemminkaan. Sitä saattaa unohtaa, että aiemmin ei olisi ollut varaa hoitaa niitä välttämättömiä asioita.

Tämä on yksi inhottavimmista asioista siinä, kun pyörittää arkea ypöyksin. Kun ei voi keskustella kenenkään kanssa näistä stressiä aiheuttavista pikkujutuista. Ne ovat kuitenkin niin ohimeneviä, että sitten kun juttelee ystävien kanssa, ovat ne pikkujutut jo unohtuneet. Joskus olisi vain niin mukava, kun joku toinen sanoisi ääneen ihan ne samat asiat, joita itsekin mielessään hokee. "Tämä on tilapäistä." "Hoidetaan nyt asia kerrallaan." "Kyllä se siitä vielä helpottaa." Noita pieniä tuen ja ymmärryksen osoituksia ei itse aina arjessaan osaa arvostaa. Paitsi sitten, kun ne puuttuvat. Mutta minähän olen vahva nainen, kyllähän minä pärjään. 

Kyllä, minustakin arki tuntuu välillä raskaalta. Minäkin pohdin välillä ammatin valintaani. Silloin kun en ole töissä. En koskaan silloin, kun olen oppilaiden kanssa luokassa. Minulla ei ole vielä kauhean pitkää työuraa takanani, mutta olen oppinut itsestäni kyllä sen, että oikeasti viihdyn työssäni. Tiedän, että töihin päästyäni väsymys unohtuu, ja se tieto auttaa pääsemään yli niistä vaikeista hetkistä aamun pimeinä tunteina. Ehkä sitä tässä kohtaa on jo sen verran aikuistunut, että on jotain oppinutkin matkan varrella. Siitä kai se usko tulevaan juontaa juurensa. Kun on tähänkin asti selvinnyt. Kiitos ystävien ja sukulaisten. Ja kiitos kai myös oman sisukkuuteni. Ja itsepäisyyteni.

Töissäkin on välillä vaikeaa. Ne, jotka tekevät töitä kouluissa, tietävät millaista se nykyään on. Se on jonkin toisen päivän aihe, mutta tänään vain sen verran siitä, että työ on paljon raskaampaa kuin moni kuvittelee. Mutta en valita. Minulle ne valon pilkahdukset opettajan työssä ovat sen arvoisia. Enkä puhu nyt lomista. Töiden lisäksi kotonakin on toki välillä hankalaa. Juuri nyt nuoremmalla tyttärelläni on mahdollisesti vesirokko. Olen lasten kanssa kotona, ja olisi liuta kokeita korjattavana. Toimiva yhtälö? Oli tai ei, mutta teen sen, mihin rahkeeni riittävät, enkä anna itseni kokea siitä huonoa omaatuntoa.

Rahahuolia riittää, töissä piisaa pähkäiltävää, kotonakaan ei aina hommat luista. Mutta entä sitten? Kun muistan, että minulla on kuitenkin se työ, joka aiheuttaa hiusten harmaantumista, minulla on koti, joka ei koskaan pysy edes puolta päivää siistinä, ja minulla on rahaa, jonka riittämisestä voin murehtia, niin asiat pysyvät paremmin mittasuhteissaan. Ja kaiken kukkuraksi minulla on Sirkku-täti, joka tulee iltaisin tyynylleni kehräämään (Sirkku-täti on nukuttamiseen erikoistunut kissa ;) ), Iida, joka komentelee päivittäin antamaan silityksiä, Hilla, joka ilahtuu aina näkemisestäni ja pitää huolen siitä, että saan raitista ilmaa, sekä tietenkin tyttäreni, jotka antavat syytä jatkamiseen silloin, kun en jaksaisi sitä muistaa. Ja vaikka tällä hetkellä tekeekin tiukkaa, niin se on vain väliaikaista. Kun vain selviän nyt täältä pohjalta sinne mäen päälle, niin ehdin ainakin hengähtää ennen uuden alamäen alkua. ;) Ja vaikka joku voisi ottaa tämän nyt viittauksena tuhlaileviin tapoihini, niin huomautettakoon, että olen kyllä varsin säästäväinen persoona. :D

 Tartun hetkiin ja muistan hymyillä. Kun positiivisesta ajattelusta tekee tavan, se alkaa tulla kuin luonnostaan. Sen voi oppia. Eikä siitä ainakaan haittaa ole ollut. ;) Tsemppiä kaikille muillekin arkeenne, oli se sitten millaista hyvänsä. Poimikaa sieltä ne hyvät hetket kuin ne kuuluisat rusinat pullasta ja herkutelkaa niillä, kummasti ne ikävät sivumaut alkavat siten peittyä.

What's up?

Juuri niin. Tänään en puhu "asiaa". Kerron kuulumisia, koska olen niin intoa täynnä ja suorastaan pirskahtelen hyvää tuulta. :) Ja minun ja perheeni kuulumisethan toki kiinnostavat kaikkia. ;) Valitettavasti en kuulu niihin ihmisiin, jotka puhuvat vähän mutta asiaa. Minä puhun paljon ja kirjoitan niin sanotusti romaaneja. Tekstin tuottaminen tulee ihan luonnostaan. Ja kuten tästä näkyy, harhaudun helposti harhateille. Nyt neitiä niskasta kiinni ja takaisin kuulumisiin.

Tänä viikonloppuna alkoivat sitten ne englannin kielen opinnot avoimessa yliopistossa. Senpä vuoksi torstaina ajelimme tyttöjen ja karvakamujen kanssa Jyväskylään. Ajomatka Hangosta Jyväskylään kestää pysähdyksineen kuutisen tuntia, joten kun perjantaina pitää olla siinä neljän kieppeillä yliopistolla, ei ole mitään järkeä lähteä vasta perjantaina, kun en kuitenkaan ehtisi töitä juuri tehdä. Eli palkatonta virkavapaata joudun ottamaan joka tapauksessa. Mutta koska tämä nyt vain on järkevämpi tehdä näin, niin otan näistä perjantaista kaiken irti ja käyn RATSASTAMASSA! Olin siis eilen yli kuukauden tauon jälkeen pitkästä aikaa ratsailla.

Onko teille koskaan käynyt niin, että olette pitäneet pakon edessä jonkinlaista taukoa rakkaasta harrastuksestanne? Siitä, joka on ollut osa elämäntapaanne eikä enää pelkkä ajanviete? Alkuun on voinut tuntua kamalalta, kun ei pääse tekemään sitä, mihin on niin tottunut, mutta jonkun ajan päästä siihen turtuun ja "uudestaan aloittaminen" voi tuntua hankalalta. Minulle ehti käydä reilussa kuukaudessa jo niin. Vielä perjantaiaamuna olin vähän laimeissa tunnelmissa ratsastustunnin suhteen, mutta kun pääsin tallille ja hevosta harjaamaan, olin yhtä hymyä. Kävin yksityistunnilla, sillä ajattelin sen olevan järkevintä tässä vaiheessa. Minulla on ratsastuksenkin suhteen tavoitteita, yllättikö?, ja haluan kehittyä. Kun en säännölliseen viikoittaiseen harrastamiseen nyt pysty, niin käyn sitten yksityistunneilla saamassa tehokkaampaa opetusta. Eilen ratsunani toimi ihana suomenhevosherra, jonka kanssa sai kyllä tehdä töitä, mutta kokea myös onnistumisen elämyksiä, kun vaan sai itsensä toimimaan. Analysoin tietysti koko ajan omaa ratsastustani, koska that's just me, mutta oivalsinkin jotain tärkeää ja olennaista, enkä pelkästään lukuisia pikkujuttuja. Tästä on hyvä jatkaa. :) Enkä ole edes pahasti kipeä tänään, sisäreidet vähän reippaammin kävellessä muistuttavat olemassaolostaan, mutta ehkä on syytäkin.

Eilen pääsin myös opettajan pöydän toiselle puolelle pitkästä aikaa. Siinä sitä huomasi, että jotkin asiat eivät koskaan muutu: joku pelokas ääni sisälläni vinkui, ettei halua tehdä virheitä siten, että muut huomaavat. Ilokseni vahvempana kuului kuitenkin ääni, joka sanoi, että teet virheitä tai et, niin osallistut. Olet täällä oppimassa, et todistelemassa mitään yhtään kellekään, varsinkaan itsellesi. Joten alkutakeltelun jälkeen puhuin ja osallistuin, osasinkin, mutta tein myös virheitä. Ihan kuin muutkin. Kuten opettajammekin sanoi "we're all in the same boat", kukaan meistä ei ollut täydellinen, muttei kukaan olettanutkaan toisten olevan. Niin, Tiina hyvä, ihmisiä me kaikki olemme! Aivot kyllä väsyivät, ja kun kahdeksan kieppeillä pääsin yliopistolta, niin tuntui kyllä siltä, kuin kello olisi ollut jo kymmenen. Olisin voinut mennä nukkumaan vaikka saman tien, mutta en tietenkään mennyt. Lapsetkin vielä hereillä. Kivaa kuitenkin ja hyvillä mielin tänään jatkamaan!

Tänään sitten luentoja 9-12 ja 13-17, eli ihan täysi "työpäivä". Siinäpä se päivä sitten menee. Illalla ei kummoisia tarvitse tehdä. Huomenna sitten puolenpäivän jälkeen autoni suuntaa taas kohti Hankoa. Maanantaina takaisin sorvin ääreen. Jotkut ovat pohtineet, kuinka kauan mahdan jaksaa tätä, mutta uskon kyllä, että jaksan. :) Osaan pitää puoleni, myös itseäni vastaan, joten lupaan pitää huolta omasta jaksamisestani. Koska tiedän, että se on myös lasteni parhaaksi. 

Toivottavasti muillakin on mukava viikonloppu, vaikka se olisi ihan samanlainen kuin viikonloput yleensäkin. Tavallisessa ei ole mitään vikaa.