Tänään oppilaat utelivat ruotsin tunnin päätteeksi ikääni. En kovin mielelläni sitä kertonut, aluksi. Lopulta kerroin heille, minä vuonna olen valmistunut yliopistosta ja sitten senkin, minä vuonna kirjoitin ylioppilaaksi. He saivat suorittaa laskutyön itse. Näin he pääsivät oikeaan lopputulokseen: 31. Olen 31-vuotias. Noin. Ei se näytä kovin pahalta kirjoitettuna, eikä se loppujen lopuksi tuntunut kovin pahalta sanoakaan. Miksi sitten aluksi olisin halunnut salata sen? Vielä ennen esikoisen syntymää kerroin kyllä ikäni ihan suoraan kysyttäessä, koulussakin. Silloin olin 26-vuotias. Alkaako nyt kolmekymppisenä ikäero yläkouluikäisiin olla jotenkin merkittävä? Aika pöhkö ajatus. Kyllähän opettajan kuuluukin olla vanhempi. Toivottavasti siten myös viisaampi ja kypsempi.
Olen jutellut eri yhteisöissä naisten kanssa iästä ja sen mukanaan tuomista muutoksista. Yleisesti ottaen me kolmekymmentä vuotta täyttäneet olemme sanoneet, että vaikka parikymppisenä kroppa oli ehkä paremmassa kunnossa, varsinkin jos se kolmekymppinen kroppa on läpikäynyt synnytyksen tai useampia, niin emme haluaisi takaisin siihen aikaan, sillä ei sitä kuitenkaan osannut silloin arvostaa. Iän myötä minullekin on tullut enemmän itsevarmuutta ulkonäköni suhteen ja myös suvaitsevaisuutta kroppaani kohtaan. Osan muutoksista selittää ehkä äitiyskin, ulkonäköasioilla on ainakin mahdollisuus asettua erilaisiin mittasuhteisiin, kun tajuaa, että elämässä on jotain paljon tärkeämpää.
Äitiys on siitä jännä juttu, että se muuttaa naista. Eikä niille muutoksille mitään voi. Jotkut muutokset ovat pysyvämpiä kuin toiset, mutta joka tapauksessa niitä tulee. Siinä on kuitenkin naisella tilaisuus oppia olemaan itselleen kiltimpi. Miksei rakastaisi omaa vartaloaan, kun se on saanut aikaiseksi niin kauniin ihmeen kuin lapsen? Eikä tähän liity mitenkään se, miten lapsen on synnyttänyt, kuinka kauan sitä on imettänyt tai muut sellaiset asiat. Ei ainakaan pitäisi. Minä opin olemaan itselleni edes vähän armollisempi. Mutta samaan aikaan kadotin taas perspektiivin jonnekin.
Kun pohtii omaa ulkonäköään ja miettii, mitä siinä voisi muuttaa ja miten sen tekisi, keskittyy vain omaan itseensä. Jos koko ajan vain tuijottaa omaa peilikuvaansa, niin eihän sen muutoksia huomaa, suuntaan eikä toiseen. Eivät peilissä näkyvät muutokset ihmiskehossa tapahdu hetkessä. Jos nyt jätetään laskuista se tosiasia, että peilistä yleensä näkyy vähän erilainen nainen hetkeä ennen synnytystä ja sen jälkeen. Minä myönnän olevani oman kehonikin suhteen varsin tiukkapipoinen. Olen varsin pitkään ollut suht samanpainoinen, enkä haluaisi siihen muutosta. Toisen lapsen syntymän jälkeen en vain kuitenkaan saanut itseäni kovin urheilulliseen moodiin, vaikka olisin halunnut. En heti. Ja sitten kun sain ja aloin päästä takaisin entisiin mittoihini, en kuitenkaan nähnyt sitä itse. Sitä vain edelleen ajatteli, että ne ylimääräiset kilot roikkuvat edelleen vyötäröllä. Ei silloin voi olla itseensä tyytyväinen. Ei, vaikka kuinka tietäisi, ettei ulkonäkö ja paino ole se merkittävin asia ihmisessä.
Minun itsetuntoni on hyvin heilahtelevaa sorttia, mitä tulee ulkonäköön. Muissa asioissa olen kyllä itsevarma, mutta ulkonäkö. On päiviä, jolloin olen tyytyväinen siihen, miltä näytän. Ja sitten on niitä päiviä, kun mikään ei kelpaa. Hiukseni ovat kamalan väriset, maha pömpöttää, jalatkin näyttävät isoilta. Se ehkä hitusen lohduttaa, että osa ystävistäni on sanonut olevansa ihan samalla vuoristorata-ajelulla. Olen miettinyt, johtuuko tämä ailahtelu tästä perfektionistisesta luonteenlaadustani vai onko taustalla pikemminkin suomalaisille tyypillinen itsensä aliarvioiminen. Oli miten oli, olen kuitenkin yrittänyt opetella katsomaan itseäni eri tavalla. Yritän kehua itseäni ulkonäköni suhteen, ja ainakin kulkea ryhdikkäänä ja hymyillen, se ei ainakaan ketään rumenna.
Olen myös katsellut kanssaihmisiä uusin silmin. Ja joskus, uskokaa tai älkää, tekee hyvää katsoa tarkkaan myös muita ja verrata itseään muihin. Kun lopettaa itseensä tuijottamisen, voi huomata, että eivät ne muutkaan ole täydellisiä. Jokaisessa on jotain kaunista, mutta myös huonompia puolia. On hyvä nähdä muissa ne hyvät ja kauniit puolet, mutta saa sitä joskus myös huomata, että joltain osin et haluaisikaan olla kuten joku toinen. Voi olla, että vastaan tulee sellainen ihminen, joka ulkoisesti vastaa juuri sitä ihannetta, jota itse epätoivoisesti tavoittelet. Mutta entä jos se ihminen näyttääkin kovin tympeältä eikä vastaa hymyysi? Vaihtaisitko sinä todella osia hänen kanssaan? Ja kun se perspektiivi joskus hukkuu. Sitä voi nähdä itsensä ihan erilaisena kuin oikeasti on. Minä joskus katselen omia jalkojani ja kauhistelen sitä, kuinka isoilta ne näyttävät. Kengänkokoni on siinä 35-36, joten onko pikkuisen todellisuudentaju hämärtynyt. Välillä myös tunnen itseni isoksi ja kaikkea muuta kuin siroksi, sitten otan kädestä jotain ystävääni ja hämmästyn, miten pienet kädet minulla onkaan. Eivätkä ystäväni ole mitään lapiokäsiä. Minulta on vain perspektiivi hukassa toisinaan. Enkä takuulla ole ainoa.
Ja mikä kuitenkin on tärkeintä? Se, miltä tuntuu. Ei se, miltä näyttää. Ja jos tuntee olonsa hyväksi, se myös näkyy, mikä ei ole ollenkaan huono juttu. Joten naiset, antakaa mennä, katselkaa kuvajaistanne kaupan ikkunoista, hymyilkää peilikuvallenne aamulla, taputtakaa vaikka niitä "ongelmakohtianne" ja sanokaa, että tykkäätte itsestänne silti. Mikään ei kaunista niin kuin tyytyväisyys omaan itseensä. Rakastaa itseänne, rakastakaa kehoanne. (Miehille sallitaan ihan sama, teillä vain tuppaa näitä ongelmia olemaan pienemmässä mittakaavassa.) Pidetään järki päässä ja lämpö sydämessä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti