Kuherruskuukausi on päättynyt. Jokin uusi voi alkuun tuntua todella jännittävältä ja vain pelkästään positiiviselta, mutta jos muutos on suuri, alkaa se jossain kohtaa myös tuntua. Voin todeta, että se piste on nyt saavutettu. Noin kuukausi siinä vierähti, että armottomassakin väsymyksessä jaksoi hymyillen nousta joka ikinen aamu eikä tarvinnut edes etsiä sitä positiivisuutta itsestään. Nyt se on loppu.
Ehkä hitusen liioittelin. Tai ehken sittenkään. Totuus on nimittäin se, että arki on alkanut tuntua arjelta. Välillä väsyttää. Joskus ei jaksaisi. On ollut niitä aamuja, kun olen ennen kuutta koiraa ulkoiluttaessani ajatellut, että kunpa ei tarvitsisi mennä töihin. Kunpa olisin sittenkin valinnut jonkin toisen alan. Kun tästä edes jäisi käteen jotain konkreettista. Jos vain... Kun on joutunut elämään lähes kädestä suuhun jonkin aikaa ja murehtimaan muidenkin kuin itsensä pärjäämistä, niin sitä on alkuun todella kiitollinen siitä, että asiat tulevat parantumaan. Vaikka se veisikin aikaa. Mutta kun väsymys saa kiinni, niin sitä uskoa huomiseen koetellaan. Nyt on kohteita, joihin on pakko laittaa rahaa, jotta arjen pyöritys onnistuu, niin ne voivatkin syödä rahaa ensin niin, että tuntuu, ettei käteen jää sen enempää kuin aiemminkaan. Sitä saattaa unohtaa, että aiemmin ei olisi ollut varaa hoitaa niitä välttämättömiä asioita.
Tämä on yksi inhottavimmista asioista siinä, kun pyörittää arkea ypöyksin. Kun ei voi keskustella kenenkään kanssa näistä stressiä aiheuttavista pikkujutuista. Ne ovat kuitenkin niin ohimeneviä, että sitten kun juttelee ystävien kanssa, ovat ne pikkujutut jo unohtuneet. Joskus olisi vain niin mukava, kun joku toinen sanoisi ääneen ihan ne samat asiat, joita itsekin mielessään hokee. "Tämä on tilapäistä." "Hoidetaan nyt asia kerrallaan." "Kyllä se siitä vielä helpottaa." Noita pieniä tuen ja ymmärryksen osoituksia ei itse aina arjessaan osaa arvostaa. Paitsi sitten, kun ne puuttuvat. Mutta minähän olen vahva nainen, kyllähän minä pärjään.
Kyllä, minustakin arki tuntuu välillä raskaalta. Minäkin pohdin välillä ammatin valintaani. Silloin kun en ole töissä. En koskaan silloin, kun olen oppilaiden kanssa luokassa. Minulla ei ole vielä kauhean pitkää työuraa takanani, mutta olen oppinut itsestäni kyllä sen, että oikeasti viihdyn työssäni. Tiedän, että töihin päästyäni väsymys unohtuu, ja se tieto auttaa pääsemään yli niistä vaikeista hetkistä aamun pimeinä tunteina. Ehkä sitä tässä kohtaa on jo sen verran aikuistunut, että on jotain oppinutkin matkan varrella. Siitä kai se usko tulevaan juontaa juurensa. Kun on tähänkin asti selvinnyt. Kiitos ystävien ja sukulaisten. Ja kiitos kai myös oman sisukkuuteni. Ja itsepäisyyteni.
Töissäkin on välillä vaikeaa. Ne, jotka tekevät töitä kouluissa, tietävät millaista se nykyään on. Se on jonkin toisen päivän aihe, mutta tänään vain sen verran siitä, että työ on paljon raskaampaa kuin moni kuvittelee. Mutta en valita. Minulle ne valon pilkahdukset opettajan työssä ovat sen arvoisia. Enkä puhu nyt lomista. Töiden lisäksi kotonakin on toki välillä hankalaa. Juuri nyt nuoremmalla tyttärelläni on mahdollisesti vesirokko. Olen lasten kanssa kotona, ja olisi liuta kokeita korjattavana. Toimiva yhtälö? Oli tai ei, mutta teen sen, mihin rahkeeni riittävät, enkä anna itseni kokea siitä huonoa omaatuntoa.
Rahahuolia riittää, töissä piisaa pähkäiltävää, kotonakaan ei aina hommat luista. Mutta entä sitten? Kun muistan, että minulla on kuitenkin se työ, joka aiheuttaa hiusten harmaantumista, minulla on koti, joka ei koskaan pysy edes puolta päivää siistinä, ja minulla on rahaa, jonka riittämisestä voin murehtia, niin asiat pysyvät paremmin mittasuhteissaan. Ja kaiken kukkuraksi minulla on Sirkku-täti, joka tulee iltaisin tyynylleni kehräämään (Sirkku-täti on nukuttamiseen erikoistunut kissa ;) ), Iida, joka komentelee päivittäin antamaan silityksiä, Hilla, joka ilahtuu aina näkemisestäni ja pitää huolen siitä, että saan raitista ilmaa, sekä tietenkin tyttäreni, jotka antavat syytä jatkamiseen silloin, kun en jaksaisi sitä muistaa. Ja vaikka tällä hetkellä tekeekin tiukkaa, niin se on vain väliaikaista. Kun vain selviän nyt täältä pohjalta sinne mäen päälle, niin ehdin ainakin hengähtää ennen uuden alamäen alkua. ;) Ja vaikka joku voisi ottaa tämän nyt viittauksena tuhlaileviin tapoihini, niin huomautettakoon, että olen kyllä varsin säästäväinen persoona. :D
Tartun hetkiin ja muistan hymyillä. Kun positiivisesta ajattelusta tekee tavan, se alkaa tulla kuin luonnostaan. Sen voi oppia. Eikä siitä ainakaan haittaa ole ollut. ;) Tsemppiä kaikille muillekin arkeenne, oli se sitten millaista hyvänsä. Poimikaa sieltä ne hyvät hetket kuin ne kuuluisat rusinat pullasta ja herkutelkaa niillä, kummasti ne ikävät sivumaut alkavat siten peittyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti