Vähiin käy...

Viimeinen viikko töitä ennen joululomaa. Onhan sitä tässä tullut odoteltua. Mielessä on pyörinyt kaikenlaisia ajatuksia siihen malliin jälleen viime aikoina, että loma tulee todellakin tarpeeseen. Siihen voisi sitten ajan pysäyttää pidemmäksikin aikaa. Isoja askeleita pitäisi uskaltaa tehdä keväällä, ehkä, mahdollisesti. En tiedä, olenko valmis.

Sekavaa, vai? No, mitäpä muuta voisi odottaakaan, kun ajatuksetkin ovat olleet sellaisessa myllerryksessä. Toivoa ja toivottomuutta, onnea ja epäonnea, varmuutta ja epävarmuutta. Syvä huokaus. Elämä tuntuu varsin epävakaalta nyt, mikä on melko pelottavaa. Minä haluaisin vakautta. Edes jollekin elämäni osa-alueelle. Tuntuu, että kaikki on hajallaan, ja varsin usein mieleen pääsee kysymys miksi minä? Miksi juuri minä?

Juu, juu. Monella menee huonommin. Tarkoittaako se automaattisesti sitä, että ihmisen pitäisi tyytyä nykytilanteeseensa? Jos ei koe olevansa onnellinen, niin onko silloin väliä, jos joku toinen on vielä onnettomampi? Tämä sama pätee mielestäni myös tähän yhteiskuntaan. On niitä, jotka sanovat, että meidän suomalaisten pitäisi vain olla kiitollisia, kun meillä on asiat niin hyvin. "Maailmassa on monia maita, joissa asiat ovat paljon huonommin." Pitää paikkansa. Silti meidän yhteiskunnassamme on lukuisia epäkohtia. Eriarvoisuus on lisääntymässä. Pitäisikö tähän vain tyytyä?

Voisin puhua politiikastakin, mutta ehkä jätän sen toiseen kertaan. Se vain sopi tuohon väliin. Monen mielestä minunkin pitäisi vain olla tyytyväinen elämääni, kun minulla on kuitenkin terveyteni, lapseni, työni, ystäväni. Totta, monesta asiasta olenkin onnellinen. Monelta osin olen kuitenkin yhä tuuliajolla. No, onneksi kellun!

Mutta loma lähestyy! Ja luonto on kaunis, säällä kuin säällä. Onneksi lasten myötä olen taas oppinut arvostamaan pieniä asioita. Luonnolla on huikea voima. Sieltä löytää aina jotain kaunista, kun vain uskaltaa nähdä. Minä jaksan ihastella näkymiä, joissa joillekin toisille (ehkä monille) ei ole mitään nähtävää. Eipä tuo haittaa. Pääasia, että itse saan siitä voimaa. Ja mielenrauhaa. 

Joulukin alle kahden viikon päässä. Lahjatkin on oikeastaan jo ostettu. Vielä pitäisi viimeiset paketoida. Ihana tunne, kun voi sentään ostaa rakkailleen lahjoja. Se tuntuu hienolta. Olisi kiva, kun kaikki voisivat kokea sen. Maassa on lunta, pakkanen nipistelee vähän poskia. Toivottavasti tämä kestää joulun pyhien yli. 

Keväällä ehkä kokeilen siipieni kantavuutta. Ehkä. Kai. Mahdollisesti. Jos löytäisin urille, joille olen itse halunnut. Ehkä se ei onnistu vielä, mutta jospa oppisin sen verran, jotta onnistun seuraavalla kerralla.

Nyt lähtee sukka irti!

Kaikki alkoi siitä, kun me hassuteltiin vain... Mikä on yksi hienoimmista asioista lasten kanssa? Se, kun aikuinenkin voi antaa itselleen luvan hassutella. Kaikilla ei ole sellaisia ystäviä, joiden kanssa uskaltaa heittäytyä hupsuksi. Aikuisia kun ei muka saisi "lapsettaa". Aikuisia, jotka pelleilevät ja nauravat isoon ääneen, katsotaan usein moittivasti. Humalatila on anteeksi antava selitys, toisinaan. En voi vedota siihenkään, onneksi se ei minua haittaa. Ja lapset, hehän rakastavat sitä, kun äiti tai isä hassuttelee ja pelleilee heidän kanssaan. Jaettu nauru on paras nauru.

Siitä lähti syntymään tämä mestariteos. :D Me olemme tyttärieni kanssa tottuneet pitkiin automatkoihin, joiden aikana radio soi ja laulu raikaa. Pitkät matkat kestää paremmin, kun heittäytyy hupsuksi ja hassuksi. Meidän autossa äiti, eli minä, jos jäi epäselväksi, usein alkaa laulaa jollain omituisella äänellä (kuulostaa kamalalta, mutta naurattaa meitä) tai muuntelee sanoja. Kiira ja Liia pitävät Cheekin kappaleesta Sokka irti, jonka sanoma ei toki ole ihan pikkulasten heiniä. Ei sillä, että oikeastaan itsekään allekirjoittaisin kappaleen tematiikan, mutta tarttuva biisi se on silti. Lapset eivät tiedä, mikä on sokka, joten oli helppo vaihtaa sen tilalle sukka. Sukka irti! Se nauratti lapsia, ja Kiirallehan se laulu on nykyään Sukka irti. :D (Anteeksi, Cheek.)

Kertosäe muokkautui sitten muotoon "Sukka irti, mä vedin päivin öin, pesuvedel läträämisen laiminlöin". Siitä syntyi ajatus, että mitä jos kirjoittaisi koko biisin uusiksi. Voitaisiin lasten kanssa revitellä oikein kunnolla tässä hupsuttelussa. ;) Äiti saa hupsutella sydämensä pohjasta sanoituksen kanssa ja lapset sitten laulaessa. Tjsp. Ja koska haluan kannustaa etenkin kaikkia muitakin vanhempia hassuttelemaan lastensa kanssa, ja aikuisia ylipäätään, niin jaan tämän hienon (kröhöm) version kanssanne. Hölmöily on joskus hyvästä!

Huom! Kirosanan olen lauluun jättänyt, koska mielestäni ne kuuluvat suomen kieleen. Meillä ei turhaan kiroilla, mutta joskus pääsee äidiltä niin sanottu ärräpää lastenkin kuullen. Lapsille olen kuitenkin opettanut, että kiroilua saa harrastaa vain tietyissä tilanteissa. Ei jatkuvasti. Tätä sääntöähän noudatan itsekin. Eivätkä lapset ole vielä joutuneet tilanteisiin, joissa voisi kiroilla. ;)

Joten oikein hassun hauskaa alkavaa viikonloppua ja eiköhän päästetä...

Sukka irti 

Hei! Sukka irti, jee! Sukka irti, jee! Jee-ee-e-ee-e!

Sukka irti, mä hölmön vedon löin, ja pesuvedel läträämisen laiminlöin.

Buum buum pau! Mä vedän sukan irti

Kyyneleet on mun silmis, haju ku härskis sillis

Boom shakalaka, happee saatana! 

Narul on kuivaa, konees on märkää

Tää sukka harmaa mua yksin ei kykene tyrmään

Muut aina pystyy mua yllyttään
miks epäillä, en oo kyselly ennenkään

Mee metsään meditoimaan, jos haluut raitist ilmaa

mut jos oot messissä, sukka jalkaan

Viisaat ei kuule, mut älä sano tyhmällekään

Ne sit ku lähtee täysil mukaan vetään

Sellanen pikkuvika täs on kai,
ku jatkaa, haju voimistuu viikoittain

Lasken maskin alas, ku oisin konna vain

Vedän pipon päähän, kestän kai

     Sukka irti, mä hölmön vedon löin

     ja pesuvedel läträämisen laiminlöin

     Sukka irti, mä hölmön vedon löin

     kun pesuvedel läträämisen laiminlöin

     Oo-oo-oo-o-oo-o! Sukka irti, jee! Sukka irti, jee! Jee-ee-e-ee-e!

     Kun pesuvedel läträämisen laiminlöin.

Jos sä oot tullu mukaan vaan mäkättämään

ni oisit voinu jäädä himaas vaan jäkättämään

Meitsi nauraa ja hohottaa

vaik sukka hikoo, haisee ja nolottaa

Luvataan fyrkkaa, otetaan mittaa

täs jengis ei yksikään mua pysty haastaa

Jos tekee vaikka mieli voittaa nami

ni siin on sit turha epäröidä, mami

Jos sukkaa pitää, sitä pitää

ei auta ku kestää tää, viel pitää
Älä anna sukkamehun hyytyy
Ei haju miestä kaada, jos tulitikku syttyy
     Sukka irti, mä hölmön vedon löin
     ja pesuvedel läträämisen laiminlöin
     Sukka irti, mä hölmön vedon löin
     kun pesuvedel läträämisen laiminlöin
     Oo-oo-oo-o-oo-o! Sukka irti, jee! Sukka irti, jee! Jee-ee-e-ee-e!

     Kun pesuvedel läträämisen laiminlöin.
Vaikka meikäläinen alkaa ontumaan, mä en ala sortumaan
Tän kesän pärjään, mä veistän läppää, hajuun alkaa tottua
Vaikka meikäläinen alkaa ontumaan, mä en ala sortumaan
Tän kesän pärjään, mä veistän läppää, hajuun alkaa tottua
     Sukka irti, mä hölmön vedon löin
     ja pesuvedel läträämisen laiminlöin
     Sukka irti, mä hölmön vedon löin
     kun pesuvedel läträämisen laiminlöin
     Oo-oo-oo-o-oo-o! Sukka irti, jee! Sukka irti, jee! Jee-ee-e-ee-e!
     Kun pesuvedel läträämisen laiminlöin.

Jatkuu...

Se on taas sunnuntai. Jotenkin sopiva päivä joutaville löpinöille. Yhden viikon kuolema koittanut jälleen, uusi viikko syntyy muutaman tunnin päästä. Eikä sitä syntymää odota yhtään innolla. Yäk. Maanantai on typerä keksintö. Tai ehkei se tuntuisi siltä, jos... Jos olisi saanut jo ne palaset kohdilleen. Ne tärkeimmät.

Oli miten oli, elämähän se vaikuttaisi jatkuvan. Ja aika kivastikin, hetkittäin. Viime maanantaina olin ratsastustunnilla ylittelemässä esteitä. Ennakko-odotukset olivat hyvin vähäiset, kun edellinen estetunti samaisen ratsun kanssa oli melkoista räpellystä ja oli suoranainen onni, ettei se päättynyt ratsastajan ennenaikaiseen jalkautumiseen tahtonsa vastaisesti. Tsemppasin itseäni parhaani mukaan ja kelasin mielessäni, mikä meni edellisellä kerralla pieleen. Kyseinen prosessointi on tärkeää, tunti meni nimittäin paljon paremmin viimeksi. Yhä ajoittaista räpellystä, mutta loppua kohti parani ja alkoi melkein sujua. Henkisesti hyvä fiilis, hyvä minä, mutta fyysisesti huono vointi. Flunssa...

Tiistaina oli sitten vähän heikko olo. Lihaksia särki ja iltapäivällä alkoi hytisyttää siihen malliin, että kotiin päästyä kaivoin kuumemittarin esille. Lämpöä oli hitusen, meikäläisittäin. Lääkkeellä olo normalisoitui ja keskiviikkona olo oli taas hyvä. Torstaina huonompi päivä, perjantaina edessä illalla Elastisen konserttisalikeikka Carelia-salissa Joensuussa. Kieltämättä pikkuisen ärsytti, että flunssan piti rantautua luokseni juuri nyt. Töistä kuitenkin selvisin ja perjantai-iltana keikallekin suunnistin. Oli kyllä sen arvoista: huippukeikka mahtavassa seurassa, hymy korvissa ja kintut taas kipeinä. Lauantai heräsin tietenkin entistä flunssaisempana, koska en osaa istua keikalla siististi aloillani edes konserttisalissa. Mutta oli se silti sen arvoista!

Eilen ajelimme sitten lapsosten kanssa Jyväskylään, jotta pääsevät viettämään isänpäivää isukkinsa kanssa. Enpähän muista, koska olisin ollut yhtä väsynyt ajaessa. Pakko oli pysähtyä nuokkumaan hetkeksi ennen Varkautta. Mutta siitäkin matkasta selvisimme. Onnistuimme käymään avaamassa tyttärille tilit, joille tehtiin ensimmäiset talletuksetkin. Aina joskus sitä saa jotain aikaiseksi. Tänään sitten lapset saivat antaa isille tekemänsä isänpäiväyllärit: oli korttia ja taideteosta ja pikkuleipiä. Kakku oli pakasteesta, koska ei ollut nyt aikaa leipomiselle. Maistui se silti. 

Isänpäivä on tyttärille mukava päivä. Itselle se on vähän surullinen päivä: minulla ei ole enää ketään, jota juhlia sinä päivänä. Oma isäni on kuollut, kumpaakaan ukkiani en ole koskaan edes nähnyt. Kyllähän isää kaipaa muinakin päivinä, mutta isänpäivänä isä on tietenkin erityisesti mielessä. Sitä miettii, miten aina jää jotain asioita kesken, kun joku lähtee täältä. 

Mielessä on pyörinyt ajatus, jonka haluaisin tarinan muotoon kirjoittaa. Isälle. Joka ei sitä ole enää lukemassa. Kirjoitan sen silti, kunhan ennätän. Nyt minulla on hetki aikaa makoilla makoisasti sängyssä ennen nukkumaan menoa. Jos vaikka hetki laatuaikaa kirjan kanssa. Tai vain Sirun lempeää kehräystä kuunnellen. Jos unohtaisi huomisen vielä hetkeksi.

Fiktiota: Joutsenet

Olen kertonut, että haaveilen jonain päivänä olevani kirjailija. Ehkä olenkin. Aikaahan on. Voisi olla. :) Joten haluan jakaa teille erään tarinan, kirjoitin sen viikonloppuna ja viimeistelin eilen, vähän vielä tänäänkin (kello ei ole vielä kuutta aamulla). Tarina ei ole tosi, se on fiktiota. Se ei perustu tositapahtumiin, se perustuu todellisiin tunteisiin. Olivatpa ne minun tai jonkun muun. On aika jännittävää laittaa omaa tekstiä näkyviin, kun kyse on omasta luomuksesta. Kun en puhukaan niin sanotusti asiaa. Mutta jos jotain haluaa saavuttaa, pitää olla rohkea. Olisi kiva kuulla mielipiteitänne tästä. Itse olen tarinan kerrontaan oikein tyytyväinen, mutta makuja on monia. :) Joka tapauksessa mukavaa pian alkavaa viikonloppua! Tässä teille luettavaa, jos kiinnostaa.

Joutsenet

Tämä on tarina kahdesta ihmisestä. Tai ehkä yhden ihmisolennon kahdesta palasesta, toisiinsa lomittuvista. En tiedä, onko tämä onnellinen tarina. En tiedä, onko se jo päättynyt. En liioin tiedä sitä, onko se oikeastaan vielä edes alkanut. Mutta tämä on tarina. Siinä on kaksi ihmistä.

Muistatko sinä ensirakkautesi leimahduksen? Sokaisevan ja huumaavan. Sen, joka joko hiipui nopeasti tai jäi kytemään pitkäksi aikaa. Ehkä edelleen. Poika muistaa. Hän muistaa sen kuin olisi juuri hetki sitten sen kokenut. Hän on nyt yli kolmenkymmenen. Silloin hän oli kolmetoista. Kaksi vuosikymmentä tämän ja tuon hetken välillä, tunteissa mitattuna ei sekuntiakaan.

Se oli se naapurin tyttö, jonka kanssa oli ihan pienestä pitäen leikitty. Se tyttö, jonka kanssa juostiin pihoilla harva se päivä. Jonka kanssa naurettiin hölmöille jutuille ja heti sen perään lapsuuden vakavuudella vannottiin ikuista ystävyyttä. Tyttö, joka oli niin tärkeä osa hänen elämäänsä, ettei sitä juuri edes tullut ajatelleeksi. Yhtenä päivänä kaikki vain muuttui. Ehkä hetki oli pojalle oikea. Ehkä hänen sydämensä oli kasvanut ymmärtämään. Ei hän ole koskaan tullut pohtineeksi syytä. Hänelle riitti silloin, että hän tiesi sen tapahtuneen. Se on riittänyt hänelle aina.

Hän astuu luokkaan kuten joka päivä ennen sitä päivää. Hänen katseensa karkailee, harhailee, hyppii hahmosta toiseen ilman kummempaa tarkoitusta. Sitten pysähtyy. Sydän lyö voimakkaammin, sen tahti kohisee korvissa. Suuta kuivaa, kämmeniä kutittaa, poika haluaisi laittaa ne taskuun. Tummien suortuvien suojista tyttö virnistää hänelle. Siniset silmät, punainen suu. Onko hän koskaan huomannut, miten siniset tytön silmät ovatkaan? Suora katse, hämmentävän rehellinen. Varma. Kuten pojan sydän: tässä hän on. On ollut jo kauan. Hän. Minun.

Tyttö ei muista omaa hetkeään. Ehkä siksi, ettei hän ole koskaan rakastunut hetkessä. Ei ihastunut tai rakastunut ensisilmäyksellä. Ehkei hän edes usko sellaiseen. Hän kyllä muistaa sen, kun pojasta tuli jotenkin erilainen. Ihan kuin tämä olisi oppinut punastumaan, yhdessä yössä. Takeltelemaan sanoissaan. Katselemaan välillä niin tarkasti häntä, ja välillä taas katselemaan tiukasti pois päin. Muutos, hän muistaa sen.

Tyttö ei tiedä, milloin se tapahtui. Hänelle rakastuminen ei ole koskaan ollut huima hyppy laiturilta kylmään veteen. Hän on ajatuksiinsa vajonneena aina pikkuhiljaa astellut syvemmälle, heittäytytynyt uimaan vasta ollessaan vyötäisiään myöten vedessä. Sellainen rakastuminen sopi hänen varovaiseen luonteeseensa. Joskus pojan muuttumisen jälkeisen vuoden mittaan se tapahtui. Ehkä pojan erilainen käytös aloitti hänessäkin jotain. Toi esille jotain, mikä oli hänessä ollut jo ennenkin. Kuinka kauan? Tyttö oli sitä joskus miettinyt, löytämättä vastausta. Jäädäkseen.

Miten siinä kävikin niin, että tyttökin rakastui? Varovasti, se nyt on selvää. Varovainen hän oli rakastuttuaankin. Ylpeyttäänkö vai pelkuruuttaan? Tai ehkä siinä iässä ei vain ollut vielä kiire mihinkään. Ei rakkauteenkaan. Ei hänellä, ei heillä. Oliko heillä varmuus tulevasta? Jokin salattu tieto? Jonka sitten hukkasivat? Lakkasivat uskomasta?

Ne ajat. Tyttö ja poika olivat kavereita kuten ennenkin. He viettivät yhä aikaa yhdessä, mutta siinä oli jotain erilaista. Kutkuttavan jännittävää, ihon alla kihelmöivää. Jännityksen kurkkuun nostattamia möykkyjä, joiden ohi hengitys pääsi vain kompastellen. Kuumoittavia kasvoja, korvissa kohisevia koskia. Sinä, niin lähellä. Voisin koskettaa, melkein. Kertoa. Voisin.

Koulu vaihtui. He kasvoivat. Toisiinsa ja tunteisiinsa tuskastuneina joskus riitelivät. Itkivät kumpikin kodeissaan epävarmoina toisen tunteista. Kunnes erään kerran, syyssateessa, tapahtui jotain. Poika heitteli turhautuneena pikkukiviä vesilätäköihin tytön vierelle. Heitti vielä yhden. Osui tyttöön. Sateen kastelemille kasvoille valui kyynel. Kiukku punasi kasvot. ”Sinä et edes välitä minusta! Haluat, että lähden!” Ei, en halua! Tyttö käänsi selkänsä, poika tarttui käsivarteen kiinni. Älä mene. Tyttö käänsi sotaisat kasvonsa pojan puoleen. Poika näki siniset silmät, varmat ja kiukkuiset. Ja punaiset huulet. Edes kerran. Tämän kerran. Vaikket jäisi.

Jotakin. Se todella oli jotakin. Aika pysähtyi hetkeksi. Asettautui todelliseen uomaansa, soljui sitten taas eteenpäin. Sade pisaroi pehmeämmin. Tuoksui raikkaammin. Tytön katse vakavana, kysyen. Pojan silmät varmoina, luvaten. Suuteli toisen kerran, kevyesti, kokeillen. Saanko? Hymy pojan huulilla. Sitten tytönkin. Käsi käteen, kylki kylkeen. Yhdessä. Me. Yksi.

He saivat kasvaa hetken yhdessä. Uudella tavalla. Oli niitä, jotka olivat kateellisia heidän onnestaan. Koettivat kaivaa ojaa heitä erottamaan. Onnistumatta. Eivät horjuneet. Ei tarvinnut. Sinä, kanssani. Koko maailma. Mahdollisuus.

Mutta ei saanut kestää. Pojan perhe muutti. Kauas, liian kauas. Eivät nähneet toisiaan, pitivät kyllä yhteyttä. Mutta jokin muuttui. Ikävä, ehkä se oli ikävä. Kiiltävään, vahvaan pintaan tuli särö. Välimatka antoi sen kasvaa. Epävarmuutta, syytöksiä. Nuoria, hölmöjä. Tiesivät, mitä heillä voisi olla. Liian paljon menetettävää.

Kuinka helppoa on jälkikäteen sanoa, että heidän olisi pitänyt tietää. Luottaa. Eivätkö he nähneet sitä muka toisistaan? Eivätkö tosiaan? Kenen ääni pehmenee sille tavalla ilman sellaista sidettä? Kenen sanoista kuultaa raastava ikävä, jos ei rakasta? Eivätkö he tienneet, miltä rakkaus kuulostaa, vaikka itsessään tunsivat sen saman? Toinen toisti kaikuna sen, mitä toinen koki. Typerykset, hullut. Raukat.

Mitä tuhlausta. Aikoivat tavata, kuitenkin. Ei onnistunut, väärinkäsityksiä. Yrittivät korjata tilanteen, vakuuttelivat, rauhoittelivat. Itseäänkö? Pääsivät niin lähellekin! Oli yhä niin helppoa jutella. Kertoa asioita sisimmästään. Vain sinulle. Sinulle voin kertoa. Nyt. Heti. Sinä olet sen arvoinen. Sinä tiedät. Sinä ymmärrät. Se olet sinä. Mutta kun olisi pitänyt luottaa, eivät uskaltaneet. Jos sattuu. Kuka silloin auttaisi haavoittuneen pois sotatantereelta?

Toiset olivat yrittäneet saada heitä erilleen. Onnistumatta. He itse yrittivät pitää yhteytensä. Epäonnistuivat. Vaikka kuuluivat yhteen. Tiesivät sen. Kuulivat sen. Mutta eivät uskoneet. 

 

Poika muistaa kertoneensa tytölle asioita, joita ei ole vieläkään kertonut kenellekään toiselle. Ei ainakaan samalla tavalla. Tytölle vain saattoi puhua sellaisista. Koska hän ymmärsi. Koska hänen piti. Hän muistaa tytön tuoksun. Tytön katseen. Hymyn. Pehmeän äänen. Tämän kosketuksen, joka ensin kuin perhosen siipi hipaisi kysyen, kiusoitellen. Hän muistaa. Tuntee. Se ei kulu.

Tyttö muistaa pojan sanat. Hänen äänensä värin. Lämpimän katseen. Hän muistaa hymyt, joita he vaihtoivat. Poika sai hänet aina hymyilemään. Elämä oli ihanaa, ihan vain siksi, että poika oli olemassa. Tämän silmät, niiden katse. Niin varma. Minun. Tämän huulet. Niiden pehmeys, maku. Tuttu, juovuttava. Ja se lämpö, jonka ne nostattivat. Kaipaan. Oi, niin kaipaan.

Ihanat ajat. Onnen ajat. Epätoivon ajat. Kauan sitten jo. Arvet tuntuvat yhä. Poika muistaa. Tyttö muistaa. Elämä on vienyt heidät eri suuntiin. He eivät ole nähneet toisiaan yli viiteentoista vuoteen. Muistavat silti yhä. Toisensa, tunteensa. Kaipaavat yhä. Onnistuvat unohtamaan välillä, mutta kuinka yhden olennon kaksi palasta voisivat toisensa täysin unohtaa? Eivät pysty. Koskaan. Kumpikin on elänyt omaa elämäänsä. Onnellisiakin aikoja, vaikeita aikoja. Muita ihmisiä, joita on oppinut rakastamaan, vaikkei olekaan ollut siten rakastunut kuin silloin.Vuosia, joiden aikana toista ei ollut tullut edes ajatelleeksi. Sitten jälleen. Uni. Unia. Sinä. Minun. Rakastan.

Yli viisitoista vuotta. Jos vielä saisivat tilaisuuden, kertoisivat. Tunnustaisivat. Vaikka menettäisivätkin. Jos on tarkoitettu, että nämä palaset muovautuvat uudelleen niin, etteivät enää pysykään yhdessä, kunpa edes saisivat tietää sen. Kunpa saisivat kohdata vielä. Edes kerran. Kahdestaan. Kaikessa rauhassa. Kunpa tämä tarina edes saisi jonkinlaisen lopun. Onnellisen. Surullisen. Mutta ei näin, ei avointa. Ei se ole mikään loppu. 
 

Tyttö rakastaa. Tyttö muistaa. Näkee unia rakkaastaan. Tietää, että poika olisi aina hänen luonaan. Poikaan voisi luottaa. Poika pitäisi vieläkin hänen puoliaan. Poika hyväksyisi hänet, tukisi häntä. Puhuisi hänelle. Rakastaisi häntä. Voi, niin rakastaisi häntä. Olisi hänen.

Poika muistaa. Sen päivän, kun kaikki muuttui. Kun hän tiesi. Tuossa hän on. Minun. Tuleva vaimoni. Aina. Vierelläni. Hänelle voisi puhua. Hän kuuntelisi. Hän olisi läsnä, lohduttaisi. Tyttö hyväksyisi hänet. Rakastaisi häntä. Antaisi hänen rakastaa itseään. Voi, niin antaisi hänen rakastaa itseään. Olisi hänen. Soisi hänelle varmuutta. 

 

Sinä. Osa minua. Minä osa sinua. Rakastan. Aina sinua rakastan. En unohda. En voi. Sydän ei osaa. Ei tahdo. Vaikka yritän. Vaikka hetkeksi onnistun. Se palaa aina. Sinä olet minun. Olen sinun. Haluaisin sen sinulle kertoa. Tarjota sitä sinulle. Vaikket ottaisi sitä vastaan. Vaikket enää voisi. Ehkä olet lupautunut toiselle. Jos olet, pidät lupauksesi. Sellainen sinä olet. Mutta haluaisin, että tiedät. Siltikin, vaikka tiedän, että se saisi sinut epäilemään lupaustasi. Koska sellainenkin sinä olet. Minun. Sinä olet minun. Ja minä sinun. Aina. Tule, tule luokseni. Puhu minulle. Kerro minulle. Mitä vain. Jotain. Kaikki. Anna minun kuunnella. Kaikki minussa on sinun. Kaikki minussa odottaa sinua, vain sinua. Tule, luokseni. Sinun. Olen sinun. Rakastan. Aina.

Tule. Pyydän, tule! Haluan kertoa. Edes kerran. Sinun.

Aina. Aina.

Tulen. Tulen. Odota, niin tulen!

Sinun. Aina.

Aina. Rakastan.

Minä ja minun hyvinvointini!

Istun täällä kotona (kodinomaisessa asunnossa) olohuoneessa koneen ääressä ja yritän päättää, mitä ryhdyn tekemään. Vaihtoehtoja on useita: mm. imurointi, silittäminen, pyykkien pesu tai esseen kirjoittaminen erästä englannin kielen opintojen kurssia varten. Valinta on vaikea. Pieni flunssan poikanen tuntuu löytäneen mukavan pesän kurkustani ja kieltämättä kesken työviikon kaipaisi enemmän sellaisia omia hetkiä, jolloin saisi tehdä jotain omasta mielestä mukavaa. Joten teen päinvastoin kuin "hyvä" perheen äiti: sen sijaan, että alkaisin siistiä kämpästä tätä osin itse aiheutettuakin räjähdystä, istun yhä tässä koneen ääressä ja kirjoitan blogia! Koska minun jaksamiseni on tärkeämpää kuin se, miltä kotona näyttää. Pyykit eivät juokse karkuun ennen viikonloppua, mutta minä haluan hengähtää ja tehdä jotain kivaa. Minun kehoni ja päänuppini kaipaavat tätä pientä lataushetkeä tässä koneen ääressä. Priorisoin.

Olen itsestäni hitusen ylpeä. Minähän osaan olla melkoinen suorittajapersoona. Toisaalta nautin edelleen paljon sellaisista päivistä, kun teen ihan kamalasti kaikkea. Tykkään myös oikeastaan elämästäni tällaisena: kun pyörittää yh-äidin kotiarjen lisäksi kokopäivätyötä ja opiskelua. Mutta vaikka ihanteellinen lomapäiväni onkin pitkälti sellainen kuin syyslomaviikolla eräs päivä, jolloin kävimme ensin aamupäivällä lasten ja koirien (Hillan lisäksi mukana äitini Nekku-koira) kanssa luontopolulla seikkailemassa noin 2,5 tuntia, siitä ajasta Kiira oli minulla kantorepussa n. tunnin, sen jälkeen pikainen kauppapyrähdys ja kesärenkailla varovainen ajelu lumisateen alettua äitini luokse, jossa pikainen myöhäinen lounas, minkä jälkeen ryntäsin vauhdilla pihalle vaihtamaan talvirenkaita äidin autoon, jotta ehdimme ajoissa lasten kanssa kaupunkiin Tatu ja Patu -elokuvaa katsomaan. Melkoisen vauhdikas päivä, ja minä olin hyvin tyytyväinen, kuten eräälle ystävälle kerroin. Mutta, kolikolla on aina kääntöpuolensa. Minä olen ihminen, en kone, joten minunkin tarvitsee latautua. Pelkkä uni ei riitä, varsinkaan, kun sekään ei ole laadultaan ihan toivotunlaista. Tarvitsen niitä hetkiä, kun teen jotain omaa. Kirjoitan, luen, teen käsitöitä, ratsastan, ulkoilen tai kuntoilen. Jotain, mikä ei liity kodin hoitoon (lapset mukaan lukien), töihin tai opiskeluun. Olen ylpeä siitä, että olen oppinut antamaan itselleni vähän löysää. Osaan asettaa itseni ja jaksamiseni etusijalle. Se ei loppujen lopuksi ole itsekästä, sillä siitähän hyötyvät kaikki. Niin lapseni kuin oppilaani. Väsyneenä ja kireänä minusta ei olisi iloa kenellekään.

Totta kai tämä sekasotku kotona joskus ärsyttää. Kotonani ei useinkaan näytä siltä, että rakastaisin järjestystä. Mutta kyllä minä rakastan. Ystäväpiiristäni löytyy useita tyyppejä, jotka ehkä muistavat, miten minulla oli kokeissa tapana järjestää kynät ja kumit siistin symmetrisesti pulpetille. :D Kuivauskaapissani astioilla on tietty järjestys, ei niitä miten tahansa sovi hyllyille laittaa kuivumaan. Rakastan järjestellä kirjahyllyäni. Haluaisin kovasti järjestää neulepuikkoni ihanan siististi. Suunnitelma on, mutta toteuttamaan en ole vieläkään ennättänyt. Miksi meillä sitten usein on tavarat aikamoisen levällään? Koska olen myös sellainen hajamielinen harhailija. Käytän jotain tavaraa, se voi olla myös vaate, ja kun en enää tarvitse sitä, lasken sen vain johonkin, JOS sillä ei ole omaa selkeää paikkaa, jonne se aina laitetaan. Tästä syystä minulla on usein omat tavarani hukassa. Minä myös teen paljon asioita, koska saan paljon ideoita. Siinä saattaa jokin homma jäädä vähän puolitiehen välillä. Vaikka toisaalta haluan hoitaa yhden asian aina loppuun asti. Ainakin jos se on tarpeeksi kiinnostava.

Ehkä kotini sekasotku kuvastaa tilaa, jossa tämä nainen itse on. Minäkin olen ehkä melkoinen sekasotku, sekoitus sitä, tätä ja tuota. Mutta tässä kodissa pystyy elämään, ja varsin hyvää elämää kaiken kukkuraksi. Lapset ovat hengissä, lemmikit myös. Minäkin, jokseenkin. ;) Samalla tavalla minäkin olen ehkä melkoinen sekasotku erilaisia asioita ja ominaisuuksia, mutta en hajanainen kuitenkaan. Minunkin kanssani pystyy elämään. :D Sitä paitsi viikonloppuna todennäköisesti taas ryhdistäydyn ja tyttöjen avulla raivaan tämän kodin niin siistiksi kuin sen saa. Kestää se siisteys ehkä jopa muutaman päivän!

Mutta hei, ainakin näkee, että tässä kodissa eletään! Minäkin elän. Tunteiden myllerrys on merkki siitä, että elää ja hengittää. Huonomminkin voisi olla. Ja lepohetkeni olen nyt saanut. Ehkä seuraavaksi käytämme lasten kanssa koiran ulkona, jotta voi sitten kaataa lämmintä juomaa aristelevaan kurkkuunsa. Ja riippuen siitä, mitä kello sen jälkeen on, tartun joko silitysrautaan silitystarkoituksessa tai kirjoitan uusiksi erään tarinan, jonka kirjoitin sunnuntaina. Tänään teen kotitöitä vain, jos niille on aikaa mukavammilta jutuilta. :)

Jos pää hidastaisit vähän tahtia...

Mielenkiintoinen viikko. Kaikennäköistä on tullut pohdittua, jotain tehtyäkin, monenlaista sähellettyä. Kohtalaisen moni asia on jäänyt tekemättäkin, mutta selkeästikään ei mitään elintärkeää, joten antaa olla. En ole vielä ihan varma, mikä tämän tekstin tarkoitus on, tai mistä tulen loppujen lopuksi puhuneeksi, mutta jotain halusin nyt kuitenkin saada ulos itsestäni. Hyvässä vai pahassa? Katsotaan.

Viikko on tosiaan ollut vähän outo. Toki lasten puuttuminen tekee päivistä hyvin erilaisia. Nukkunut olen kyllä joka yö varsin hyvin, mikä on ollut todella, todella ihanaa. Lenkkeily ei ole ihan toivotulla tavalla kiinnostanut, mutta jospa olin kuitenkin enemmän sen laiskottelun tarpeessa. Ensi viikko on kuitenkin lomaviikko, sitten ennättää urheilla. Tunteetkin ovat heitelleet melko lailla. Hieno esimerkki siitä on, kun eräänä aamuna istuin keittiön pöydän ääressä ja netistä jotain artikkelia luin tai katsoin jotain videota (kuka näitä muistaa?), joka sai herkistymään (se käy minun tapauksessani hyvin helposti). Ääni, joka minusta lähti, kun pikkuitku nousi kuristamaan kurkkua samaan aikaan kun yritin estää yskimistä (tms.), oli niin huvittava, että repesin seuraavaksi nauramaan. :D Melko jyrkkä mutka tuolla vuoristoradalla. Mutta on se hyvä, että osaa nauraa itselleen! (Ja kyllä, minä olen sitä tyyppiä, joka saattaa jopa jonkin mainoksen takia pyyhkiä silmäkulmiaan. Ei sille vaan voi mitään. ;) )

Viime lauantain veso-pajassa tuli aika voimakas deja vu -kokemus. Ihan kuin olisin nähnyt saman asian unessa. Tänään tuli todella voimakas vastaava kokemus työpäivän aikana opehuoneessa. Hrr... Tunne siitä, että on elänyt sen hetken jo kertaalleen, oli niin vahva, että ihan puistatti. Jännä ilmiö tuo deja vu. En ole noin voimakkaasti moista kokenut vuosikausiin. Kieltämättä tulin pohtineeksi, mistä se johtuu. En vain osaa olla pohtimatta.

Jonkinlainen flunssa taitaa tehdä tuloaan. Alkuviikosta tuntui kurkku olevan kipeytymässä, mutta se meni ohi. Aika herkästi on paleltanut, mutta sekin on ollut aina hetkellistä. Ja onhan tuo lämpötilakin ollut aika matalissa lukemissa nyt. Tänään sitten alkuillasta alkoi tuntua kurkussa kummalliselta, niin kuin siellä olisi joku möykky. En tiedä, mikä sitten sai epäilemään syöpää. Järjen kai pitäisi sanoa, että eiköhän se todennäköisemmin liity flunssaan. Kun ei ole kyseinen imusolmuke ollut aiemmin turvoksissa, eikä nytkään juurikaan ole tai tunnusteltaessa en tunne juurikaan eroa. Se vain tuntuu vähän oudolta. 

Tai no, kai minä tiedän, miksi sitä tuli edes ajatelleeksi. Isäni kuoli syöpään vain kuukautta ennen esikoistyttäreni syntymää. Se oli järkytys, kun emmehän me olleet koko sairaudesta tienneet vuottakaan. Se tuntui ja tuntuu niin epäreilulta. Miksi isä, miksi juuri silloin? Muistan erään serkkuni kysyneen minulta silloin miten voin. Sanoin, että tuntuu niin epäreilulta. Hän siihen totesi jotenkin niin, että eiköhän se tunne mene ohi ja että isäni sieltä pilven reunalta nyt katselee. Haluan uskoa, että niin hän katseleekin sieltä meitä. Näkee lapsenlapsensa, on ylpeä meistä. Mutta ei se edelleenkään tunnu reilulta. Ei se koskaan tule tuntumaan reilulta. Mitä reilua siinä voisi olla? Toki minä olen sen asian silti hyväksynyt, koska eihän sille mitään voi. En halua pilata omaa loppuelämääni sillä, että murehtisin sitä. Jonkinlaisen varjon se silti heittää ylleni.

Isän kuoleman jälkeen lähes jokaista poikkeavaa tuntemusta on pohtinut siltä kannalta, voiko se johtua syövästä. Kun rintoja on aristanut, sitä on pohtinut, onko tämä sitä normaalia kuukautiskiertoon kuuluvaa aristamista vai merkki rintasyövästä. Joo, se tuntuu molemmissa samalla tavalla, mutta kyhmyjä ei tunnu. Onko se hyvä vai helkkarin huono merkki? Nyt särkee päätä näin kovaa eikä se tahdo hellittää. Onko minulla kasvain vai onko kyse migreenistä tai ihan vain lihasjännityksestä aiheutuvasta päänsärystä? Apua, imusolmuke tuntuu vähän turvonneelta. Onko se imusolmukesyöpä vai flunssaan liittyvää? Voisiko joku lääkäri tutkia minut ihan läpikotaisin ja kertoa, onko minulla jokin syöpä?!?

En varmasti ole ainoa, joka pohtii tällaisia kohdattuaan läheisensä syöpään sairastumisen. On varmasti monia muitakin sairauksia, joiden osalta pohtii monenlaista ja tarkkailee omaa kehoaan ja etsii merkkejä mahdollisista oireista. Minulla on hemmetin vilkas mielikuvitus. Yleensä siitä on iloa, mutta enpä kyllä haluaisi pyöritellä päässäni niitä ajatuksia, joita siellä tänään pyöri. Mitä tekisin, jos nyt paljastuisikin, että minulla on syöpä? Jos voisin kuolla ihan piakkoin? Viettäisin lasteni kanssa niin paljon ihania hetkiä kuin mahdollista. Kuvaisin heille videoita, joilla äiti näkyisi vielä hyväkuntoisena ja iloisena (onnistuisin kyllä). Yrittäisin jättää heille jotain, jonka avulla muistaisivat minut. Sillä lohduttomin ajatus oli, että jos kuolisin vaikka vuoden sisään, mitä he minusta muistaisivat kasvettuaan? Kiira on vasta kolme. Hän ei todennäköisesti muistaisi minua ollenkaan. Liiallakin olisi vain hämäriä muistikuvia. Pitäisikö joku minun muistoani elossa heille?

Kuivaan kyyneleeni t-paidan helmaan. Hengitän. Sisään. Ulos. Sisään. Ulos. 

Olen vielä tässä. Tämän hetkisten tietojeni mukaan olen tervekin. Lapseni ovat elossa ja terveitä. Kävin tänä iltana jopa Hillan kanssa ihan kunnon lenkin. Aurinko oli jo painunut mailleen ja katuvalot leikkasivat pimeää. Minä hymyilin. Tuntui niin hyvältä. Jos tarvitsee, niin suuntaan lääkäriin tuon imusolmukkeen takia. Mutta en ryhdy murehtimaan etukäteen asioita "varmuuden vuoksi". Kukaan ei tiedä, kuinka paljon sitä aikaa on vielä jäljellä. Kaikenlaista voi sattua. Elettävä kuitenkin on. Minun on järjestettävä ajatuksilleni muuta toimintaa, jotta eivät pelottele sydäntäni pysähdyksiin.

Loma on kohta. Kestä nyt huomiseen asti. Sitten äidin luokse, äiti on paras. Puusaunan löylyistä nauttimaan kerran ilman lapsosia. Lauantaina näkee taas tyttöset. Ne parhaat maailmassa. Täyttä elämää.

Samaa vanhaa samaa vanhaa?

Viikko vielä töitä ennen syyslomaa. Kyllä se loma tuntuu tulevan sopivaan saumaan. Eipä se loma koskaan huonoon kohtaan taida tulla, ainakaan omasta mielestä. :D Syksy on ollut kuitenkin aika raskas, joten on mukava hypätä kokonaiseksi viikoksi pois tästä oravanpyörästä. Sillä siltä tämä on kieltämättä välillä tuntunut. Tässä sitä vaan koneiston osana toimii, kun ei muutakaan voi. Kuinkahan monta kertaa olen pohtinut, onko tässä mitään hemmetin järkeä? Mutta sitkeästi päivä kerrallaan. "Kyllä se vielä iloksi muuttuu."

Mikä tässä arjessa nyt sitten on taas niin raskasta? Kaikki, ei mikään. En tiedä. Ajan hupeneminen. Se vain valuu kuin hiekka sormien välistä, en voi pysäyttää sitä. Ja kun se kerran on käsistä päässyt, en voi enää muuttaa sitä mitenkään. Aika on niin arvokasta. Haluaisin nauttia näistä vuosista nyt, kun lapset ovat vielä pieniä. Kun heidät saa syliin, saa halia ja pussailla. Silti olen monesti pinna kireällä, tiuskin ja hoputan ja sitten pyytelen taas anteeksi. Joka päivä päätän aina, että tänään en hermostu. Joka toinen päivä siinä epäonnistun. Pitäisi kai antaa itselleen pisteitä edes siitä, että yritän. Aina ei voi onnistua.

Aikaa ei vain ole. Se tässä rassaa eniten. Kun työmatkaa on puoli tuntia suuntaansa, pidentää se työpäivää kummasti. Kotiin tultua on kuitenkin aina hoitaa samat asiat: ruokkia lapset, koira ja kissat, lenkkeilyttää koira, todennäköisesti tiskatakin, illan päätteeksi hoitaa iltapala ja iltatoimet, jotta saisi lapset edes melkein ajoissa nukkumaan. Ei siinä useinkaan muuta ehdi. Töitä on kuitenkin välillä pakko tehdä kotonakin ja opinnoista on kotitehtäviä. Johonkin väliin yrittää ehtiä edes pienen lihaskuntotreenin tehdä, jotta jaksaisi paremmin. Liikunnan vähäisempi määrä on jo vaikuttanut epäedullisesti nukkumiseeni. Siinä se oravanpyörä. Olen väsynyt, en nuku hyvin, joten olen entistä väsyneempi.

Yritän räpistellä itseni ulos tästä noidankehästä. Onneksi lapsetkin innostuvat pienistä jumppatuokioista, joten siinä on meille yhteistä tekemistä. Yhteistä aikaa. Samalla saa itse hoidettua kuntoaan ja jaksamistaan. Joka ilta luen heille iltasadun, ehkä päivän paras hetki. Pienet uniset tyttöset molemmin puolin minua. Ja onneksi on nuo karvakaverit. Sirun hellään hurinaan on hyvä nukahtaa. Iida nukkuu joka yö jaloissani ja Hilla hyppää kainaloon, jos herään yöllä. 

Nyt tyttäret ovat jo lomanvietossa Pohjanmaalla. Minä poden ikävää yksin täällä Savonlinnassa. Tällainen ikävä on sentään mukavaa: minulla on, mitä ikävöidä. Asiat voisivat olla pajon huonomminkin. Koti on aika hiljainen, mutta kun minun ei tarvitse huolehtia kuin itsestäni, jää enemmän aikaa itsestäni huolehtimiseen. Jos tytöt olisivat täällä, en olisi voinut lähteä Hillan kanssa vajaan parin tunnin lenkille. Se teki tänään kyllä hyvää. 

Vaikka olen ehkä vielä väsyneempi kuin vuosi sitten, sikäli kuin se on mahdollista, olen toisaalta myös päättäväisempi tulevaisuuden suhteen. Viime vuoden tunnuin olevan jotenkin tuuliajolla, ja vaikka olen yhä paljolti hukassa, niin sentään joltain osin etenen topakammin kohti unelmiani. Jos käykin niin, että olen aina vain tässä yksin ohjaamassa tätä venettä, niin kyllä minä edes sen oman kodin järjestän itselleni ja lapsilleni! 

Kyllä minä vielä sen paikkani maailmassa löydän. Jossain on sellainen minun mentävä kolo, johon sovin, kuin olisin aina ollut osa sitä. Sen ainakin tiedän, että metsä, luonto ja siellä liikkuminen ovat minulle elintärkeitä. Siellä en vain voi olla hymyilemättä. Se on minun elementtini. Ehkä se on lastenikin elementti. Ainakin viihdymme siellä kaikki.

Ja jos tämän oravanpyörän vauhti kiihtyy liikaa, enkä vain pysy sen tahdissa kaatuilematta persaukselleni, hyppään siitä pois. Mutta vielä jaksan räpistellä eteenpäin, joskus jopa hymyillen!

 

You bag of nothingness!

Tänään Tiinaa vituttaa. On vituttanut ennenkin, ja sama aihekin, mutta nyt aion siitä avautua. Jumalauta. Aion kyllä silti puhua aiheesta ihan siististi, jatkuva kirosanojen käyttö ei kuulu tapoihini, ainakaan kirjoittaessa. Puheessani niitä esiintyy joskus useita (kymmeniä) peräkkäin, jos jokin ei vain ota sujuakseen. Esimerkiksi auton polttimon vaihto. Siinä verbaalinen antini voi koostua hyvinkin pitkälti niin sanotusti suomen kielen kauneimmista sanoista.

Mutta se pohjustuksesta. Asiaan. Tässä teille minua ärsyttänyt kuva:

Noin. Minua kiukuttava osuus tuossa on tuo monesti kuultu "Joka ei osaa, se opettaa." -osuus. Toki tässä tekstissä tärkein lienee tuo kursivoitu sana, eli päättäjät tuntuvat liian usein olevan niitä, joilla ei ole asiasta oikeasti mitään hajua. Mutta että korventaa silti. Muistakin ammateista on viime aikoina avauduttu somessa (mm. eläinrekan kuljettaja), ja koskapa olen monesti ajatellut, että pitäisi tästä opettajien arvostuksen puutteesta puhua, niin nyt puhun. Ehkä joku tästäkin voi mielensä pahoittaa ja suivaantua, hui kauhistus, olla vaikka eri mieltä, mutta sanon silti. En tarkoita kenenkään mieltä pahoittaa, mutta kerron asiat niin, kuin minä ne näen. Ja moni kolleega jakaa varmasti ainakin suuren osan näistä ajatuksista. Joten seuraa, mitä seuraa, nyt totean muutaman "faktan".

Opettaja oli joskus varsin arvostettu ammatti. Sittemmin opettajan työ on kokenut melkoisia muutoksia. Toki monet muutoksista ovat olleet paikallaan, kuten se, ettei oppilaita enää seisoteta nurkassa häpeämässä tai lyödä näpeille karttakepillä. Mutta kun oppilaat tietävät (tai kuvittelevat tietävänsä) liiankin hyvin oikeutensa unohtaen samalla opettajan oikeudet ja omat velvollisuutensa, on opettaja melko kädetön puuttumaan juuri mihinkään. Auktoriteettia on murennettu eikä opettajalla ole kovinkaan kummoisia keinoja käytössään. Aika hyvin homma silti yleensä toimii, mutta...

En nopeasti onnistunut löytämään sitä hyvin osuvaa kuvaa, joka esittää ytimekkäästi opettajan työn arvostuksen muuttumisen. Kuvassa ennen-puolella näkyy, kuinka vanhemmat ovat opettajan kanssa ihmettelemässä, miksi oppilas sai huonon arvosanan ja vaativat oppilaalta selitystä. Nykyään-puolella vanhemmat vaativat opettajaa selittämään saman asian. On paljon vanhempia, joihin tämä ei tokikaan päde, mutta liian paljon niitä, joihin pätee.

Moni asia murentaa opettajan arvovaltaa oppilaiden silmissä, mutta mikään ei vaikuta tehokkaammin kuin vanhempien osoittama arvostuksen puute. Sananparret kuten tuo "Joka ei osaa, se opettaa." vähättelevät opettajan työtä. Selittäkääpä minulle, miten voit opettaa jolle kulle vaikkapa matematiikan saloja, jos et osaa itsekään? Aineenopettajat ovat asiantuntijoita omassa aineessaan, toki osa parempia, osa vähän heikompia, mutta milläpä alalla näin ei olisi? Sen lisäksi opettaja on opetuksen asiantuntija. Joskus kuulee väitettävän, että kuka tahansa osaa opettaa. Ei muuten pidä paikkaansa. Eiköhän jokainen muista omilta kouluajoiltaan niitä hyviä ja huonoja opettajia. Hyvä opettaja ei ole synonyymi mukavalle opettajalle. Yleensä hyvät tuntuvatkin kyllä mukavilta, ainakin reiluilta - tämä oma muistikuvani -, mutta varsinkin he osaavat auttaa oppilaita ymmärtämään. Jonkun, joka on opiskellut omaa alaansa todella pitkälle, voi olla vaikea selittää perusasioita aiheeseensa vasta tutustuvalle. Oppilaan tasolle laskeutuminen ei luonnistu jokaiselta.

Tällä viikolla eräs kuudennen luokan oppilas heitti minulle kommenttina tuon todella todenperäisen sananparren. En tokikaan kiinnittänyt siihen siinä tilanteessa juurikaan huomiota, koska sitähän sillä juuri haettiin. Mutta tulee miettineeksi, mistä se ajatus on peräisin? Tuskinpa oppilaalta itseltään. Opettajilla voi olla hyvinkin suuri merkitys lasten ja nuorten tulevaisuuteen, pahassa mutta myös hyvässä. Herkässä iässä kuullut ikävät kommentit opettajalta tai tämän ikävä asenne voivat vaikuttaa arvaamattoman paljon. Itse esim. olisin takuulla ilman yläasteaikaisen matikan opettajan mielipidettä tyttöjen auttamattomasti poikia heikemmistä matemaattisista lahjoista lukenut lukiossa pitkän matematiikan. Kuka tietää, minne olisin sitten jatkanut, sillä pidin matematiikasta paljon. Mutta toisaalta ne hyvät muistotkin voivat kantaa pitkälle: Hectorkin eilen Vain elämää-ohjelmassa (mainittu jälleen) kertoi musiikin maikasta, jonka kannustuksen hän muistaa edelleen.

Opetanko, koska en osaisi tehdä mitään muuta? Ne, jotka minut tuntevat, tietänevät, että voisin olla paljon muutakin. Voi hyvinkin olla, että jonain päivänä vielä vaihdankin alaa. Teen parhaani, jotta oppilaat oppivat ja saavat hyviä kokemuksia vieraista kielistä. Pyrin kannustamaan ja rohkaisemaan heitä, löydän aina jotain positiivista sanottavaa heille. Saanko siitä heiltä kiitosta? Hyvin harvoin, ainakaan suoraan. Yleensä opettamaani ainetta, eli enimmäkseen ruotsia, vain haukutaan ja siinä samalla minutkin. Koska minähän olen yhtä kuin opettamani aine, not. Saako opettaja kiitosta vanhemmilta? Sitäkin harvoin. Useammin tulee noottia. Kolleegat sentään arvostavat toistensa työtä ja esimies. Arvostus ei näy edes palkassa. Me pätevät opettajat olemme kuitenkin kaikki suorittaneet ylemmän korkeakoulututkinnon. Ei se näy edes palkkaamisessa: säästösyistä moni kunta palkkaa määräaikaiset vain lukuvuoden ajaksi, ei täydeksi kalenterivuodeksi. Teet saman verran työtä kuin vakinaiset opettajat, mutta saat vähemmän palkkaa! Kiitos!

"Älkää valittako, onhan teillä se pitkä kesäloma." Saivartelija voisi huomauttaa, että kyseessä ei ole loma vaan opetuksen keskeytys. Mutta olemmehan me silloin lomalla, kun emme ole töissä. Ja saamme siltä ajalta palkkaa? No emme. Aiemmin opettaja sai palkkaa vain niiltä kuukausilta, kun hänellä oli töitä eli ei kesältä. Jos hänen vuosipalkkansa oli silloin 36000 euroa (mitä se ei tokikaan ollut, kun eurot eivät olleet silloin käytössä), on se sama vuosipalkka nyt jaettu 12 kuukaudelle. Koska kuinka moni haluaisi tehdä töitä siten, että kesän ajalta ei saa palkkaa, vaikkei ole työtön? Kesä ilman tuloja, kesän menot pitäisi osata ennakoida ja säästää sitä varten. Mieluummin tämä nykyinen systeemi, kiitos. 

Työ on henkisesti raskasta, ei toki fyysisesti kuormittavaa, mutta kun aivot väsyvät, niin ei siinä paljon mitään enää tehdä. On toki muitakin kuormittavia töitä, enkä tarkoita niitä väheksyä, sanonpa vain, ettei opettajan työkään ole niin helppoa, kuin moni kuvittelee. Eikä opettajan työ todellakaan koostu vain opettamisesta. Lukujärjestykseen merkityt tunnit pitää suunnitellakin, kokeet pitää tehdä, korjata ja arvostella, materiaalia muokata ja tehdä. Ja nämä sentään liittyvät suoraan opettamiseen. Sitten on välitunti- ja jälki-istuntovalvonnat, vanhempainillat, vanhempainvartit tms., vesot, erilaiset työryhmät jne. Eli opettaja ei vain opeta.

Ihan itse olen tämän työn valinnut. Hallitsen opettamani aineet erittäin hyvin ja osaan opettaakin. Mielestäni olen reilukin ja tulen hyvin toimeen oppilaiden kanssa. Viihdyn työssäni, yleensä. Joskus silti miettii, onko tämä sitä, mitä todella haluan tehdä. Saanko tästä itselleni tarpeeksi? Vaikuttaa näihin pohdintoihini toki yksinhuoltajuuskin. Aikani on hyvin rajallista, kuten myös jaksamiseni. Mutta kun minä, **ttu, voisin tehdä paljon muutakin. Opetan, koska osaan. Mutta kuinka kauan? En todellakaan tiedä.

May I donate some love?

Monet on nyt vetänyt hiljaiseksi nuoren miehen kuolema tämän ilmaistua vastustavansa rasismia. Tämän kuoleman turhuus ja sen sairas puolusteleminen joiltakin tahoilta. Ei voine olla ihmettelemättä, miten maailmaan voi mahtua niin paljon väkivaltaa. Koko planeetta kaipaa niin kipeästi lisää lämpöä ja välittämistä, rakkautta. Aihe, josta kyllä kirjoitetaan paljon lauluja, jota käsitellään runoissa ja romaaneissa, josta haaveillaan, jota tavoitellaan. Jotenkin sitä ei silti tunnu riittävän tämän maailman tarpeisiin vihaa vastaan.

Minun tarkoitukseni ei ole nyt kuitenkaan käsitellä tätä aihetta ihan noin synkkää reittiä kulkien. Koska se kuitenkin liittyy rakkauteen tai pikemminkin sen puutteeseen, välittämisen puutteeseen, en tässä kohtaa voinut olla sitä mainitsematta. Sielua särkee. Minä halusin kuitenkin puhua tänään romanttisesta rakkaudesta, mihin sain syyn toisesta ihmisiä iloksemme mukavammista syistä puhuttaneesta aiheesta: Vain elämää -ohjelmasta. Kuten jo muistutin, niin laulajat laulavat paljon rakkaudesta. Monenkinlaisesta rakkaudesta, mutta varsinkin romanttisesta rakkaudesta. Ja koskapa kyseisessä ohjelmassa aihetta sohaistiin, halusin siihen tarttua.

Perjantaina nähtiin telkkarista Lauri Tähkän päivä. Jossain vaiheessa päivää Mikael Gabriel ruokapöydässä totesi jota kuinkin, että rakkaussuhde hänen mielestään toimii vain sellaisen kumppanin kanssa, joka on omalta alalta tai riittävän läheltä ainakin. Eli muusikkoa voi ymmärtää vain toinen muusikko. Meille, jotka emme noihin muusikoihin lukeudu, tuollainen lausahdus voi vaikuttaa melko ylimieliseltä. "Meidän alamme ja työmme ja elämämme on niin vaikeaa, ettei sitä voi ymmärtää, jos ei ole sitä elänyt." Ei Mikael Gabriel kylläkään mielestäni ylimieliseltä vaikuttanut sitä sanoessaan, mutta jos sanat irrotetaan asiayhteydestään sekä unohdetaan myös tapa, jolla ne lausuttiin, voi ne helposti noinkin ymmärtää. Noh, kyseinen artisti on nuori. Jotenkin minulle tuli mieleen, että ehkä tuo selitys on keino suojella itseä. Jonkinlainen kilpi mahdollisia pettymyksiä vastaan. Kelpo tekosyy, jos suhde ei toimikaan.

Sillä oikeasti, tarvitseeko kokea sama, minkä joku toinen on kokenut, voidakseen ymmärtää? Viitaten ensi alkuun mainitsemaani tapaukseen tarvitseeko itse kokea lapsen menetys voidakseen ymmärtää, mitä Jimin isä käy läpi? Ei, ei tarvitse. Sitä kykyä, jolla moinen onnistuu, kutsutaan empatiaksi. Se on tunnetaito, jota voi myös opetella. Sitä pitäisi varsinkin lapsille opettaa, ja siihenhän useimmat vanhemmat pyrkivätkin ihan jo siinä, kun opettavat lapsensa pyytämään anteeksi ja ymmärtämään tekojensa seuraukset. Jos pystyy ymmärtämään, mitä vanhempi käy läpi, kun se pahin mahdollinen sattuu kohdalle, pystyy varmasti ymmärtämään senkin, millaista on muusikon elämä. Olen itse sitä mieltä, että siihen, että tietää, mitä toinen käy läpi, tarvitaan omakohtaista kokemusta, mutta ymmärtämiseen riittää empatiakyky.

Mikael Gabrielin kommenttiin Lauri Tähkä tuossa jaksossa ei ihan yhtynyt. Ja MG:n puolustukseksi on sanottava, että samanlaista kommentointia aiheeseen liittyen tapahtui myös Vain elämää -ohjelmassa kaudella kolme. Ainakin. :D Tästä pääsemme aiheen käsittelyssäni seuraavaan kohtaan. Lauri Tähkä on nyt, yllättävää kyllä, useammankin lehden kannessa. ;) Pistäydyin tänään illalla kaupassa ja lehtihyllyn ohi kulkiessani huomasin jonkin naistenlehden kannessa otsikon, jossa Lauri Tähkä pohti olevansa vaikea kumppani. Tai sellainen pointti siitä ainakin muistini mukaan välittyi. Kyseistä artikkelia en ole lukenut, joten en voi sanoa juuta enkä jaata siihen, millaisen kuvan Lauri Tähkästä seurustelukumppanina juttu antaa. Sainpahan vain jatkoa tälle aiheelle. Ja tämä oma pohdintani nyt tavallaan liittyy tai se voidaan liittää tuohonkin "voiko ei-muusikon ja muusikon suhde toimia" -tapaukseen.

Vaikea seurustelukumppani. Millainen on vaikea seurustelukumppani? Millainen on helppo? Pitäisikö olla helppo? En minä vaan osaa sanoa. Jotenkin tulee ajatelleeksi, että pitäisikö kumppanin olla sellainen, jonka kanssa elämä on iisii. Mutta kun elämässä on karikoita. Parisuhde on osa elämää, joten siinäkin on karikoita. Minun logiikkani mukaan elämä ei voi olla helppoa joka hetki kenenkään kanssa. Eikä sen pitäisi olla. Kunhan välillä on tyyntäkin. Jos helppoa on se, että toiselle sopii kaikki, mitä keksit pyytää, niin onko toinen silloin vähän lapanen? Haluatko sellaisen? Voin minä sellaisen kyllä neuloa. Voin neuloa sille parinkin. Onko vaikeaa se, jos on ristiriitoja? Jos sopii, niin minä nimittäisin sitä mieluummin haastavaksi. Ja haasteethan voi selvittää. 

Jos parisuhde kohtaa karikoita, niitä hankalia haasteita, on pystyttävä kompromissiin. Jos toinen toistuvasti kieltäytyy joustamasta, onko hän silloin vaikea seurustelukumppani vai suoraan sanottuna vain vaikea ihminen? Jos olet vaikea ihminen, pitäisikö sinun yrittää muuttua? Mainitaan nyt jälleen tuo Vain elämää, mutta sitä ohjelmaa katsoessa olen pohtinut useita kertoja parisuhteita. Myös siltä kantilta, voisiko "taviksen" ja muusikon yhteiselo sujua. Mielestäni samat periaatteet pätevät, olivatpa kumppanit samalta alalta tai eivät. Jos elämäsi on täynnä ennen kumppanin kohtaamista, joudut joka tapauksessa tekemään siihen toiselle tilaa, jos hänet elämääsi haluat. Aivan sama, mitä teet työksesi ja miten kulutat vapaa-aikasi. Ei parisuhdetta voi olla ilman yhteistä aikaa. Mielestäni aika yksinkertaista. Jos et siis ole valmis raivaamaan toiselle pientä koloa tiiviistä elämästäsi, et ole sen toisen arvoinen. 

Minä olen äiti. Minulla on sen lisäksi lemmikkejä. Perheeni on kokenut muutoksia lukumääränsä suhteen. Yhtä on kuitenkin aina riittänyt jaettavaksi: rakkautta. Aika on rajallista, raha on rajallista. Mutta rakkautta, sitä piisaa. Jos jo yhdessä ihmisessä rakkauden määrä voi kasvaa eksponentiaalisesti, miksei sitä riitä maailmalle? Minä voisin raivata elämääni tilaa vielä jolle kulle, jota rakastaa. Jos empatiakykyä voisi lahjoittaa sitä tarvitseville, lahjoittaisin mielelläni. En usko, että silläkään kaivolla on pohjaa. Toisin kuin aivosoluilla. Ne eivät aina tunnu riittävän edes itselleni, kun lapseni ovat imeneet niistä osin. (Ihan varmasti ovat napanuoran kautta käyttäneet aivojanikin ravinnokseen.)

So, may I donate you some love? Rustasin runon tänään, se kertoo kodista ja rakkaudesta. Ehkä se ei lämmitä sinun sydäntäsi, mutta haluanpa jakaa sen silti. Lämpöä ja välittämistä joka suuntaan puhallellen, Tiina.

Tänään punoin taas mieleni näppärillä käsillä

kotia meille, lapsille ja minulle

Kirjailin pihakoivut

pensaat, kukat, syksyn lehdet

Väritin maisemaan valoa ja kirpeyttä

huojuntaa ja huminaa

Kaiken sen, koko pienen maailman

osasin sinne kutoa -

mutta sinua en osannut

sinne kuvittaa

en, vaikka sinne niin kirkkaasti kuulutkin

Oletko sinä haalistuma kankaassa?

Vai sittenkin kuvio, jota siihen ei ole vielä painettu.

 

Näetkö metsää puilta?

Mikä on parasta syksyssä? Kauniit värit, kirpeät syysaamut, sienet, metsän tuoksu? Koulujen alku? :D Kesä on aivan ihanaa aikaa, sillä minä nautin lämmöstä suuresti. Sikäli kuin sitä Suomeen kesäaikaan suodaan. Kukat, valoisat yöt, se tosiasia, ettei tarvitse turata kenellekään perheenjäsenistä monta vaatekerrosta ulos lähtiessä, uiminen järvessä... Kyllä, kesä kelpaa minulle. Olen silti aina pitänyt myös syksystä. Ehkä se juontaa juurensa kouluajoilta. Kesäloma on kuitenkin pitkä loma, jonka aikana ei välttämättä juurikaan nähnyt kavereita. Ainakaan kaikkia niistä. Siksi koulun alkamista jo odotti: näkee taas kavereita. Ei sillä, ettenkö olisi viihtynyt koulussa ihan hyvin, mutta suurelta osin ystävieni ansiosta kuitenkin.

Syksy on siten merkinnyt minulle positiivista muutosta. Jotkut näkevät sen vain kesän loppuna, minä miellän sen jollain tapaa myös alkuna. On se silti haikeaa aikaa. Syksy on hyvää aikaa haaveiluun, joskus vähän alakuloiseenkin sellaiseen. Minuun iskee syksyisin suunnaton kaipuu kotiin. Tässä tapauksessa koti on paikka, jonka sijainti ei ole vielä tiedossa. Kuinka rakastaisinkaan katsella puusta putoavien lehtien tanssia oman talon ikkunasta. Heilua haravan varressa omalla pihalla. Katsella syysmyrskyä oman talon lämmöstä kaakaomuki hyppysissä. Vielä jonain päivänä, niin lupaan itselleni joka syksy.

Ja koska syksy on saanut minut taas ajattelemaan kotia, "pesän rakentamista", asemiin kaivautumista, olen ajatellut myös vanhempiani. Suhdettani heihin. Mitä osasia heistä heijastuu minusta? Isäni kuoli noin viisi ja puoli vuotta sitten syöpään vähän vajaa kuukausi ennen Liian syntymää. Meillä oli isän kanssa teinivuosinani vähän vaikeat välit. Kaksi samanlaisen temperamentin omaavaa jästipäätä samassa perheessä. Voinette arvata seuraukset. Huutoa puolin ja toisin, syyttäviä sormia, samojen aiheiden toistelua. Eihän se mitään jokapäiväistä ollut, mutta sen verran voimakasta, että muistijäljet ovat pysyviä. Myös äidilläni ja veljilläni.

Koska olen hyvin analyyttinen persoona, huomasin jo melko varhain, että minussa oli paljon samoja piirteitä kuin isässäni. Ne olivat niitä piirteitä, joista en isäni persoonassa pitänyt. Ja koska meillä oli huonoja hetkiä paljon useammin kuin äidin kanssa, kiinnitin toki huolestuneena kovasti huomiota juuri niihin piirteisiin itsessäni. En halunnut tulla sellaiseksi kuin isä. 

Isäni oli hyvä mies, rakasti perhettään ja olisi ollut loppupeleissä valmis tekemään mitä vain minunkin vuokseni. Ja paljon hän tekikin. Hänessä oli kuitenkin myös katkeruutta, joka joskus pääsi esiin pinnan alta ja pisti kovimmin meitä läheisimpiä. Koska minä tarjosin hyvää kaikupohjaa isän tunteiden kuohahtelulle, sain suurimman osan siitä ryöpystä päälleni. Isällä oli univaikeuksia ja monenlaista muutakin vaivaa. Stressaaminen ja vanhojen asioiden pyörittely eivät ainakaan helpottaneet tilannetta. Mutta ei isä osannut enää muuttua. Toivoimme sitä hänen itsensä parhaaksi. Minä en halunnut itse katkeroitua sillä tavalla, joten yritin tulla erilaiseksi kuin isä. Ja niiltä osin olen mielestäni onnistunutkin.

Minussa on omasta mielestäni myös valoisuutta, sillä olen aina ollut pohjimmiltani hymyilevä ja positiivinen persoona. Jokainen meistä heijastelee kuitenkin persoonassaan joitain osia vanhemmistaan tai muista sellaisista ihmisistä, jotka ovat kasvuaikanamme meitä muokanneet, olipa se tarkoituksellista tai ei. Minä olen viime vuosina huomannut, että onnistuessani estämään tai vaimentamaan niitä piirteitä itsessäni, jotka olen isältä perinyt tai oppinut ja joista en isässäni pitänyt, olen onnistunut omaksumaan joitakin äitini piirteitä. Eivätkä nekään ole kaikki niin ihastuttavia. :D Meillä on äitini kanssa muun muassa samanlainen tapa haluta asioiden tapahtuvan heti ja meidän tavallamme. Jos pyydämme jolta kulta apua, pitää sen asian tapahtua sillä siunaaman sekunnilla eikä "kohta!". Jos ei tapahdu, teemme itse. Ja urputamme siitä asianosaiselle niin paljon, että varmasti huomaa! Ihastuttavaa. (Anteeksi äiti, olet rakas silti.)

Siinä sen taas näkee, että kun keskittyy liiaksi yhteen asiaan, moni muu jää huomaamatta. Mutta eihän kukaan voi olla täydellinen. Minulla on silti se samanlainen temperamentti kuin isällä. Mutta myös paljon hyviä piirteitä hänestä. On jollain tapaa lohdullista, että tunnen samanlaista rakkautta maaseutua kohtaan kuin isäni, huolimatta siitä, etten ole koskaan ihan maalla asunut. Ja kuten toinen veljistäni sanoi: isän henki elää minussa. :D Hän viittasi sillä, hmm, toisinaan melko äkkipikaiseen luonteeseeni. Mutta ihan samalla tavalla itsekin kimpaantuvat joskus todella herkästi. Niin!

Ehkä meilläkään ei usein kuultu lausetta "minä rakastan sinua". Mutta kyllä sen tiesi. Sen kuuli isän äänestä esimerkiksi silloin, kun hän ylpeänä esitteli lastensa saavutuksia. Uskon, että isä olisi edelleen meistä ylpeä. Se on lapsille tärkeää. Vaikka nämä olisivat jo aikuisia. Voi isä, jos tietäisit, että minussa loppujen lopuksi on myös sinun rakkautesi rakentamiseen. Ehkä vähän eri muodossa, mutta kuitenkin. :) 

 

Liukenee veteen

Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, miten paljon helpompaa olisi olla väritön? Sulautua massaan? Tämän kysymyksen ääreltä kirjoitukseni voisi lähteä virtaamaan hyvin moneenkin suuntaan. Ehkä vähän tylsästi haluan pohtia aihetta ääneen ihan yleisesti. Miksi erottuminen koetaan usein niin negatiivisena? Miksi siitä niin usein puhutaan tavoilla, jotka saavat sen vaikuttamaan epätoivottavalta, vaikka ei sitä ainakaan ihan suoraan tarkoitettaisi?

Tulin tätä pohtineeksi tänään useammastakin syystä. Työpaikalla keskustelua käytiin siitä, miten kasvissyöjä saa usein selitellä valintaansa muille esimerkiksi sukulaisen järjestämissä juhlissa. Keskustelu siirtyi siitä (sujuvasti?) kirkkoon kuulumiseen. Toinen varmasti mielipiteitä jakava aihe. Somessa on tällä viikolla pohdittu alkoholiin suhtautumista etenkin lapsiperheissä ja mm. sitä, miten tietty ihmistyyppi jaksaa valittaa ja haukkua toisia sosiaalisen median käyttäjiä sen perusteella, millaisia päivityksiä nämä laittavat. Joitakinhan tuntuu ärsyttävän, olitpa sitten heidän kanssaan samaa tai eri mieltä. ;)

Kelläpä ei jo kouluajoilta olisi kokemuksia siitä, miten tietty porukka pyrkii määrittelemään sen, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Mihin kaikkien pitäisi pyrkiä. Helpointa on, jos et erotu, et hyvässä etkä pahassa. Koulukiusatuiksihan usein päätyvät ne, joita kadehditaan, sekä ne, joiden kimppuun on helppo käydä. Samaa tapahtuu työpaikoillakin, kuten hyvin tiedämme. Jos et sovi kiusaajan määrittelemään muottiin, mukaudu tai kärsi.

Jotkut eivät vaan koskaan opi olemaan tyytyväisiä itseensä. Siitäkö kumpuaa se pakonomainen toisten kiusaaminen? Sekin, jota somessa harrastetaan. Onko sillä oikeasti väliä, jos joku lataa lukuisia selfieitä Facebookin tai Instaan? Onko? Kauniisti ilmaistuna: mitä se sinun persettäsi kaivelee? Jos se sinua kismittää, niin jupise siitä ihan hiljaa itseksesi tai samanhenkisten jupisijoiden kanssa omissa porukoissanne. Vaikka ärsytyksen kohteellanne olisi vahva itsetunto, voivat ikävät kommentit silti satuttaa. Harva pystyy ohittamaan ne täysin ilman tuntemuksia. 

Miksi pitää ottaa henkilökohtaisena loukkauksena se, jos jonkun toisen vakaumus on erilainen kuin sinun? Olipa nyt kyse mistä tahansa asiasta. Yksi syö lihaa, toinen ei. Jos se kasvissyöjä ei tyrkytä sinulle omaa vakaumustaan, miksi sinun tarvitsee tyrkyttää omaasi hänelle? Hänellä on varmasti perustelut omalle valinnalleen, mutta miksi ne kuuluisivat sinulle? On rasittavaa ja turhauttavaa joutua aina toistamaan samoja selityksiä. Inhottavaa joutua puolustuskannalle. Miksi tarvitsee turvautua hyökkäykseen? Jos absolutisti ei saarnaa sinulle alkoholin vaaroista, tarvitseeko sinun toistuvasti hämmästellä hänen valintaansa? Näitä esimerkkejähän riittäisi. 

Jotkut valintamme ovat meille todella tärkeitä. Ovatko ne niin tärkeitä, että jonkun toisen vastakkainen valinta koetaan sen takia uhkana? Se voisi olla tavallaan looginen selitys sille, että hyökätään höykyyttämään toista kärkkäillä kysymyksillä, jotka toisen korvissa toistavat kummasti itseään. Miksi? Minkä takia? Millä perusteella? Mutta miksi??? Toinen mahdollinen syy on, että oma valinta alkaa epäilyttää tai että itsetunto (jälleen kerran) on heikko. Kunpa terveen itsetunnon voisi nauttia purkista. Maailma saattaisi olla hiton paljon parempi paikka.

Omalle kohdalleni on mainitsemistani esimerkeistä osunut useampikin. Koulukiusattuna oleminen, koska en suostunut alistumaan ja mukautumaan. Kummasteleminen ja lokeroiminen, koska en käytä alkoholia. Elämän kolhuissa oma itsetunto on kehittynyt riittävän vahvaksi, jotta minun ei tarvitse tuputtaa omia näkemyksiäni muille. Toisaalta kestän myös niistä keskustelun. Yhden kerran keskusteltuaan ei yleensä tarvitse samaa keskustelua toistaa saman ihmisen kanssa. En ole kuitenkaan täydellinen. Joskus minäkin saatan miettiä, että taas tuo ihminen päivittää noita samankaltaisia päivityksiä. Mutta sitten sanon itselleni, ettei ole minun asiani sanoa, mikä on sopivaa määrä jotakin. Ei ole asteikkoa nelosesta kymppiin, jolla kasi on hyvän määritelmä. Enkä hetkellisen kummasteluni tai jupisemiseni aikana saati jälkeen ole mennyt asianosaiselle mitään sanomaan. Miksi olisin? Jos minulla on idiootin hetkeni, ei siitä tarvitse muiden kärsiä. ;)

Asteikossa on ääripäät. Niiden välille mahtuu pajon elämää. Tarvitseeko kaiken liueta veteen jälkiä jättämättä? Kuulostaa turhan mauttomalta elämältä minusta.

Jotain uutta auringon alla

Kuten otsikko kertoo, jotain muutoksia elämässämme on tapahtunut. Tämä on kymmenessä (tai kahdeksassa) minuutissa syntyvä blogikirjoituksen pätkä, jotta ainakin minä itse tiedän, että olen yhä hengissä. Että kirjoitan.

Perheemme on jälleen muuttanut. Uusi kotipaikkakuntamme on Savonlinna. Ainakin maisemat suosivat meitä jälleen. Olemme ennättäneet asua täällä kolmisen viikkoa, ja toistaiseksi kaikki hyvin. Käyn itse töissä Punkaharjulla opettamassa ruotsia ja äidinkieltä tiedonjanoisille (osin toiveajattelua) nuorille. Tässä pestissä uutta on äidinkielen opettamisen lisäksi se, että pidän tunteja myös alakoulun 6. luokkalaisille. Tunteja minulla on myös Kerimäellä, joten työaikani jaetaan kolmen koulun kesken. Uutta sekin.

Lapset ovat aloittaneet uudessa päiväkodissa. Päiväkoti on uusi niin heille kuin ihan muutenkin, se aloitti toimintansa 1.8. Ovatpahan ainakin paikassa, jossa ei ole sisäilmaongelmia. Ja neitoset ovat kyllä viihtyneet. Kiira taisi löytää heti ensimmäisenä päivänä kaverin, jonka kanssa on kuin paita ja peppu. Liialla on kestänyt vähän pidempään, mutta nyt hänkin on löytänyt jo kavereita, joiden kanssa leikkiä muutenkin kuin satunnaisesti. Lasten viihtyminen on äidille tärkeää, ja sitä paitsi, kuten jo vuosi sitten tuumailin, helpottaa se äidin jaksamista todella suuresti.

Olen huomannut viihtyväni täällä, vaikka toki taas on kyse vasta ensimmäisestä kuukaudesta. Mutta pidän seudusta. Pidän myös siitä, että Joensuuhun ja Jyväskylään on lyhyempi matka. On mukava, kun ihmiset puhuvat lähes tulkoon samaa murretta kuin minä. Työpäivät ovat ihan jees, oppilaiden kanssa on päästy aika hyvin alkuun. Toisten kanssa on enemmän kompastelua kuin toisten, mutta yhdessä eteenpäin. Kai.

Mutta onhan se myönnettävä, että varsin suuresti viihtymiseeni vaikuttaa se, että räpeltämiseni rakkaan harrastukseni parissa jatkuu! Olen löytänyt tieni uudelle tallille viikoittaisille itsensä rääkkäämis- (ja nolaamis)tunneille. Jes! Mieli on niin paljon parempi, kun pääsee joka maanantai kapuamaan hevosen selkään ja kehittymään taas jollain saralla. Aivan mahtavaa! Kaksi ekaa kertaa melkoista sähellystä, mutta eilen jo ihan kelpo suoritus. Ehkä kuitenkin kuulun siihen ryhmään, johon minut laitettiin!

Asunto alkaa pikkuhiljaa näyttää kodilta. Lupaukseni mukaisesti täällä on paljon enemmän minua ja meitä kuin Hangossa. Työtilanne vaikuttaa hyvältä, ehkä vuoden päästä ei tarvitse aloittaa taas alusta jossain muualla. Ehkä. Varovaista optimismia. Nukkumaankin olen miltei oppinut uudessa kodissa. Juu, jostain syystä se on vaikeaa. Tarvitsisin jonkun pitämään miusta kiinni, jos ei uni tule. ;) Hilla ei osaa. Höh.

Mutta nyt time's up! Se on hetki tämän äipän tarttua kirjaan ja lukea hetki sängyssä, jotta mieli rauhoittuu ja ehkä vähän uuvahtaakin, jotta uni tulee paremmin. Toivotaan kauniita unia niin öihin kuin päiviinkin meille jokaiselle! Pohdintaa ja avautumista luvassa jatkossa taas vähän tiuhemmin, koska niin haluan. 

"Mie harrastan haaveilua." -Tiina 7 v. Tiina 32 v agrees.