Jaksaa, jaksaa! Vai?

Thank God it's almost Christmas! Onpahan ainakin puuhaa riittänyt meidän perheen päällä viime aikoina. Turnauskestävyyttä on koeteltu, mutta todistettavasti olen vielä hengissä! Todisteeksi tälle väitteelle esitän seuraavaa: kirjoitan, siis ajattelen, siis olen!

Blogin kirjoittamisessa on ollut tauko, mutta sille on hyvin yksinkertainen selitys: aikapula. Edes kaltaiseni supernainen, juupa juu, ei ehdi ja jaksa kaikkea. Viime viikko oli kyllä sellainen suoritus, että ennen kuin kerron teille siitä, kehoitan: älä kokeile tätä kotona. ;) Eihän tässä ole saakeli mitään järkeä. Mutta: naisen on tehtävä, mitä naisen on tehtävä. Jos vastoin suositustani kokeilet vastaavaa, niin selviät siitä kyllä, jos haluat. Tai koska on pakko.

Sinä, joka luet tätä, tiedät varmasti jo perusasiat: käyn töissä, pyöritän kaksilapsisen perheen arkea yksin (sekä hoidan toki myös koiran ja kissat) ja lisäksi opiskelen avoimessa yliopistossa englannin kieltä. Viime viikolla nämä kaikki yhdistyivät mitä kauneimmalla tavalla. Oli niin kivaa, että muistot jäävät takuulla pysyviksi. Tai ainakin traumat.

Viikko alkoi mukavasti siten, että maanantaiaamuna kello kahdeksalta oli lukion kokeen palautus, vaikka muuten päiväni alkaisi vasta kymmeneltä. Siinä meni viikon ainoa ei-kasin-aamu. Tavallisen työpäivän päätteeksi teimme opetussuunnitelmatyötä kollegoiden kanssa kuuteen asti. Siinä jossain välissä yritin ehtiä lukea tiistai-illan tenttiin. Tiistaina olin töissä 8-11, jonka jälkeen hain koiran kotoa ja tyttäret hoidosta suunnataksemme Tampereelle, jossa minulla oli Practical Grammar -kurssin tentti puoli viideltä. Ajelimme siis Tampereelle, tytöt jäivät veljeni hoiviin pariksi tunniksi, itse kävin suorittamassa em. tentin. Tentin jälkeen koira ja lapset autoon ja ajoimme takaisin Hankoon. Kotitalon pihassa olimme n. 22.40. Unille ja aamulla ylös taas 5.30.

Keskiviikkona edessä oli kevyt 8-16 työpäivä, kahdeksan tuntia oppitunteja putkeen. Jos ette ole opettaneet, ette voi tietää, kuinka raskasta se on. En väheksy minkään muun ammattikunnan edustajia, sanon vain, että opetustyökin voi olla raskasta. Se ei väsytä fyysisesti, mutta aivoja sitäkin enemmän. Ja jos aivot väsyvät, on koko ihminen väsynyt. Torstaina oli ihan normaali 8-15 päivä höystettynä parilla hyppytunnilla, jotka menivät kokeiden tekemiseen ja arvosanojen laittamiseen lukiolaisille. Perjantain päivä oli sentään vähän lyhyempi, kun meillä oli itsenäisyysjuhla, jonka jälkeen päivä päättyi. 

Mutta. Näiden lisäksi tuolle viikolle osui myös erään toisen kurssin News of the week -tehtävä. Käytin useamman tunnin vapaa-aikaani siihen, että etsin netistä englannin kieleen jotenkin liittyvän artikkelin ja pohdin sitä saamiemme ohjeiden pohjalta. Ja jottei viikko olisi ollut liian täydellinen, oli perjantaiaamuna autoni vasen eturengas tyhjentynyt. Siinä kohtaa ajattelin, että WTF karma??? :D Seriously? No, onni onnettomuudessa: selvisin renkaan paikkauksella. Työviikon päätteeksi sain kävellä reilu kymmenkiloinen lapsi selässä kantorepussa nelivuotiasta kädestä taluttaen kovassa tuulessa ja vesisateessa muutaman kilsan autoa hakemaan. :D Jotenkin onnistuin kuitenkin nauramaan asialle. Sitä sattuu. ;)

Mutta siitäkin viikosta selvittiin. Nyt on enää viisi työpäivää jäljellä ennen joululomaa! Väsynyt olen, kyllä, todella, mutta joululomaa on 2,5 viikkoa, eiköhän siinä ehdi vähän latautua. Odotan innolla sitä, että pääsen rentoutumaan perheen kesken ja näkemään ystäviä. Syömään itseni ähkyyn, vaikka kuinka yrittäisin välttää sitä. ;) Ehkä perinteinen perheriita lautapelin ääressäkin saadaan aikaiseksi! Mitäpä olisi joulu ilman sitä?

Mukavaa joulun odotusta!

Jos...

Toistunut turhan usein tämän ja viime viikon aikana: näen unta, jossa esiintyy menneisyydestäni joku henkilö tai hahmo tai asia, jonka suhteen olen jossitellut. Kun muistan uneni, alkaa päässäni soida Yö-yhtyeen Sua Muistoistani Pois En Saa. Aarrghh! Ja yritäpä siinä sitten saada se asia pois mielestä. Toki joskus uniin hiipii sellaisia asioita menneisyydestä, joita muistelee mielellään, mutta ei aina. Ei aina.

Jos et ole kertaakaan elämässäsi jossitellut, niin sallinet minun onnitella sinua! Joko osaat elää täysin tässä hetkessä tai sitten sinulla ei ole vain koskaan ollut mitään, mitä tarvitsisi harmitella hetkeäkään. Uskallan väittää, että suurin osa meistä ei kuulu kumpaankaan noista ryhmistä. Suurin osa on edes jonkun kerran päästänyt suustaan tai pohtinut mielessään, jos vain... Edes ohimenevästi. Tiedättehän, sillä tavalla, että sanoo "Hitsi! Jos vain olisin tajunnut tuon vähän aiemmin. No... Eipä sille mitään voi, tulee ehkä uusia tilaisuuksia."

Onko kukaan sanonut teille, että enemmän sitä tulee katumaan asioita, jotka jättää tekemättä, kuin niitä, jotka on tehnyt? Minä muistan kuulleeni sellaista. Aika montakin kertaa. Parempi katsoa kuin katua. Vai kuinka? Mutta tuskinpa se aina pitää paikkansa. Se riippuu ihan siitä, mitä kukin elämässään tekee. Takuulla löytyy monia sellaisia ihmisiä, jotka katuvat jotain, mitä ovat typeryyksissään tehneet. Toiset katuvat sitä, mitä typeryyksissään eivät ole tehneet. Joskus voi olla kyse näkökulman valinnasta: harmittelenko sitä, etten mennyt Ypäjälle opiskelemaan, vai sitä, että menin yliopistoon? 

Monesti sanotaan sitäkin, että jossittelu on turhaa. No jaa. Ehkä siinä tapauksessa, jos ei sitten kuitenkaan tee asialle mitään. Tarvitseeko jossittelu nähdä niin negatiivisena? Sehän on pohdintaa, analysointia. Sen kautta voi päästä eteenpäin. Kyllä voi! Ainakin teoriassa. Meillä opettajillakaan ei näinä päivinä ole kovin hyvä työllisyystilanne. Olemme hyvän ystäväni, myös pätevä opettaja, kanssa pohtineet sitä, olisivatko asiamme paremmin, jos olisimmekin lähteneet opiskelemaan jotain muuta. Koska omakin työllistyminen jatkossa on epävarmaa, niin nämä meidän yhteiset jossittelumme saattavat jossain kohtaa poikia jotain uutta. Pakkohan se on, jos aikoo lapsensa elättää.

Toki olen harmitellut muutakin kuin ammatinvalintaani. Kun puhuin aiemmin noista unista, jotka ovat minua viime aikoina vaivanneet, niin yksi hahmo, joka usein nousee uniini pitkänkin tauon jälkeen, on Sessa. Ihana, rakas Sessa-poni. Sessa oli teini-ikäiselle Tiinalle äärettömän tärkeä, uskon, että meidän kohtaamisemme oli meant to happen. Oli se joltain osin niin satumaista. Eräässä kohtaa elämääni minun olisi ollut mahdollista saada Sessa omaksi, ihan ilmaiseksi. Kuulostaa sadulta, mutta on totista totta. Järkevä nuori opiskelija vain tiesi, tai oletti, että ponin ylläpito olisi liian vaikeaa taloudellisesti, joten jouduin kieltäytymään. Olen jossitellut sitä monta kertaa. Jos olisin omistanut Sessan edes hetken, olisin kokenut jotain sellaista, josta olen haaveillut kauan. Mutta sainhan muutenkin kokea Sessan kanssa unohtumattomia hetkiä. Joten enimmäkseen olen kaikesta siitä kiitollinen. Mutta joskus mietin, mitä jos... Vaikkei siitä mitään hyötyä olekaan. 

Ah. Ihmissuhteet. Jos nyt kerran jossittelemme, niin hoidetaan nyt homma kunnialla loppuun asti, sillä yksi varmaan eniten jossittelua aiheuttava elämän alue on ihmissuhteet. Ai olenko jossitellut niiden suhteen? Jätän vastaamatta. Siitä tiedättekin vastauksen. Ellette ole kovin yksinkertaisia. Mitä ette tietenkään ole, jos kerran luette blogiani. Huomaatteko, yritän johtaa kirjoitukseni sivuraiteille. En onnistunut. Pah.

Niin. Ihmissuhteet. Toki ihmissuhteet on laaja käsite, ja voihan sitä katua vaikka jonkin ystävyyssuhteen katkeamista. Mutta yleensä sitä ensimmäiseksi tulee ajatelleeksi parisuhteita. Eräs parhaista ystävistäni sanoi kerran, että jos kaksi ihmistä on tarkoitettu yhteen, niin he päätyvät yhteen. Joten jos mistään ei koskaan tullut mitään, niin se oli vain tarkoitettu. Paskat. Minä sanon, että kyllä ihmiset ihan itse osaavat sössiä asiansa toisinaan. Ei siihen mitään kohtaloa tarvita. Miettikääpä vaikka itseänne teini-ikäisenä. Olitteko silloin mitä järkevin ja itsevarmin tyyppi? Ja kun elämänkokemuksemme muokkaavat meitä. Ne voivat tehdä meistä myös naurettavan pelokkaita, mitä ihmissuhteisiin tulee. Kyllä siinä voi menettää jonkun sellaisen, jonka olisi elämäänsä tarvinnut. Jonkun, joka olisi voinut olla yksi niistä oikeista, jos ei juuri se. 

Jos jossittelun tielle lähdetään, niin sillä tiellä voi rämpiä vaikka kuinka kauan. Varsinkin jos on yhtä analyyttinen tyyppi kuin minä. Hohhoi. Mutta kaikki jossittelu, jota olen koskaan harrastanut, ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että jos saisin tilaisuuden muuttaa jotain menneisyydestäni, en muuttaisi mitään. Sillä ne kaikki harmittavatkin tapahtumat tai tapahtumatta jääneet asiat ovat johtaneet tähän hetkeen. Ja tässä hetkessä tärkeintä ovat tyttäreni. Mikä tahansa pienikin muutos voisi johtaa siihen, ettei heitä olisikaan. Sitä en voisi ikinä toivoa. Mutta nämä entä jos -ajatukset voivat auttaa minua eteenpäin. Niiden avulla pohdin sitä, mitä todella haluan vielä saavuttaa. Ja mitä olen niiden asioiden eteen valmis tekemään. Kohtalo! Haista paska. Minä olen ohjaksissa.

 

 

Mitä onni on?

TGIF. Pitkältä tuntuva työviikko takana, viikonloppu Hangon maisemissa edessä. Ihanaa sikäli, ettei tarvitse käyttää monta tuntia auton ratin takana, mutta kaikella on kääntöpuolensa. Kun voi ottaa edes vähän rennommin, niin uhkaa tietynlainen alakulo hiipiä mieleen. Kun ei enää tarvitsekaan jaksaa koko ajan touhottaa, vaan voi hetkeksi pysähtyä henkäisemään. Kaipa tämä on raskaan työviikon aiheuttamaa väsymystä pitkälti. Enkä muutenkaan ole parhaimmillani ilta-aikaan. Jos olen alakuloinen, olen sitä yleensä illalla. Aamut tuppaavat sujumaan paremmin. Ei tämä onneksi jokailtaista ole, joten huomenna on taas jo parempi fiilis. Eikähän tässäkään hetkessä kaikki ole päin mäntyä, vaan tässä on paljon hyvääkin. Siksipä ajattelin tällä kertaa höpistä onnellisuudesta ja tyytyväisyydestä. Tiedä vaikka samalla kohentuisi omakin mieliala.

Lasten isän kanssa jonkun kerran keskustelimme haaveistamme ja unelmistamme. Puhuin taas siitä, miten haaveilen omasta talosta maalla. Pari heppaa omassa pihapiirissä olisi toteutunut haave, jota olen elätellyt lapsesta asti. Toinen ei haaveillut mistään, kun hän oli kuulemma tyytyväinen nykytilanteeseen. Näkemyksemme eivät kohdanneet. Minun mielestäni yksi ei sulje pois toista.

Eikö voi olla tyytyväinen nykytilanteeseen ja toivoa silti samalla jotain parempaa? Kyllä muuten voi. Ainakin, jos minulta kysytään. On paljon sellaista, mistä voin omassa elämässäni olla tyytyväinen. Olen juuri nyt koulutustani vastaavassa työssä, minulla on rakkaita lemmikkejä, ihana perhe ja sopivan sekopäiset ystävät, sekä tietenkin kirkkaimpana tähtenä rakkaat tyttöseni. Nämä riittävät tekemään minusta onnellisen. Voisinko silti olla onnellisempi? Kyllä. Olenko tyytyväinen elämääni nyt? Kyllä. Haaveilenko silti vielä jostain muusta? Kyllä.

Jos lähden miettimään asioita, joiden toivoisin tulevaisuudessa olevan paremmin, voisi listaa toki jatkaa loputtomiin. Asun kerrostalossa vuokralla, vaikka haluaisin asua omakotitalossa. Haluaisin tietenkin vakituisen viran, tai vielä mieluummin lyödä läpi kirjailijana (tähän tietysti vaadittaisiin edes yksi julkaistu kirja, mutta pikkujuttuja). Haluaisin, ettei minun tarvitsisi pyörittää koko tätä arkirulettia yksin. En haluaisi mennä iltaisin nukkumaan yksin. Haluaisin ehtiä harrastamaan ratsastusta säännöllisesti, haluaisin ehtiä kuntoilemaan paremmin. Haluaisin nähdä ystäviäni useammin tai saada edes uusia! Haluaisin lottovoiton ja päästä hakemaan oman hepan Ruotsista, mieluiten heti.

Niin. On unelmia ja unelmia. Eikö totta? Osa niistä on sellaisia, joiden uskoo toteutuvan aikanaan ja joihin tietää voivansa itse vaikuttaa. Sitten on niitä, joista tietää, etteivät ne varmaankaan koskaan toteudu. Mutta niiden ihanuus piileekin oikeastaan juuri siinä. Minun mielestäni osa onnellisuutta on se, että on jotain, mistä haaveilla. Sittenkin, vaikka tärkeimmät, oleellisimmat haaveistani saavuttaisin, unelmoisin silti jostakin. Haaveet ovat hyväksi meille, on hyvä olla jotain, mitä tavoitella, vaikka kuinka kaukaista. 

Olen loppujen lopuksi sekä onnellinen että tyytyväinen, vaikka osa palapelin palasista on vielä hukassa. Sillä tärkeää on myös osata arvostaa sitä, mitä ihmisellä jo on. Aina ei tarvitse tavoitella parempaa, joskus paras onkin se vähäisempi, jonka jo omaat. Mutta jos koet, että jotain oleellista puuttuu, voitko jättää sen huomiotta? Minä en voi. Minulle ei ole mikään ongelma olla onnellinen kaikesta siitä, mikä elämässäni on jo hyvin, ja samaan aikaan toivoa, että löydän ne puuttuvat osaset. Yhtä tasapainottelua koko elämä.

Onnellinen on se, jolla on unelmia, joita kohti kurkottaa.

Sallitut tunteet

Kylläpä osaakin tuntua yksinäiseltä, kun on viikon saanut viettää toisen aikuisen seurasta nauttien ja sitten sen toisen pitää lähteä. Vaikka se olisi "vain" oma äiti. Kyllä se vaan on niin, että kun ypöyksin pyörittää tätä palettia ainoina keskustelukumppaneina 4- ja 2-vuotiaat lapset, koira ja kissat, jos ei työelämää lasketa, niin kyllä sitä vaan alkaa kaivata puheseuraa. Jos nyt toki muunkinlaista seuraa. Kuten jota kuta tekemään välillä arkiaskareita, jotta itse saa vähän hengähtää, lukea kirjaa tai ottaa pienet nokoset, jos on sitä sorttia. Itse en ole, mutta olisin voinut olla.

Meillä oli mukava viikko, kun äitini oli lomailemassa Hangossa tämän viikon ajan. Lapset olivat hoidossa muutamana päivänä, kun heillä oli valokuvaus ja halusivat sitten tietysti olla myös kavereidensa kanssa. Mummia vietiin sitten ihmettelemään paikallista luontoa kallioineen ja merinäkymineen. Itse sain verrattain paljon aikaiseksi opintoihini liittyen. Pari kotitenttiä on nyt kirjoituksen osalta loppusuoralla, kun viikko sitten ne olivat vasta valmisteluvaiheessa.

Ja nyt se sitten loppui. Äiti ajeli takaisin Joensuuhun, töihinhän hänenkin on maanantaina taas mentävä. Ja minä ja lapset jäimme kolmistaan Hankoon. Sain viikon verran hengähdystaukoa ja ennen kaikkea kaipaamaani seuraa, joten olo on vähän tyhjä nyt. Huomenna jatkuisi taas arkinen aherrus, enkä suoraan sanottuna ole ihan varma, miten jaksan. Kellojakin siirreltiin vasta, ja vaikka se ei minuun itseeni suuresti vaikuta eikä vanhempaan tyttäreeni, niin nuorempaan kyllä. Kiiran sisäinen kello ei ole vielä ymmärtänyt, että aamulla pitäisi nukkua vähän pidempään. Illalla kyllä onnistuu myöhemmin nukkumaan meno, mutta aamulla Kiira havahtuu aina herätykseeni. Mikä tarkoittaa sitä, etten pääse käyttämään koiraa aamulla pissalla itsekseni enkä saa syödä aamupalaa rauhassa. 

Eihän siinä mitään ongelmaa ollut, kun oli toinen aikuinen talossa, joka saattoi katsoa Kiiraa sillä aikaa, kun käytin koirat ulkona. Mutta entäs nyt? Jos Kiira taas herää aamulla herätykseeni (enkä ole torkuttaja tyyppiä, havahdun nopeasti unesta ja laitan herätyksen mahdollisimman nopeasti pois), joudun pukemaan Kiiran ja ottamaan hänet kantoreppuun, jotta pääsen käyttämään Hildegardin aamupissalla. Sitten minulla on kaveri aamupalapöydässä, joka ei ymmärrä, miksei hänkin saa puuroa. Tytöt kun syövät aamupalan hoidossa. Ehkä tämä tuntuu sinusta pieneltä, mutta minulle aamun rauhalliset hetket ovat todella tärkeitä. Ja jos minun pitää jakaa ne Kiiran kanssa, ei kyse ole menettämistäni rauhallisista hetkistä. Kyse on siitä, että niissä menee silloin paljon enemmän aikaa. Olin jo tottunut tiettyyn rutiiniin. Rutiinit ovat minulle tärkeitä. Plääh.

Nii-in. Huvittaisi vajota hetkeksi itsesääliin. Ja sehän ei tietenkään ole sallittu tunne. Kun eihän se nyt ole hyvä rypeä itsesäälissä. Ja paskat. Itsesääli on tunne siinä missä muutkin. Jos joskus tuntuu siltä, että haluan rypeä itsesäälissä, niin kyllä muuten ryven. Hetken aikaa. Jos jokin tunne tulee, pitää aikuisenkin saada käydä se läpi. Tärkeämpää on se, ettei siihen jää kiinni. Jos nyt hetken aikaa surkuttelen itseäni ja valittelen mielessäni, miten kaikki menee päin mäntyä eikä mikään tule ikinä menemään niin, kuin toivoisin, niin ketä se haittaa? Se itsensä sääliminen kumpuaa kuitenkin yksinäisyydestä ja epätoivosta. Eivät ne ole mukavia tunteita, mutta eiväthän kaikki ole. Ja kun niitä kuitenkin hetken kuuntelee, menevät ne ehkä ohikin. Ei niitäkään kannata padota. Räpistelen siitä suosta kuitenkin pian pinnalle, sillä loppujen lopuksi minulla on asiat hyvin. Tällä hetkellä. Olen yksin, mutta en täysin yksinäinen, sillä onhan minulla tyttäreni. Ja elämä on tällaista nyt, en tiedä, mitä muutoksia siihen joskus tulee. Toivottavasti jotain hyvää osuu vielä minunkin polulleni. Siihen uskoen ja luottaen jatkan eteenpäin. Jos positiivisuuteni väsyy, niin selkärankani ei anna periksi. Älä sinäkään.

Mie ite!

Minähän kuulun niihin ihmisiin, jotka analysoivat itseään vähän joka käänteessä. Ja käänteiden välilläkin. Jos ette ole jo huomanneet tai arvanneet. Siksipä minun olisi äärimmäisen vaikeaa kuvailla itseäni muutamalla sanalla. Voisin luottaa sen tehtävän hyville ystävilleni mieluummin. Voisin kuvitella heidän suoriutuvan moisesta tiivistämisestä minua taidokkaammin. Minä kuulun siihen sakkiin, jolta 10 sivun itsearviointi sujuisi leikiten. Silloinkin kun opetusharjoittelun yhteydessä piti tehdä portfolio ja sen liitteeksi itsearviointi, muut tuskailivat, miten saisivat kirjoitettua itsearviointia edes sen vaadittavan vähimmäismäärän, mutta en minä. Sehän oli niin sanotusti helppo nakki meikäläiselle. Kun sitten portfolioni esittelin ja itsearviointinikin selostin, niin ohjaava opettajakin osasi sanoa vain, ettei hänellä ollut itsearviointiini mitään lisättävää. 

Ja tämä vain näin johdatuksena tähän tekstiin. Aloitetaanpa. Kävin Joensuun Prismassa viime viikolla. Ostokseni olivat:

 

Näette oikein. Ainoat ostokseni olivat neljän litran moottoriöljykanisteri ja kaksi kerää villalankaa. Muita ostokseni eivät varmastikaan huvittaneet siinä määrin kuin minua itseäni. Moottoriöljyä ja villalankaa, tuotteet kahdelta hyvin erilaiselta osastolta. Huvittavinta tässä oli se, että tämänkaltainen ostos kuvastaa purevan osuvasti minua. Minussa on myös tällaiset kaksi puolta: naisellinen nainen, joka tekee tyypillisiä "tyttöjen juttuja", mutta myös "äijä", joka haluaa pystyä siihen, mihin miehetkin. Ainakin pikkuveljeni.

Pikkuveljet. Niinpä niin. Kasvoin kahden pikkuveljen kanssa. Oi sitä aikaa, kun olin yksin vahvempi kuin velipojat yhdessä. Sitä aikaa ei kestänyt kauan, mutta oli se kyllä kaunista. Pikkulapsina leikimme usein yhdessä vuoroin nukeilla, vuoroin actionhahmoilla. Tai kiipeilimme puissa, istutimme omaa kukkapenkkiä, pelasimme amerikkalaista jalkapalloa tai hyppäsimme hyppynarulla. Mitä milloinkin. Kun sitten kasvoimme isommiksi, tulivat toki erot tyttöjen ja poikien välillä selvemmiksi. Näillä eroilla tarkoitan nyt fysiologisia eroja ja eroja siinä, miten tyttöihin ja poikiin suhtaudutaan. Isä pyysi kalareissuille mukaan yleensä veljiäni, harvemmin minua. Sillä oletuksella, ettei minua kiinnostaisi. Kyllä se harmitti. Sitten kun talon rakennusprojekti oli meneillään, uurastin tietysti hiki hatussa siinä missä veljenikin. Enkä tasan huolinut apua heiltä, kun jotain raskasta piti nostella tai kantaa. Sisulla siitä selviää, saakeli, jos ei millään muulla. Kummasti kyllä kirveli, kun veljille homma oli kevyempää kuin minulle, vain siksi, että heillä roikkuu mokoma killutin jalkovälissä. Toinen veljeni antoi minulle tuolloin lempinimen Powerpuff Girl! 

Juuri niin. Olen niitä naisia, joilta sujuu kyllä kodinhoito, ruuanlaitto, leipominen (namnam), ompeleminen, neulominen yms. "naisellinen", mutta joka haluaa myös osata ja kyetä monenlaiseen muuhun. Syyslomalla vaihdoin itse autoon talvirenkaat, käyttäen toki hyödyksi koko mittavan elopainoni. Ensimmäinen kerta, kun suoritin koko operaation ihan itse alusta loppuun asti. Eikä ollut kukaan valvomassa toimiani. Rengaspaineetkin sain tarkistettua itse ilman että kukaan mies tuli siihen pätemään. (Sorry guys.) Olen vaihtanut renkaita ennenkin, mutta yhdessä jonkun miehen kanssa. Tunnustan, että jokunen kirosana pääsi touhun lomassa, mutta onnistui se lopulta! Miksi vaihdan renkaat itse, enkä vie autoa renkaanvaihtoon? Koska se on yksi sellainen asia, johon haluan pystyä itse. Jos autosta puhkeaa rengas kesken matkanteon, en halua olla niitä naisia, jotka soittavat puhelimella jonkun auttamaan ja jäävät vain odottamaan. Ei siinä mitään vikaa ole, jos on sellainen, minä vain haluan suoriutua tästä(kin) asiasta itse.

Mahdan olla aika rasittavakin tapaus. Kesällä minua harmitti, kun velipoika ehti mennä jatkamaan aloittamaani räystäiden puhdistamista sillä välin, kun olin hoitamassa jotain muuta asiaa. Onneksi äiti oli sentään komentanut jättämään homman loppuunsaattamisen minulle. :D En pidä korkeista paikoista, jollaiseksi tikkailla keikkuminen luetaan, mutta kyllä minun pitäisi edes teoriassa kyetä itse huolehtimaan omakotitalosta, perkele! Sivuhuomautuksena mainittakoon, että sellainen tytär, millainen äiti. Olen vain astetta pahempi. Kirvestäkin on heiluteltu, ensi kesänä opettelemme mahdollisesti äidin kanssa käyttämään sirkkeliä. Keskenämme. Siitä ei tule nättiä.

En ole mikään feministi. Olen tasa-arvon kannattaja. Jokaisen pitää saada olla sellainen kuin on. Jos joku nainen haluaa jättää "miesten työt" miehelle, niin hän varmaan löytää miehen, joka haluaa tehdä ne hommat. Mitäpä se muille kuuluu? Minun kanssani pärjää, jos on vähän sekä että. En halua joutua hoitamaan kaikkea yksin, vaikka jatkuvasti todistelen itselleni, että pystyisin. En tarvitse miestä hoitamaan asioita puolestani. En tarvitse miestä. Mutta haluan ja kaipaan silti jonkun rinnalleni. Nehän ovat aivan eri asioita. Pystyn tekemään asioita yksin, mutta en haluaisi. Siinä on mielestäni yhtä vähän ristiriitaa kuin siinä, että voi olla onnellinen nykytilanteessaan, vaikka haaveileekin jostain muusta. Siihen voinemme paneutua seuraavalla kerralla. Tai jollain tulevalla ainakin.

Terveisin, Powerpuff Tiina. ;) 

Ja lämpö jatkuu

Lokakuun puoliväli ohitettu ja vaaramaisemien kasvatille tämä säätila on ollut ihan kummallinen. Missä ne syyspakkaset on? Ihanan kirpeän raikkaat syyspäivät? Totuuden nimissä on myönnettävä, että olihan täällä niitäkin. Ainakin yöllä oli jonkun kerran pakkasta. Maa on ollut kuurassa, ja auton lasejakin sain jo kerran raaputtaa. Enkä tiedä, onko Hangossakaan yleensä tähän aikaan näin lämmintä enää (kyllä, 10 astetta tässä kohden syksyä on lämmintä), mutta nyt on. Enää kaksi kuukautta ja viikko jouluun, muttei kyllä tunnu siltä. Käykö tänä vuonna minulle todella niin, että talvi pääsee yllättämään?

Viikko sitten tyttöseni lähtivät isin matkassa Tampereelta Jyväskylään. On kyllä ollut ikävä, äidillä. Tytöt eivät ole juuri kaivanneet, yritän ottaa sen merkkinä onnistuneesta kasvatuksesta. ;) Tietysti välillä on yksinäisiä hetkiä. Asunnossa on liian hiljaista, vaikka sitä yrittäisi täyttää musiikilla. Koska kuitenkin tiedän, että lapsilla on hauskaa isin kanssa, ja että on oikein, että isäkin saa viettää kunnolla aikaa lastensa kanssa, niin olen suhtautunut tähän, kuten elämään yleensäkin: näillä mennään! Totta kai mieluummin vietän arkeni lasten kanssa, mutta toisaalta nyt olen voinut hyvällä omallatunnolla keskittyä itseeni. Koiran kanssa on joka päivä käyty kunnon lenkillä, yleensä kahdella. Olen saanut myös koulutöitä tehtyä pois alta, sillä niille on vaikeampi löytää aikaa, jos tytöt pyörivät niin sanotusti jaloissa. Kotikin on nyt siivottu viimeisen päälle. Paitsi että ikkunat ovat vielä pesemättä, mutta sitä ei lasketa.

Tänään vein myös Sirkku-tädin seikkailemaan. Meillä oli molemmilla hauskaa, Sirulla ja minulla. Ensin kävimme katsastamassa Svanvikenin. Voin kertoa, että oli kyllä mielenkiintoista kiivetä puiset askelmat sähkölangan yli. Polku lintutornille vei laitumen läpi, jolla kyltin mukaan laiduntaa sonneja, jotka voivat olla aggressiivisia vieraita ihmisiä kohtaan. Liikkuminen omalla vastuulla. Meikäläisen mielikuvituksella varustettuna ehdin jo käydä läpi monta eri skenaariota, kuinka tämä tulee päättymään. Juoksen kiukkuisia sonneja karkuun puiden väleistä kiemurrellen ja huudan Sirulle, että kiipeää puuhun. Tai juoksemme nopeasti lintutornille, jonne jäämmekin sitten mottiin äkäisten elukoiden piirittäessä meidät. Kännykällä sitten soittaisin apua, jos ei muu auttaisi. Onneksi laiduntavista sarvipäistä ei näkynyt jälkeäkään, ehkä ne eivät enää siellä laidunna, kun syksy on kuitenkin kalenterin mukaan näin pitkällä.

Yllä olevassa kuvassa poseeraa edellä mainittu Sirkku-täti. Tältä Sirkku-tädiltä puuhun kiipeämisen luulisi sujuvan ketterämmin kuin meikäläiseltä. Sirun kanssa jatkoimme Svanvikenistä keskustan liepeille ihmettelemään hiekkarantoja. Siru lähinnä rannan lähistöllä kulkevan hiekkatien viereisiä pusikoita. Täällä ei olla oikein totuttu näkemään kissoja valjaissa ulkoilemassa. Sen verran ihmetystä aiheutti valjasteleva katti niin koirissa kuin ihmisissäkin. Ehkä otamme kissojen kanssa tehtäväksi levittää sisäkissapropagandaa Hangon kaupunkiin. ;)

Niin tässä on taas käynyt, että päivä on kääntynyt iltaan. Kotikin on kerrankin siisti ja järjestyksessä. Lapset sen sitten viimeistään taas sotkevat, kunhan tulevat. Mutta aika iso osa tästä sotkusta oli kyllä ihan omaa tuotostani. Muuton jäljiltä oli vielä paljon kaikenlaista vain tungettuna kaappeihin. Nyt kävin kaapit läpi ja sain yhden pahvilaatikon täyteen sellaista vaatetta, jonka voi viedä varastoon. Ei tästä enää kesää tule. Olihan se kiva saada kerrankin siivottua kunnolla. Siihen sai myös kulumaan aikaa. Illat yksin täällä ovat toisinaan pitkiä. Onneksi on vielä kirjaa luettavana ja opiskeluun liittyviä tehtäviäkin tekemättä. Ensi viikolla sentään pääsee syysloman viettoon, vaikka opiskellessa puolet siitäkin menee. Nyt nautitaan kuitenkin rauhasta, yritetään ainakin.

Hukkunut perspektiivi

Tänään oppilaat utelivat ruotsin tunnin päätteeksi ikääni. En kovin mielelläni sitä kertonut, aluksi. Lopulta kerroin heille, minä vuonna olen valmistunut yliopistosta ja sitten senkin, minä vuonna kirjoitin ylioppilaaksi. He saivat suorittaa laskutyön itse. Näin he pääsivät oikeaan lopputulokseen: 31. Olen 31-vuotias. Noin. Ei se näytä kovin pahalta kirjoitettuna, eikä se loppujen lopuksi tuntunut kovin pahalta sanoakaan. Miksi sitten aluksi olisin halunnut salata sen? Vielä ennen esikoisen syntymää kerroin kyllä ikäni ihan suoraan kysyttäessä, koulussakin. Silloin olin 26-vuotias. Alkaako nyt kolmekymppisenä ikäero yläkouluikäisiin olla jotenkin merkittävä? Aika pöhkö ajatus. Kyllähän opettajan kuuluukin olla vanhempi. Toivottavasti siten myös viisaampi ja kypsempi.

Olen jutellut eri yhteisöissä naisten kanssa iästä ja sen mukanaan tuomista muutoksista. Yleisesti ottaen me kolmekymmentä vuotta täyttäneet olemme sanoneet, että vaikka parikymppisenä kroppa oli ehkä paremmassa kunnossa, varsinkin jos se kolmekymppinen kroppa on läpikäynyt synnytyksen tai useampia, niin emme haluaisi takaisin siihen aikaan, sillä ei sitä kuitenkaan osannut silloin arvostaa. Iän myötä minullekin on tullut enemmän itsevarmuutta ulkonäköni suhteen ja myös suvaitsevaisuutta kroppaani kohtaan. Osan muutoksista selittää ehkä äitiyskin, ulkonäköasioilla on ainakin mahdollisuus asettua erilaisiin mittasuhteisiin, kun tajuaa, että elämässä on jotain paljon tärkeämpää. 

Äitiys on siitä jännä juttu, että se muuttaa naista. Eikä niille muutoksille mitään voi. Jotkut muutokset ovat pysyvämpiä kuin toiset, mutta joka tapauksessa niitä tulee. Siinä on kuitenkin naisella tilaisuus oppia olemaan itselleen kiltimpi. Miksei rakastaisi omaa vartaloaan, kun se on saanut aikaiseksi niin kauniin ihmeen kuin lapsen? Eikä tähän liity mitenkään se, miten lapsen on synnyttänyt, kuinka kauan sitä on imettänyt tai muut sellaiset asiat. Ei ainakaan pitäisi. Minä opin olemaan itselleni edes vähän armollisempi. Mutta samaan aikaan kadotin taas perspektiivin jonnekin.

Kun pohtii omaa ulkonäköään ja miettii, mitä siinä voisi muuttaa ja miten sen tekisi, keskittyy vain omaan itseensä. Jos koko ajan vain tuijottaa omaa peilikuvaansa, niin eihän sen muutoksia huomaa, suuntaan eikä toiseen. Eivät peilissä näkyvät muutokset ihmiskehossa tapahdu hetkessä. Jos nyt jätetään laskuista se tosiasia, että peilistä yleensä näkyy vähän erilainen nainen hetkeä ennen synnytystä ja sen jälkeen. Minä myönnän olevani oman kehonikin suhteen varsin tiukkapipoinen. Olen varsin pitkään ollut suht samanpainoinen, enkä haluaisi siihen muutosta. Toisen lapsen syntymän jälkeen en vain kuitenkaan saanut itseäni kovin urheilulliseen moodiin, vaikka olisin halunnut. En heti. Ja sitten kun sain ja aloin päästä takaisin entisiin mittoihini, en kuitenkaan nähnyt sitä itse. Sitä vain edelleen ajatteli, että ne ylimääräiset kilot roikkuvat edelleen vyötäröllä. Ei silloin voi olla itseensä tyytyväinen. Ei, vaikka kuinka tietäisi, ettei ulkonäkö ja paino ole se merkittävin asia ihmisessä.

Minun itsetuntoni on hyvin heilahtelevaa sorttia, mitä tulee ulkonäköön. Muissa asioissa olen kyllä itsevarma, mutta ulkonäkö. On päiviä, jolloin olen tyytyväinen siihen, miltä näytän. Ja sitten on niitä päiviä, kun mikään ei kelpaa. Hiukseni ovat kamalan väriset, maha pömpöttää, jalatkin näyttävät isoilta. Se ehkä hitusen lohduttaa, että osa ystävistäni on sanonut olevansa ihan samalla vuoristorata-ajelulla. Olen miettinyt, johtuuko tämä ailahtelu tästä perfektionistisesta luonteenlaadustani vai onko taustalla pikemminkin suomalaisille tyypillinen itsensä aliarvioiminen. Oli miten oli, olen kuitenkin yrittänyt opetella katsomaan itseäni eri tavalla. Yritän kehua itseäni ulkonäköni suhteen, ja ainakin kulkea ryhdikkäänä ja hymyillen, se ei ainakaan ketään rumenna.

Olen myös katsellut kanssaihmisiä uusin silmin. Ja joskus, uskokaa tai älkää, tekee hyvää katsoa tarkkaan myös muita ja verrata itseään muihin. Kun lopettaa itseensä tuijottamisen, voi huomata, että eivät ne muutkaan ole täydellisiä. Jokaisessa on jotain kaunista, mutta myös huonompia puolia. On hyvä nähdä muissa ne hyvät ja kauniit puolet, mutta saa sitä joskus myös huomata, että joltain osin et haluaisikaan olla kuten joku toinen. Voi olla, että vastaan tulee sellainen ihminen, joka ulkoisesti vastaa juuri sitä ihannetta, jota itse epätoivoisesti tavoittelet. Mutta entä jos se ihminen näyttääkin kovin tympeältä eikä vastaa hymyysi? Vaihtaisitko sinä todella osia hänen kanssaan? Ja kun se perspektiivi joskus hukkuu. Sitä voi nähdä itsensä ihan erilaisena kuin oikeasti on. Minä joskus katselen omia jalkojani ja kauhistelen sitä, kuinka isoilta ne näyttävät. Kengänkokoni on siinä 35-36, joten onko pikkuisen todellisuudentaju hämärtynyt. Välillä myös tunnen itseni isoksi ja kaikkea muuta kuin siroksi, sitten otan kädestä jotain ystävääni ja hämmästyn, miten pienet kädet minulla onkaan. Eivätkä ystäväni ole mitään lapiokäsiä. Minulta on vain perspektiivi hukassa toisinaan. Enkä takuulla ole ainoa.

Ja mikä kuitenkin on tärkeintä? Se, miltä tuntuu. Ei se, miltä näyttää. Ja jos tuntee olonsa hyväksi, se myös näkyy, mikä ei ole ollenkaan huono juttu. Joten naiset, antakaa mennä, katselkaa kuvajaistanne kaupan ikkunoista, hymyilkää peilikuvallenne aamulla, taputtakaa vaikka niitä "ongelmakohtianne" ja sanokaa, että tykkäätte itsestänne silti. Mikään ei kaunista niin kuin tyytyväisyys omaan itseensä. Rakastaa itseänne, rakastakaa kehoanne. (Miehille sallitaan ihan sama, teillä vain tuppaa näitä ongelmia olemaan pienemmässä mittakaavassa.) Pidetään järki päässä ja lämpö sydämessä!

Se tunne, kun...

Mietin tovin, minkä laittaisin tämän tekstini otsikoksi. Jotain tähän ihanaan oloon viittaavaa, ja sitten muistin, miten erään rakkaan ystäväni siippa inhoaa ilmausta "se tunne, kun...". Siitä se ajatus sitten lähti. Armaita terveisiä sinne! ;)

Tänään päivittelen lyhyesti kuulumisia. Koska hei, tämä on minun blogini, saan kirjoittaa tänne mitä haluan. Ja kaiken kukkuraksi lupasin päiväkirjanomaistakin tekstiä. Joten tässä sitä nyt tulee. Sivuaapa tämä jotenkin edellistäkin käsittelemääni aihetta. Eli olen oikeuttanut itselleni tämän kirjoittamisen. Anteeksi, persoonani pääsi yllättämään.

Toinen arkipäivä täällä Hangossa ilman tyttösiäni. Aamulla oli käynnistymisvaikeuksia, koska öisin en vain ole vielä osannut nukkua yhtä hyvin, kuin jos lapset olisivat täällä. Ei auta edes se, että olen siirtänyt aamuherätystä puoli tuntia myöhemmäksi. Jaksan kyllä nousta sängystä ja lähteä koiran kanssa aamulenkille, mutta töihin en jaksaisi lähteä. Sinne kuitenkin tänäkin aamuna kiltisti menin ja huomasin viihtyväni. Oppilaat kysyivät, miten jaksan, vaikka osa ryhmistä on varsin haastavia. En oikein osannut sanoa. Vasta myöhemmin tajusin, että varmaankin siksi, etten ota sitä henkilökohtaisesti. Ja pidän oppilaista, ja oletettavasti heistäkin olen ihan kiva ope, ainakin joskus. ;) Joten huonomminkin voisi olla.

Tänään alkoi kuitenkin vanha tuttuni niska- ja hartiaseudun jumiutumisesta aiheutuva päänsärky kiusata minua alkuillasta. Lähdin kuitenkin piipahtamaan vanhempainillassa nappaamatta särkylääkettä, eikä kipu onneksi pahentunut. Sen jälkeen käytin koirankin lenkillä, eikä se silloinkaan pahentunut, muttei kyllä hävinnytkään minnekään. On muuten koiran ulkoiluttaminenkin välillä tympäissyt, mutta kummasti minuun aina nuo puut ja luonto ja täällä Hangossa nuo kauniit vanhat talot tehoavat. Ulkoillessa sitä kuitenkin rentoutuu ja alkaa huomaamattaan viihtyä, joten onneksi on Hilla, joka pakottaa sinne pihalle. Tänäänkin nautin kyllä maisemista ja ihan mukavasta syyssäästä, mutta lihasjännitystä hartioista se ei poistanut eikä siten sitä ärsyttävää päänsärkyäkään.

Kotiin palattuani olin jo aikeissa jättää tiskit tältä illalta tiskaamatta, mutta nipottajapuoleni ei suonut sitä minulle. Tiskien hoitamisen jälkeen sain itseni sentään jumppaamaan. En tehnyt tänään tuttua ja turvallista kahvakuulajumppaa, vaan tartuin pitkästä aikaa ostamaani kehonpainoharjoittelua käsittelevään kirjaan ja päätin taas tutustua sen harjoitteisiin. Ja siitä nyt tämä ihana, ihana olo. Sain taas huomata, miten on hyvä välillä muuttaa treenirutiineitaan. Ei tarvinnut tehdä älytöntä määrää toistoja, kun ne suoritti huolella ja rauhassa, ja kuitenkin pääsi siihen tilanteeseen, joka mielestäni on paras liikunnan jälkeen. Se tunne, kun lihakset ovat väsyneet tehdystä työstä, mutta hyvällä tavalla. Tuntuu, että kroppa on nyt auki. Päänsärkykin on poissa. Jes! Jotenkin on sellainen tunne, että kun nyt suihkun kautta suuntaan sänkyyn lukemaan, niin uni saattaa maistua ensi yönä paremmin kuin parina edeltävänä. Hyviä unia muillekin ja muistakaa kokeilla välillä jotain uutta! Se virkistää kehoa ja/tai mieltä! :)

Älä tule paha äiti, tule hyvä äiti

Perjantaina ajoin Tampereelle lasteni kanssa. Tänään ajoin takaisin Hankoon ilman heitä. Tytöt pääsivät viikoksi isin seuraan syysloman viettoon, joten minä vietän seuraavan viikon lapsetonta elämää. Minulla on lapsivapaa. Ja koska aion viettää sen itseeni keskittyen ja omaa jaksamistani hoitaen, toki myös töitä tehden niin palkkatyön kuin opiskelujen parissa, niin tietysti mielessä on käynyt ajatuksia äitiydestä. Joten miksi kävisin niitä läpi vain omassa mielessäni, kun voin jakaa nämä ajatukset muiden kanssa?

Meillä Suomessa tuntuu olevan monen asian suhteen varsin ärhäkkä ilmapiiri. Kaikki on joko tai, mustavalkoista. Myöskään äitiys ei ole välttynyt tältä. Näin nettiaikana nahistellaan vaikka minkä asian äärellä. Äitiyden hiekkalaatikolla leikkivät naiset viskovat hiekkaa raivokkaasti joka suuntaan, joten ehkäpä sinäkin olet saanut siitä osasi. Äitiydestäkin on tullut suorituslaji, jossa jotkin valinnat vain ovat täysin vääriä, ainakin jos tiettyjä tyyppejä kuuntelee. Ei voi kuin ihmetellä, mitä hemmettiä täällä oikein tapahtuu?

Jokaisella äidillä on omat erityiset kokemuksensa, olivatpa ne huonoja tai hyviä. Odottava äiti saa usein paljon neuvoja lapsen kasvatuksen suhteen jo hyvissä ajoin ennen laskettua aikaa. Ensisynnyttäjä varsinkin ilahtuu takuulla, kun saa lukuisia keskenään ristiriitaisia ohjeita, kun muutenkin jo miettii mielessään, onko valmis äidiksi, pystyykö siihen, osaako olla hyvä äiti. On hienoa, että ihmiset (äidit) ovat valmiita auttamaan ja jakamaan neuvoja ja vinkkejä, mutta olisi syytä myös muistaa, ihan oikeasti, että ihmiset ovat erilaisia. Lapset ovat erilaisia. Äidit ovat erilaisia. Tilanteet ovat erilaisia. Se, mikä pelasti sinut, ei välttämättä sovi toiselle ollenkaan. Se ei tee toisesta huonompaa äitiä, eikä se tee sitä myöskään sinusta.

Mielestäni nykyiselle ilmapiirille ei ole hyvästä, että niin monet asiantuntijatkin kirjoittavat blogeissaan ja kolumneissaan siitä, miten lasten kanssa pitäisi tietyssä tilanteessa toimia. On oikein tutkimuksiakin siitä, millä tavalla lapsia pitäisi kasvattaa. Ja jos jokin tutkimus sanoo, että vaikkapa ei-sanaa ei pitäisi käyttää, niin kyllähän se sitten on niin! En nyt ala tähän kaivaa mitään esimerkkitutkimuksia, koska ne eivät ole se pointti. Pointti on ihmettelyni siitä, miksi jopa ammattilaiset rajaavat äitiyden valinnat oikeisiin ja vääriin? Minne unohtuu yksilöllisyys kasvatuksessa? Kun ne lapset menevät kouluun, muistetaan kyllä puhua siitä, miten jokainen oppilas pitää nähdä yksilönä ja ottaa huomioon heidän erilaisuutensa. Eikö sen pitäisi alkaa ihan sieltä kotoa?

Kun minä odotin ensimmäistä lastani, mietin minäkin kovasti sitä, millainen äiti minusta tulee. Tokihan minullakin oli jonkinlainen mielikuva siitä, millainen äiti haluaisin olla. Mietin, osaisinko olla tarpeeksi kärsivällinen ja toisaalta johdonmukainen. Luonteenlaatuni tuntien. Osaisinko olla sopivan rento ja antaa tilaa lapsen omalle persoonalle, etten tuntisi pettymystä, jos hän ei olisi (kuten ei tietenkään ole) mini-me. Sain kuulla jonkin verran neuvoja ja vinkkejä ennen lapsen syntymää. Osa koski tietysti ihan käytännön asioita, kuten millaiset bodyt ovat pienen vauvan kanssa parhaita. Oma mielipiteeni kokemusteni valossa on kuitenkin erilainen. :D Mutta omat "äitikaverini" ovat niin fiksuja, että enimmäkseen he muistuttivat siitä, miten minun pitää muistaa huolehtia myös omasta jaksamisestani. Miten se olisi myös lapsen parhaaksi. Ja oma äitini on ollut aivan ihana mummo. Hän ei ole tuputtanut omia näkemyksiään, koska muistaa, miten inhosi sitä, kun hänen äitinsä teki sitä. Hyvä niin, sillä olisin varmasti ärähtänyt varsin kipakasti siinä kohtaa. ;)

Minä yritin varautua äitiyteen kuitenkin kuten elämässä tapahtuviin muutoksiin yleensäkin: varautua vähän kaikkeen olettamatta kuitenkaan oikein mitään. En tiedä, siitäkö se johtui, että äitiys tuntui minusta esikoiseni synnyttyä heti niin luonnolliselta. En minä pelännyt, että satuttaisin vauvaa tai että se ei heräisikään päiväuniltaan. En jännittänyt oikeastaan mitään lapsenhoidon osa-aluetta. Totta kai joskus väsymys vaivasi, mutta onnekseni sain yöt yleensä varsin hyvin nukuttua, mikä toki vaikutti myönteisesti jaksamiseeni. Minä olin rento. Kun neuvolassa kysyttiin, mikä on yllättänyt vauvaperheen elämässä, niin en osannut sanoa mitään muuta kuin sen, että yllätyin siitä, miten luontevaa se oli minulle. Koska en ollut asettanut mitään ennakko-odotuksia, ei tullut myöskään yllätyksiä. Enkä tällä tarkoita nostaa itseäni jalustalle, en tarkoita, että tähän kaikkien pitäisi pyrkiä. Kerron vain oman kokemukseni. Ja sen, miten se rentous näkyy mielestäni myös siinä, että katselen muitakin äitejä hyvin suvaitsevaisten linssien läpi. Sanon, että jos jokin tapa toimii sinulle ja lapsellesi, niin se on oikea valinta. Eikä nyt vedetä tähän mitään väkivaltaa tai muuta sellaista. Pitäisi olla sanomattakin selvää jokaiselle, ettei sellainen voi olla missään tilanteessa oikein.

Minä toivon, että osaan äitinä kasvattaa lapsistani "hyviä ihmisiä". Tiedättehän, sellaisia, jotka arvostavat itseään ja muita. Joilla on riittävän vahva itsetunto, jotta eivät säry pienestä eivätkä myöskään kokisi tarvetta rikkoa muiden itsetuntoa. Sellaisia ihmisiä, jotka osaavat kuunnella ja ymmärtää, myös itseään. Jotka auttavat muita, mutta pitävät huolen myös itsestään. Aika iso tehtävä. Mutta määritteleekö se, miten siinä lopulta tulen onnistumaan, sen, olenko ollut hyvä vai huono äiti? Ei. Koska ei sitä voi mitata, ei ainakaan niin. Korkeintaan rakkaudella, jos jollakin. Puhukaa, jakakaa vinkkejä, auttakaa toisianne, mutta älkää suorittako ja arvostelko. Ei tässä ole oikeaa eikä väärää, ei vain kahta mahdollista vaihtoehtoa. Tämä on yritysten ja erehdysten polku, jolla kaikki vanhemmat rämpivät. Mutta ennen kaikkea, muistakaa myös pitää huoli itsestänne, sillä te, hyvät äidit ja isät, olette määrittelemättömän tärkeitä lapsillenne. Ottakaa sitä omaa aikaa itsellenne edes toisinaan, älkääkä tunteko siitä huonoa omaatuntoa, sillä loppujen lopuksi se koituu myös lastenne hyväksi. Jos on jokin asia, missä olette korvaamattomia, niin tässä. Joku toinen voisi ehkä olla lapsillenne kuin äiti tai isä, mutta ei koskaan te. 

Kun arki alkaa painaa

Kuherruskuukausi on päättynyt. Jokin uusi voi alkuun tuntua todella jännittävältä ja vain pelkästään positiiviselta, mutta jos muutos on suuri, alkaa se jossain kohtaa myös tuntua. Voin todeta, että se piste on nyt saavutettu. Noin kuukausi siinä vierähti, että armottomassakin väsymyksessä jaksoi hymyillen nousta joka ikinen aamu eikä tarvinnut edes etsiä sitä positiivisuutta itsestään. Nyt se on loppu.

Ehkä hitusen liioittelin. Tai ehken sittenkään. Totuus on nimittäin se, että arki on alkanut tuntua arjelta. Välillä väsyttää. Joskus ei jaksaisi. On ollut niitä aamuja, kun olen ennen kuutta koiraa ulkoiluttaessani ajatellut, että kunpa ei tarvitsisi mennä töihin. Kunpa olisin sittenkin valinnut jonkin toisen alan. Kun tästä edes jäisi käteen jotain konkreettista. Jos vain... Kun on joutunut elämään lähes kädestä suuhun jonkin aikaa ja murehtimaan muidenkin kuin itsensä pärjäämistä, niin sitä on alkuun todella kiitollinen siitä, että asiat tulevat parantumaan. Vaikka se veisikin aikaa. Mutta kun väsymys saa kiinni, niin sitä uskoa huomiseen koetellaan. Nyt on kohteita, joihin on pakko laittaa rahaa, jotta arjen pyöritys onnistuu, niin ne voivatkin syödä rahaa ensin niin, että tuntuu, ettei käteen jää sen enempää kuin aiemminkaan. Sitä saattaa unohtaa, että aiemmin ei olisi ollut varaa hoitaa niitä välttämättömiä asioita.

Tämä on yksi inhottavimmista asioista siinä, kun pyörittää arkea ypöyksin. Kun ei voi keskustella kenenkään kanssa näistä stressiä aiheuttavista pikkujutuista. Ne ovat kuitenkin niin ohimeneviä, että sitten kun juttelee ystävien kanssa, ovat ne pikkujutut jo unohtuneet. Joskus olisi vain niin mukava, kun joku toinen sanoisi ääneen ihan ne samat asiat, joita itsekin mielessään hokee. "Tämä on tilapäistä." "Hoidetaan nyt asia kerrallaan." "Kyllä se siitä vielä helpottaa." Noita pieniä tuen ja ymmärryksen osoituksia ei itse aina arjessaan osaa arvostaa. Paitsi sitten, kun ne puuttuvat. Mutta minähän olen vahva nainen, kyllähän minä pärjään. 

Kyllä, minustakin arki tuntuu välillä raskaalta. Minäkin pohdin välillä ammatin valintaani. Silloin kun en ole töissä. En koskaan silloin, kun olen oppilaiden kanssa luokassa. Minulla ei ole vielä kauhean pitkää työuraa takanani, mutta olen oppinut itsestäni kyllä sen, että oikeasti viihdyn työssäni. Tiedän, että töihin päästyäni väsymys unohtuu, ja se tieto auttaa pääsemään yli niistä vaikeista hetkistä aamun pimeinä tunteina. Ehkä sitä tässä kohtaa on jo sen verran aikuistunut, että on jotain oppinutkin matkan varrella. Siitä kai se usko tulevaan juontaa juurensa. Kun on tähänkin asti selvinnyt. Kiitos ystävien ja sukulaisten. Ja kiitos kai myös oman sisukkuuteni. Ja itsepäisyyteni.

Töissäkin on välillä vaikeaa. Ne, jotka tekevät töitä kouluissa, tietävät millaista se nykyään on. Se on jonkin toisen päivän aihe, mutta tänään vain sen verran siitä, että työ on paljon raskaampaa kuin moni kuvittelee. Mutta en valita. Minulle ne valon pilkahdukset opettajan työssä ovat sen arvoisia. Enkä puhu nyt lomista. Töiden lisäksi kotonakin on toki välillä hankalaa. Juuri nyt nuoremmalla tyttärelläni on mahdollisesti vesirokko. Olen lasten kanssa kotona, ja olisi liuta kokeita korjattavana. Toimiva yhtälö? Oli tai ei, mutta teen sen, mihin rahkeeni riittävät, enkä anna itseni kokea siitä huonoa omaatuntoa.

Rahahuolia riittää, töissä piisaa pähkäiltävää, kotonakaan ei aina hommat luista. Mutta entä sitten? Kun muistan, että minulla on kuitenkin se työ, joka aiheuttaa hiusten harmaantumista, minulla on koti, joka ei koskaan pysy edes puolta päivää siistinä, ja minulla on rahaa, jonka riittämisestä voin murehtia, niin asiat pysyvät paremmin mittasuhteissaan. Ja kaiken kukkuraksi minulla on Sirkku-täti, joka tulee iltaisin tyynylleni kehräämään (Sirkku-täti on nukuttamiseen erikoistunut kissa ;) ), Iida, joka komentelee päivittäin antamaan silityksiä, Hilla, joka ilahtuu aina näkemisestäni ja pitää huolen siitä, että saan raitista ilmaa, sekä tietenkin tyttäreni, jotka antavat syytä jatkamiseen silloin, kun en jaksaisi sitä muistaa. Ja vaikka tällä hetkellä tekeekin tiukkaa, niin se on vain väliaikaista. Kun vain selviän nyt täältä pohjalta sinne mäen päälle, niin ehdin ainakin hengähtää ennen uuden alamäen alkua. ;) Ja vaikka joku voisi ottaa tämän nyt viittauksena tuhlaileviin tapoihini, niin huomautettakoon, että olen kyllä varsin säästäväinen persoona. :D

 Tartun hetkiin ja muistan hymyillä. Kun positiivisesta ajattelusta tekee tavan, se alkaa tulla kuin luonnostaan. Sen voi oppia. Eikä siitä ainakaan haittaa ole ollut. ;) Tsemppiä kaikille muillekin arkeenne, oli se sitten millaista hyvänsä. Poimikaa sieltä ne hyvät hetket kuin ne kuuluisat rusinat pullasta ja herkutelkaa niillä, kummasti ne ikävät sivumaut alkavat siten peittyä.

What's up?

Juuri niin. Tänään en puhu "asiaa". Kerron kuulumisia, koska olen niin intoa täynnä ja suorastaan pirskahtelen hyvää tuulta. :) Ja minun ja perheeni kuulumisethan toki kiinnostavat kaikkia. ;) Valitettavasti en kuulu niihin ihmisiin, jotka puhuvat vähän mutta asiaa. Minä puhun paljon ja kirjoitan niin sanotusti romaaneja. Tekstin tuottaminen tulee ihan luonnostaan. Ja kuten tästä näkyy, harhaudun helposti harhateille. Nyt neitiä niskasta kiinni ja takaisin kuulumisiin.

Tänä viikonloppuna alkoivat sitten ne englannin kielen opinnot avoimessa yliopistossa. Senpä vuoksi torstaina ajelimme tyttöjen ja karvakamujen kanssa Jyväskylään. Ajomatka Hangosta Jyväskylään kestää pysähdyksineen kuutisen tuntia, joten kun perjantaina pitää olla siinä neljän kieppeillä yliopistolla, ei ole mitään järkeä lähteä vasta perjantaina, kun en kuitenkaan ehtisi töitä juuri tehdä. Eli palkatonta virkavapaata joudun ottamaan joka tapauksessa. Mutta koska tämä nyt vain on järkevämpi tehdä näin, niin otan näistä perjantaista kaiken irti ja käyn RATSASTAMASSA! Olin siis eilen yli kuukauden tauon jälkeen pitkästä aikaa ratsailla.

Onko teille koskaan käynyt niin, että olette pitäneet pakon edessä jonkinlaista taukoa rakkaasta harrastuksestanne? Siitä, joka on ollut osa elämäntapaanne eikä enää pelkkä ajanviete? Alkuun on voinut tuntua kamalalta, kun ei pääse tekemään sitä, mihin on niin tottunut, mutta jonkun ajan päästä siihen turtuun ja "uudestaan aloittaminen" voi tuntua hankalalta. Minulle ehti käydä reilussa kuukaudessa jo niin. Vielä perjantaiaamuna olin vähän laimeissa tunnelmissa ratsastustunnin suhteen, mutta kun pääsin tallille ja hevosta harjaamaan, olin yhtä hymyä. Kävin yksityistunnilla, sillä ajattelin sen olevan järkevintä tässä vaiheessa. Minulla on ratsastuksenkin suhteen tavoitteita, yllättikö?, ja haluan kehittyä. Kun en säännölliseen viikoittaiseen harrastamiseen nyt pysty, niin käyn sitten yksityistunneilla saamassa tehokkaampaa opetusta. Eilen ratsunani toimi ihana suomenhevosherra, jonka kanssa sai kyllä tehdä töitä, mutta kokea myös onnistumisen elämyksiä, kun vaan sai itsensä toimimaan. Analysoin tietysti koko ajan omaa ratsastustani, koska that's just me, mutta oivalsinkin jotain tärkeää ja olennaista, enkä pelkästään lukuisia pikkujuttuja. Tästä on hyvä jatkaa. :) Enkä ole edes pahasti kipeä tänään, sisäreidet vähän reippaammin kävellessä muistuttavat olemassaolostaan, mutta ehkä on syytäkin.

Eilen pääsin myös opettajan pöydän toiselle puolelle pitkästä aikaa. Siinä sitä huomasi, että jotkin asiat eivät koskaan muutu: joku pelokas ääni sisälläni vinkui, ettei halua tehdä virheitä siten, että muut huomaavat. Ilokseni vahvempana kuului kuitenkin ääni, joka sanoi, että teet virheitä tai et, niin osallistut. Olet täällä oppimassa, et todistelemassa mitään yhtään kellekään, varsinkaan itsellesi. Joten alkutakeltelun jälkeen puhuin ja osallistuin, osasinkin, mutta tein myös virheitä. Ihan kuin muutkin. Kuten opettajammekin sanoi "we're all in the same boat", kukaan meistä ei ollut täydellinen, muttei kukaan olettanutkaan toisten olevan. Niin, Tiina hyvä, ihmisiä me kaikki olemme! Aivot kyllä väsyivät, ja kun kahdeksan kieppeillä pääsin yliopistolta, niin tuntui kyllä siltä, kuin kello olisi ollut jo kymmenen. Olisin voinut mennä nukkumaan vaikka saman tien, mutta en tietenkään mennyt. Lapsetkin vielä hereillä. Kivaa kuitenkin ja hyvillä mielin tänään jatkamaan!

Tänään sitten luentoja 9-12 ja 13-17, eli ihan täysi "työpäivä". Siinäpä se päivä sitten menee. Illalla ei kummoisia tarvitse tehdä. Huomenna sitten puolenpäivän jälkeen autoni suuntaa taas kohti Hankoa. Maanantaina takaisin sorvin ääreen. Jotkut ovat pohtineet, kuinka kauan mahdan jaksaa tätä, mutta uskon kyllä, että jaksan. :) Osaan pitää puoleni, myös itseäni vastaan, joten lupaan pitää huolta omasta jaksamisestani. Koska tiedän, että se on myös lasteni parhaaksi. 

Toivottavasti muillakin on mukava viikonloppu, vaikka se olisi ihan samanlainen kuin viikonloput yleensäkin. Tavallisessa ei ole mitään vikaa.

Tähtäimessä arvosana 10+++

Tänään haluan puhua suorittajista. Tai vielä tarkemmin kaltaisistani ihmisistä, jotka eivät pelkästään suorita, vaan ovat lisäksi myös perfektionisteja ja niitä vahvoja tyttöjä. Haluan puhua tästä aiheesta kolmesta syystä: 1) tämä on itselleni tavallaan terapiaa, kun tunnustan julkisesti nämä "pahat tapani", niin ehkä tämäkin on yksi askel sillä tiellä, että opin olemaan armollisempi itselleni, 2) olen opettajan työssä kohdannut useita kaltaisiani suorittajatyttöjä, joista joillakin tämä on mennyt todella yli ja pahimmillaan heille saattaa puhjeta paniikkihäiriö, toki taustalla on varmasti muutakin, mutta tämä piirre vaikuttaa kyllä melkoisesti, ja 3) voihan olla, että joku toinen kaltaiseni tajuaa, ettei ole yksin, ehkä hänkin oppii antamaan itselleenkin anteeksi.

Suorittaja kokee olevansa hyvä ihminen vain, jos hän saa paljon aikaan. Perfektionismiin taipuvainen suorittaja tähtää kaiken lisäksi kaikessa tekemisessään erinomaiseen suoritukseen. Vielä parempi, jos päästäisiin 10+++:n, joka on oikeastaan sula mahdottomuus. Onhan tästä se hyöty, että saan paljon aikaan siinä ajassa, missä joku toinen vasta miettii toimeen tarttumista, mutta jos aina vaatii itseltään täydellistä suoriutumista, kuluttaa se kyllä melkoisesti voimavaroja täysin turhaankin.

Perfektionisti pyrkii täydellisyyteen, vaikka tietäisi, ettei siihen oikeastaan kukaan pysty. Perfektionisti, joka vaatii ennen kaikkea itseltään täydellisyyttä eikä niinkään välitä siitä, onko kotona joka paikka koko ajan ojennuksessa, ei osaa antaa itselleen pieniäkään virheitä anteeksi. Muistan itse ala-asteajoiltakin tekemiäni "virheitä", jotka edelleen nostattavat harmin tunteita. Mielestäni on ihan hyvä, että osaa vaatiakin itseltään jotain eikä aina mene siitä, missä aita on matalin, mutta ei kukaan voi olla joka asiassa paras. Joskus toivon, että minulle riittäisi edes se, että olen hyvä. Tämä koskee kaikkea mahdollista, jossa voin suorittaa: työssä, harrastuksissa, minulle täysin uusissa jutuissa, urheilussa, ulkonäössä... Se on joskus esteenä tai ainakin hidasteena jonkin asian toteuttamiselle, esimerkiksi sille, voinko tehdä lasteni juhliin kakun, jossa olisi jokin itse tekemäni hahmo koristeena.

Jos perfektionisti tekee virheen, hänen on parasta olla ensimmäinen, joka sen ehtii huomata. Tämä on niin naurettavaa. Piirsin yläkoulun kokeisiin kissoja. Jännitin kamalasti sitä, miten oppilaat reagoivat. Ja kun joku kysyi jotain piirroksista, olin heti selittelemässä, miten tiedän kyllä, että näyttävät vähän hassuilta. Oppilas halusi kehua niitä... Tajusin muuten vasta, että tämän takia suutun niin pahoin, jos apukuski huomauttaa ajamisestani. Aivan kamalaa, jos tein jonkin virheen, enkä edes itse ehtinyt huomauttaa siitä ennen toista! No, nyt kun tajusin tämän, voin ryhtyä toimiin oman käytökseni muuttamiseksi.

Perfektionisti suorittaja, vaikka olisi kuinka vahva tyttö, kaipaa myös kannustusta ja kehuja. Ei se riitä, että tietää itse olevansa hyvä. Varsinkin kouluja vielä käydessään sitä haluaa muiltakin tunnustusta. Varsinkin omilta vanhemmiltaan. Vaikka perheessä olisi muitakin lapsia, jotka eivät pärjäisi ihan niin hyvin, pitäisi myös sitä kympin lasta muistaa kehua. Lapsillekin voi opettaa, että tärkeintä on, että kukin tekee parhaansa. Toiselle 7 on huippusuoritus, toiselle 10. Eikä siinä ole mitään väärää, se ei tee kummastakaan sen huonompaa tai parempaa ihmistä. Tämän toivoisin etenkin kaikkien vanhempien muistavan ja opettavan myös lapsilleen.

Perfektionisti voi vaikuttaa hyvin itsevarmalta, ehkä jopa kovalta ja kylmältä. Ei hän välttämättä ole sitä. Voi ehkä olla vaikea lähestyä ihmistä, joka vaatii itseltään niin paljon. Entä jos hän vaatii samaa muiltakin? Minä sentään olen aina pyrkinyt muistuttamaan myös ystävilleni, että he ovat hyviä, vaikka eivät saavuttaisikaan samanlaisia tuloksia kuin minä. Eikä tämä ole ylimielisyyttä. Ei jokaisen vahvuus ole koulumaailmassa. Omissa ystävissäni on monenlaista suoriutujaa, mutta sydämen sivistys on se tärkein, ja siinä jokainen heistä loistaa. Mutta ehkä kauempaa olen vaikuttanut muulta kuin oikeasti olen. Toivottavasti näin ei ainakaan enää ole.

Minulla on joskus vaikeuksia itseni kanssa. Olen elämääni tyytyväinen, vaikka kaikki palaset eivät olekaan vielä loksahtaneet paikoilleen, mutta oman itseni suhteen tyytyväisyys vaihtelee suuresti. Ihan kaikilta osin. Välillä tämä aiheutti sen, että elämästä tuli yhtä harmaata massaa, ja kadotin positiivisen asenteeni. Nyt olen oppinut jo vähän hölläämään itsenikin suhteen ja olen saanut positiivisuuteni takaisin. Töitä vielä riittää, jotta ymmärtäisin, etteivät muut ajattele, että olen hyvä ihminen vain, jos olen erinomainen suoriutuja. Ja jos sitä kautta lopulta minullekin riittäisi useammin kelpo suoritus. Ja kun katson varsinkin vanhempaa tytärtäni, en voi kuin toivoa, että osaisin kasvattaa hänestä rennomman ja itselleen kiltimmän ihmisen. Sillä Liia on jo osoittanut perfektionistin piirteitä. Hän on ikäisekseen todella lahjakas verbaalisesti ja käden taidoissa. Mutta ei hänelle riitä hyvä, kun pitäisi olla täydellinen. Apua... Siinä, jos missä, on syytä minun muuttaa asennettani. Sehän tarttuu.

Arjen kaikki eri sävyt

Tulin tässä ajatelleeksi, että ehkä näin alkumetreillä olisi syytä kuvata meidän tavallista arkipäivää. Tunnen taas tarvetta selitellä, miksi. Siihen, miksi moinen tarve on minulle niin tyypillinen, voimme pureutua joskus toiste. Minulla on kuitenkin syy kertoa tavallisen päivämme aikatauluista. Jos kerran ajattelin, että joku saisi tästä rohkeutta vastaavanlaisessa tilanteessa, niin lienee parempi selvittää, mikä se tilanne on. Mielestäni melko loogista.

Tänään ei ehkä ollut ihan kaikkein tyypillisin työpäivä, mutta muutoin ihan tavallinen arkipäivä meidän perheessämme. Kännykässäni oli herätys puoli kuudelta. En harrasta torkuttamista, joten se tarkoittaa sitä, että puoli kuudelta myös nousen ylös. Puen päälle sen verran, että olen säädyllisesti pukeissa ja tarkenen pihalla, ja lähden käyttämään koiran aamupissalla. Aamuisin kävelemme vain korttelin ympäri, sillä vaikka tytöt tuohon aikaan vielä nukkuvat, en uskalla jättää heitä pidemmäksi aikaa keskenään. Isompi, Liia 4,5 vuotta, kyllä tietää ja ymmärtää, että jos he aamulla heräävät siten, ettei äiti ole paikalla, niin äiti on Hilla-koiran kanssa ulkona ja tulee aivan pian takaisin. Hän osaa sitten tarvittaessa rauhoitella myös pienempää, Kiira 2 vuotta. Hilla, japaninpystykorva, ehtii aamukävelyn aikana tehdä tarpeensa kyllä hyvin, joten pärjää työpäiväni loppuun asti.

Käytettyäni Hillan ulkona annan sille aamuruuan ja alan hoitaa omia aamutoimiani. Se tarkoittaa tietysti vaatteiden etsimistä päivää varten, aamupalan syömistä (puuroa ja maitorahkaa, joka aamu), hiusten laittoa (aiemmin tyydyin vain harjaamaan ne ja laittamaan pikaisen ponnarin tai letin, nyt olen innostunut kokeilemaan vähän jotain muutakin ;) ) ja naaman asentamista paikalleen. Naisten juttuja. Sitten tietysti kissoille ruokaa, lemmikeille raikasta vettä tarjolle ja kissan vessan siivoaminen. Lapset ylös, hampaat pestään, lapsille vaatteet päälle, omat eväät eli lounassalaatti mukaan (joskus olen peräti tehnyt sen valmiiksi!), kaikki kamat mukaan ja ei kun menoksi. Lapset ehtivät yleensä hoitoon siinä puoli kahdeksan kieppeillä, itse olen työpaikalla normaalisti ennen kahdeksaa.

Olen siis töissä kielten lehtorina, työajat toki vaihtelevat jaksoittain. Tänään meillä oli ruotsin kielen suulliset kokeet, joita olin toisena opettajana seuraamassa ja arvioimassa. Siinä vierähti noin puoli yhteen. Olihan se vaihtelua normaaliin työpäivään verrattuna, mutta voin vakuuttaa, että kun kuuntelee monta tuntia opiskelijoiden ruotsin puhumista ja kirjoittaa siitä muistiinpanoja arviointinsa tueksi, niin kyllä se rasittaa aivoja. Ja kun aivot väsyvät, niin siinä väsyy väistämättä muutenkin. Suullisten kokeiden lisäksi päivä sisälsi englannin kielen opetusta yläkoululaisille ja suunnittelua. Töistä pääsin lähtemään vähän kolmen jälkeen. Ja jos vain tytöt sallivat, niin kotona teen tänään myös töitä: olisi kokeita korjattavana ja aineita arvosteltavina. Jakson vaihtuminenkin lähestyy ja seuraavia kursseja pitäisi vielä vähän viilata suunnitelun osalta.

Kolmen jälkeen hain tytöt päiväkodista, jossa he ovat nyt varahoidossa perhepäivähoitajan lomaillessa. Lasten reippautta kehuttiin taas, eikähän tämä näin kivuttomasti olisi lähtenyt rullaamaan, elleivät tytöt olisi näin sopeutuvaisia. Kyllä, osaan olla kiitollinen siitä! Kun pääsimme kotiin, lähdimme saman tien käyttämään Hillan lenkillä. Pienempi kantoreppuun ja isompi kävellen. Reilun puolen tunnin lenkin jaksoivat tänään. Nyt on syöty iltaruoka, joka tänään onneksi tarvitsi vain lämmittää, seuraavaksi tytöt saavat katsoa Pikku Kakkosta, niin äiti saa tehdä töitä. Nami, nami. 

Illan mittaan Hilla pääsee toki vielä kerran lenkille, kelistä ja perheen ihmisjäsenten jaksamisesta riippuen se on lyhyempi tai pidempi. Onneksi koirakin sopeutuu sen verran.  Tytöt leikkii ja touhuaa, minä hoidan tiskit ja lemmikit, mahdollisesti pesen ja/tai silitän pyykkiä. Jos jaksan ja ehdin, rentoudun hetken lukemalla jotain kirjaa. Ja haaveilen siitä, että ehtisin taas harrastaa ratsastusta. Kun tätä koko palettia pyörittää yksin, niin sille ei oikein tahdo löytyä aikaa siten, että omatunto ei kolkuttelisi. Joten tyydyn harvempiin käynteihin, joksikin aikaa. Lenkkeilyn, joka ei aina kovin kummoisesti sykettä nosta, lisäksi ehdin sentään tehdä lihaskuntotreeniä useita kertoja viikossa. Olen opetellut treenaamaan kotona oman kehon painolla ja kahvakuulan kanssa. Ei se aina kovin monipuolista ole, mutta pitää sentään kuntoa yllä. Salillekin olisi kiva päästä, mutta vielä jonain päivänä! Ehkä?

Iltapala meillä syödään viimeistään kahdeksan maissa. Lapset laitan nukkumaan ennen yhdeksää, tietysti tavanomaisten iltatoimien jälkeen (hampaitten pesu, mahdollinen suihkussa käynti, iltasatu). Joskus käytän itse vielä aikaa silittämiseen tai lukemiseen, mutta usein kieltämättä väsy painaa sen verran, että yhdeksän aikaan kömmin itsekin peiton alle. Tokihan tämä olisi helpompaa, jos olisi kaksi aikuista arkea pyörittämässä, mutta tilanne on mikä on. Tästä otan irti kaiken, minkä saan. Pyrin nauttimaan pienistä arkisista hetkistä. Yli vuoden työttömyyden jälkeen on kuitenkin niin ilo saada taas käydä töissä, joten en valita. :) Kyllä pääsen vielä harrastamaankin ahkerammin. Omasta jaksamisesta pidän kuitenkin huolta, muuten tästä ei tulisi mitään. 

Tällainen on meidän arkipäivä. Viikolla olen töissä, tytöt hoidossa. Viikonloput ovat sitten oma juttunsa. Välillä rentoudumme Hangossa paikallista luontoa ja nähtävyyksiä ihmetellen, välillä olemme Jyväskylässä, siellä lapset saavat nauttia isänsä seurasta ja äiti usein opiskelee sitä englantia. Pidemmillä lomilla pyrimme käymään myös äitini luona Joensuussa, joten kyllä tässä ajokilometrejä kertyy. Eipähän pääse aika käymään pitkäksi! 

Tästä siis töiden pariin, sitten toisten töiden pariin ja kohta jo nukkumaan. Huomenna on taas päivä uus...

Kun on alkuun päästy...

Tiedätkö sen tunteen, kun olet aikonut aloittaa jotain, mutta et vain millään saa aikaiseksi? Minulla oli se tunne tämän blogin suhteen. Tällä kertaa aikomuksen toteuttamisen viivästyminen ei johtunut tavanomaisista pohdinnoistani 'kehtaanko, voinko, olenko tarpeeksi hyvä', vaan toisesta minulle melko tyypillisestä ongelmasta 'löydänkö aikaa'. Sentään tällä kertaa voin päästää itseni pälkähästä ja todeta, että ei sitä aikaa oikeasti ollut. Se on mennyt ihan puhtaasti arjen pyörittämiseen ja omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen. Jälkimmäiseen tosin tämäkin kuuluu: hoidan psyykettäni kirjoittamalla ja kuvittelemalla, että joku lukee. Melkein kuin keskustelisi toisen ihmisen kanssa. Toisen aikuisen. Muuallakin kuin työpaikalla.

Mutta koska tapoihini, huonoihin tapoihini?, kuuluu asioiden (turhankin) syvällinen pohdiskelu, niin toki mietin, onko mitään järkeä kirjoittaa tällaista blogia. Onko siitä mitään hyötyä? Ja hyötyä kenelle? No, onhan minulla syyni. Ajattelin, että ehkä joku toinenkin jossain miettii, olisiko valmis hyppäämään tuntemattomaan. Ehkä joku toinenkin pähkäilee, olisiko muuttuvan paletin pyörittäminen hänelle mahdollista. Jospa se joku saisi tästä rohkeutta kokeilla siipiensä kantavuutta. Minä vietin kesää lasten kanssa äitini luona kotiseudullani Joensuussa. Ympärillä olivat äitini ja iso osa rakkaista ystävistäni, tutut harrastuskuviot, tutut maisemat. Kaikki oli helppoa ja mukavaa. Ainoa puuttuva asia oli työpaikka. Se on aika tärkeä asia kahden lapsen huoltajalle. Olin jo valmistautunut pyrkimään opiskelemaan lisäpätevyyttä avoimeen yliopistoon, kun sitten sain työtarjouksen. Hangosta. Aloittaa pitäisi mahdollisimman pian. Mietin asiaa viikonlopun yli ja päätin sitten lähteä. Ei se ota, jos ei annakaan? Parempi katsoa kuin katua?

Ja täällä sitä nyt ollaan. Kuukauden ajan olen toiminut ruotsin ja englannin kielen lehtorina yläkoulussa ja lukiossa. Tytötkin ovat kohta kuukauden asuneet täällä. Viikolla olen töissä, tytöt hoidossa. Viikonloppuisin olemme välillä Hangossa, välillä Jyväskylässä lasten isän luona. Elokuun lopulla hain myös Jyväskylän avoimeen yliopistoon opiskelemaan englannin kieltä. Minulta löytyy saksan ja ruotsin kielen aineenopettajan pätevyys, mutta kuten moni muukin vastaavalla pätevyydellä varustettu opettaja on huomannut, työnsaanti on nihkeää, jos ei ole englannin pätevyyttä. Ilokseni tulin hyväksytyksi englannin kielen perusopintoihin, joten ensi viikolla alkaa sekin aherrus. Tämän pestin aikana tiedossa on siis paljon työtä, jonkin verran stressiä (sehän on omasta päänupista kiinni, joten lykkyä tykö, sitä tarvitaan), tuhansia ajokilometrejä ja oman ajan kaipuuta. Mutta myös ihan sitä perusarkea kaikuvine nauruineen ja kirvelevine kyyneleineen. 

Siksi kirjoitan tätä. En ole supernainen. En koe olevani erityisen rohkea. Mutta katson eteenpäin valoisin mielin. Osaan kyllä varautua pahimpaan, mutta toivon myös parasta. Ennen kaikkea pyrin muistamaan, mitä kaikkea saan tästä. Tulevat vuodet ovat työntäyteisiä joka tapauksessa, mutta lopputuloksena minulla on lisää työkokemusta, parempi taloudellinen tilanne, ainakin joksikin aikaa, lisää taitoa ja tietoa toimia opettajana. Unohtamatta tietenkään niitä ihania ihmisiä, joita olen tavannut ja tulen tapaamaan tämän matkan aikana, ja kaikkia niitä kokemuksia, joita yhdessä lasten kanssa saamme. Kyllähän nämä asiat painavat vaakakupissa enemmän kuin hetkellinen yksinäisyys tai kaipuu, mitä sitten kulloinkin sattuisi kaipaamaan. Ja kaiken kaikkiaan olen kuitenkin onnellinen. Toki siitä peruspaletista jotain vielä puuttuu, ja sen saavutettuanikin on vielä unelmia, joita kohti pyrkiä. Mutta onhan sekin osa sitä onnea, että on jotain, mitä tavoitella. Ylämäkeen mennään, alamäen jälkeenkin.

"Katse eteen ja suupielet ylöspäin..." Siinähän se tulee oikeastaan tiivistetyksi Elastisen toimesta omakin elämänasenteeni. :) Tsemppiä jokaiselle omiin haasteisiin ja muistakaa välillä nauttiakin!